29. ASIAN "NUMERO VIISI" LOPPU.

Olenko kuullut väärin? Eivätkö herrat olekaan veljeksiä?

Tämä kysymys koski Paul Bertelsköldiin, hän astui neljä askelta eteenpäin, läheni kreivi Bernhardia ja tarjosi hänelle kätensä, sanallakaan ilmaisematta niitä tunteita, jotka riehuivat hänen rinnassaan.

— Veljenne tarjoo teille kätensä, herra kreivi, — virkkoi
Sprengtporten.

— Niin, mitäpä voimme tehdä noille tyhmille aatelispenikoille? — sanoi kreivi Bernhard Wagenfeltille, tekeytyen tietämättömäksi siitä epäitsekkäästä sovinnon tarjouksesta, jonka Paul hänelle teki. — Parasta lähettää heidät kotiin ja pyytää isää antamaan heille vitsaa.

Paul veti takaisin kätensä ja sanoi Sprengtportenille:

— Herra eversti ampuu ensiksi.

— No, koska kerran olette elämään kyllästynyt, niin à la bonheur. Mutta en ota mitään etua, vaan ehdotan, että ammumme yht'aikaa. Voitte luottaa minun pistooleihini: toinen ei koskaan petä, kun toinen laukeaa; ne kaksi ovat veljeksiä!

Avustajat mittasivat paikan; sitä ystävän palvelusta ei kreivi Bernhard voinut kieltää veljeltään. Jaettiin tasan tuuli ja aurinko; sovittiin siitä, että taistelevat kahdenkymmenen askelen päästä lähenisivät toisiaan ja viidentoista askelen päästä ampuisivat kumpikin yht'aikaa.

Niin tapahtui, merkki annettiin, ja aina tarkat aseet pamahtivat niin yht'aikaa, että olisi luullut kuulleensa vain yhden laukauksen.

Paul oli seisonut lähellä erästä mäntyä. Kun savu haihtui, nähtiin hänen horjuen tapailevan puun runkoa.

— Lihashaava! — Yksi ylimääräinen kotletti vasemmassa lapaluussa. Ei se mitään, paranee parissa viikossa! — huudahti parooni Sprengtporten iloisesti kiiruhtaessaan esiin, sillä hän oli tottunut arvaamaan täsmälleen, mihin kuula sattuisi.

— Ei se mitään, — sanoi Paul. Samassa hänen poskensa kalpenivat, ja hän vaipui maahan; hänen voimaton kätensä liukui alas puunrunkoa myöten.

Kaksi herroista riensi Paulin luo; kolmas seisoi liikkumatonna. Kuula oli sattunut melkein siihen paikkaan, johon se oli tähdätty, ainoastaan puolen tuumaa alemma, ja tämä puoli tuumaa teki "kotletin" lapaluussa varsin arveluttavaksi.

— Sepä oli perhanaa, — virkkoi Sprengtporten. — Aurinko sittenkin huikaisi hiukan silmiäni. Tahdotteko olla hyvä, herra kapteeni, ja hankkia nuorelle miehelle hoitoa tuossa talossa, kunnes ehdin toimittaa lääkärin. Minä itse tarvitsen nyt räätälin sekä takkini että nahkani kiinni kuromiseksi, mutta kas tässä side, joka minulla on aina mukanani. Ja hän näytti verta vuotavan oikean kätensä, jonka päältä Paulin kuula oli ratkonut hihan kyynärpäästä aina hartioihin niin taitavasti, etteivät mitkään sakset olisi voineet tehdä sitä sen paremmin.

— Mikä onnettomuus! Olette haavoittunut, hyvä parooni! — huudahti nyt kreivi Bernhard, joka tähän saakka ei ollut ilmaissut mitään osanottoa.

— Niin, — vastasi toinen, — tällä kertaa täytyy teidän, herra kreivi, suoda minulle anteeksi, etten voi upottaa kuulaa otsaanne, mihin minulla tuntuu tulevan sitä enemmän halua, kuta enemmän olen saanut tutustua teihin. Niinkuin näette, en nyt voi asetta liikuttaa. Saatte siis kiittää veljeänne hengestänne, jonka edestä hän ehkä on uhrannut omansa. Herrat olivat kuitenkin veljeksiä, näen mä.

— Pyydän teitä muistamaan, että tilimme on vain lykätty eikä päätetty! — virkkoi kreivi Bernhard synkästi.

— Sitä toivon minäkin, jos on vähänkään jumalallista oikeutta olemassa, — vastasi Sprengtporten. — Miksi luulette, että tuo nuori mies, teidän veljenne, jonka toissapäivänä näin ensi kerran ja jonka kanssa en ole vaihtanut poikkipuolista sanaa, haki meidät käsiinsä ja lensi kuin ampiainen silmilleni? Tuo ei ole juuri tavallista, herra kreivi, sillä huhut entisistä kaksintaisteluistani pitävät kummallisella voimalla syöpäläisiä ulohtaalla. Mutta tahdon vaihtaa miekkani kuorimattomaan porkkanaan ja aatelisen nimeni mustalaisen papinkirjaan, jos ei tämä nuori narri tullut juuri teidän vuoksenne vaatimaan etusijaa. Ja kuitenkin, kun hän tarjosi teille kättä, ette ollut häntä näkevinänne. Hyi, herra kreivi, se ei ollut jalosti tehty! Vaikka veli olisi kuinka pahasti tahansa veljeä vastaan rikkonut, ryöstänyt rakastajani, hutiloinut perintöni, solvannut kunniaani, ja jos mahdollista, tappanut yhteisen isämme tai yhteisen äitimme — niin pahasti ei voi luonto erehtyä, että teillä kahdella voisi olla sama isä ja äiti — ja jos hän kuitenkin tulisi luokseni tämmöisenä hetkenä, kun ei kumpikaan tiedä, kuka elää seuraavana hetkenä — ja jos hän tulisi pelastaaksensa henkeni tarjoamalla omansa — ja ojentaisi minulle kätensä semmoisena hetkenä — ei, herra kreivi, jos minä semmoisena hetkenä kieltäytyisin tarttumasta häntä käteen, silloin en enää ikinä ilkeäisi katsoa rehellistä ihmistä silmiin ja katsoisin olevani pyyhitty kuin häpeäpilkku pois ihmissuvusta, jonka pyhimpiä käskyjä olen tallannut kuin ihmissyöjä jalkojeni alle!… Siinä teille hyvästini, teille, joka olette olevinanne kreivi, mutta jolla ei ole suonissanne niin paljon jaloa verta kuin huonoimmalla kuormarengilläni ja joka ette Espanjanmatkallanne ole oppinut muuta kuin ylpeyttä, vehkeitä, tikarin käyttämistä ja verikostoa ja ehkä myöskin kaikkien näitten verrattomien ominaisuuksien kruununa taidon poimutella vaippaanne niin, että näytätte ryövärijohtajalta … pitäkää huolta tästä nuoresta miehestä, Wagenfelt! Lähetän heti tänne vaununi ja lääkärin.

Sen sanottuaan käänsi parooni Sprengtporten ylenkatseellisesti selkänsä vastustajalleen ja palasi takaisin kaupunkiin, hyräillen mielisäveltään oopperasta "Zenaïde", samalla kun Bernhard Bertelsköld aivan välinpitämättömän näköisenä seurasi häntä vaunuissaan muutaman askelen jäljempänä. Paul vietiin talonpoikaistupaan, jossa kapteeni Wagenfelt tarkasteli haavaa ja huomasi kuulan kulkeneen oikean keuhkon liepeen läpi tai ainakin hyvin sen läheltä. Verenvuoto oli runsas ja sitä oli miltei mahdoton saada taukoamaan.

Tuvassa oli ainoastaan vanhanpuoleinen pariskunta lastenlapsineen ja keski-ikäinen nainen, joka vierasten sisään astuessa istui lukemassa ääneen.

— Tuon paikkaisi Östanlidin muori kyllä niin, että pysyisi, sillä muuten hän vuotaa verensä kuiviin puolisiin mennessä, — arveli ukko, päätään pudistaen.

Nämä sanat kuultuaan nosti lukeva nainen hitaasti silmänsä kirjasta, pani hyvin huolellisesti kirjan kiinni ja läheni haavoitettua, vielä tiedotonta nuorukaista. — Tahdotteko antaa hänet minun hoitooni? — kysyi nainen ja vastausta odottamatta hän sysäsi muut syrjään.

— Muori korjaa elukoita ja muita ihmisiä, — virkkoi ukko yhtä arvokkaasti kuin collegium medicum silloin, kun se antaa todistuksen jollekin kamarijääkärille tai saippuankeittäjälle. — Herra voi nyt mennä kaupunkiin joksikin tunniksi, jos tahtoo; kyllä muori vastaa siitä, että henki pojassa pysyy.