28. ASIA NUMERO VIISI.
— Asia numero neljä, — jatkoi kreivi Bernhard. — Neuvoskunta on miltei pantu viralta, kiitos olkoon sen pienen kolahduksen, jonka aatelittomain ylpeys sai kädestäni. Tuo niin sanottu isänmaa on pelastettu ja tuo niin sanottu vapaus voi olla tyytyväinen. Tähän sameaan veteen on moni kalastaja verkkonsa heittävä. Älykkäin ja rohkein tulee saamaa suurimmat kalat. Tiedän yhden, joka on älykäs, mutta ei ole rohkea ja se on armollinen hallitsijamme näyttelijäneleineen. Tunnen toisia, jotka ovat rohkeita, mutta eivät älykkäitä ja niitä on Svenska Bottenin ritarillinen johtaja. — Ah! Olinpa unohtaa, että meidän tuli tavata toisemme Solnassa ja kello on jo 9. Se on siis asia numero viisi; kello 11:n aikana lienee siitä päästy ja silloin on maailmassa yksi narri vähemmän tai kaksi narria enemmän, jotka menevät syömään päivällistä, kun ensin ovat hiukan jaloitelleet. Koko tämä narripeli tapahtuu ainoastaan numero neljän sulkumerkkien välissä. Mitä siihen asiaan tulee, tiedän yhden, joka on sekä älykäs että rohkea; voitto ei siis voi olla epätietoinen. Neuvoksen arvo — ça n'est plus mon grade. Mutta ettei mitään keinoa jätettäisi käyttämättä, on tässä vielä asia numero kuusi.
Kreivi Bernhard haki käsiinsä joitakin vanhoja ja kellastuneita muistiinpanoja ja vertaili niitä juuri äsken tulleeseen kirjeeseen. Melkein kamala ilme vaihteli hänen kasvoillaan vuorotellen hänen tavallisen ivahymynsä kanssa, joka nyt miltei alinomaa asui hänen huulillaan.
— En tosiaankaan tiedä, — jatkoi hän, — oliko isäni setä, kreivi Torsten Bertelsköld, niin hienon kavala valtiomies kuin hän on olevinaan näissä salaisissa muistiinpanoissaan; mutta se ainakin on varmaa, että hän oli taikauskonsa ja vilkkaan mielikuvituksensa uhri. Millä naurettavalla taikauskoisuudella hän puhuukaan tuosta sormuksesta, jonka avulla hän luuli saavuttavansa kaiken maallisen onnen, kunnian ja vallan! Ja mitä vaivaa hän onkaan nähnyt sepittäessään kaikista noista ihmeistä tuota legendaa, joka voisi olla kunniaksi kapusiinimunkinkin kekseliäisyydelle. Muistiinpanot päättyvät himmeällä viittauksella toiveista niin rohkeista, että pienet ministeritoiveeni niihin verraten ovat kuin koulupojan korttirakennukset. Mutta kas täällä laidassa on muistiinpano toisen käden tekemä: "menetetty väärän valan takia Flintan leskelle…" Flinta? Luultavasti sama piikivi,[17] joka sai emintimäni säkenöimään; olipa hyvä, että muistin tuon vanhan noidan…
— Enkä kuitenkaan voi kieltää, — jatkoi kreivi vähän mietittyään, — että rakkaan isosetäni legenda on minussa herättänyt jonkinmoista uteliaisuutta. Olisipa par curiosité aika hauskaa omistaa pieni osa monopolia siihen kauppatavaraan, joka käy parhaiten kaupaksi. Mikä naurettava päähänpisto tutkituttaa tuon vanhan kuparipalasen vaiheita! Ystävämme Ljung näkyy olleen sen viimeinen omistaja. Tässä hän minulle kirjoittaa, että sormus on häneltä varastettu kaksikymmentä vuotta sitten. Hän on minun pyynnöstäni turhaan kuuluttanut sitä kirkoissa perheaarteena ja neuvoo minua olemaan huolimatta mitään tuosta vanhasta taikauskosta, joka vain on tehnyt ihmisiä hulluiksi. Neuvoskunta on epäilemättä hyvin älykäs, mutta … eikö täällä ole yhtään onnen tiettyä suosikkia, jolta voisin vaatia laillisen perintöni? Neljännestä yli yhdeksän. Onpa aika suorittaa asia numero viisi.
Kreivi Bernhard otti esille pari kullattua pistoolia, joita Espanjan kuninkaan vaakuna koristi, tarkasteli niitä huolellisesti, muutti uutta piitä lukkoihin, pisti ne pitkän, nahkakauluksisen päällystakkinsa taskuun, astui odottaviin vaunuihinsa ja käski kuskin ajaan Solnaan.
Luoteiseen päin Tukholmasta, siinä hiljaisessa maaseudussa, jossa nyt Choraeus lepää lähellä vanhankirkon muuria ja jonne harvoin kaiku kaupungin hälinästä tunkee, oli kevätaurinko jo sulattanut lumen, ja ensimmäiset leivoset visertelivät korkealla sinisessä avaruudessa. Länteenpäin kirkosta oli pieni männikkö ja sen vieressä talonpoikaistalo, jonne kunnon tukholmalaiset kesäisin tulivat lapsineen ja joukkoineen syömään viilipyttyä tai makeita, virvoittavia mansikoita; mutta nyt kelirikon aikana oli seutu niin alakuloisen näköinen, että tuskin sopivampaa paikkaa voi valita senkaltaisille asioille kuin "numero viisi", jotka olivat aatelin jokapäiväistä ajanviettoa, mutta joihin ylhäisaatelinen kreivi Bertelsköld näkyi niin vähän huomiota kiinnittävän.
Molemmat taistelevat tulivat paikalle kellon juuri kymmentä lyödessä, parooni Sprengtporten avustajansa kapteeni Wagenfeltin seuraamana. Ei leivojen liverrys, ei iloinen päivänpaiste eikä luonnon kevättunnelma näyttänyt tekevän näihin herroihin vähintäkään vaikutusta. He tervehtivät toisiaan kohteliaasti, mutta kylmäkiskoisesti, ja paikka mitattiin männikön juureen, sata askelta talonpoikaistalosta, jonka asukkaat olivat niin tottuneet tämmöisiin vieraisiin, että heitä tuskin sivumennenkään silmäilivät.
Neljäs henkilö kuitenkin vielä puuttui. Bertelsköldin avustaja, auditööri Hägerflycht, joka oli luvannut saapua määrätyllä ajalla, viipyi vielä.
Herrat kävivät kärsimättömiksi. — Avustajanne, herra kreivi, näkyy unohtuneen eineelle, — virkkoi Sprengtporten.
— Hän luultavasti tarkistaa neuvoskunnan viraltapanopöytäkirjaa, — vastasi Bertelsköld, viitaten pisteliäästi heidän riitansa aiheeseen. — Se ei estä meitä suorittamasta asiaa, jos kapteeni Wagenfelt tahtoo olla hyvä ja auttaa meitä molempia.
— Ei, herra kreivi, sellaista kohteliaisuutta en voi ottaa vastaan, — vastasi vastustaja. — Sallitteko minun tarjota lasillisen madeiraa odottaessamme? — Ja hän otti taskustaan matkapullon, jonka ruuvitulppaa sopi käyttää pikarina.
— Varsin kernaasti, — vastasi Bertelsköld, sillä kevättuuli puhalsi kylmästi kaupungista päin ja Jaakopin kirkontornin kello kuului lyövän puolta yhtätoista.
— Sanotaan, että herra kreivillä on Ruotsin parhaat pistoolit, — virkkoi taas Sprengtporten. — Ammummeko ajan kuluksi pilkkaan?
— Jos paroonia huvittaa. Minulla oli onni eräällä metsästysmatkalla Aranjuezissa ampua villisika, joka oli käynyt Espanjan infantin kimppuun, ja hänen korkeutensa suvaitsi lahjoittaa minulle nämä pistoolit muistoksi vähäisestä palveluksestani. Niillä tosiaankin osuu aika hyvin. Kas tuolla…
Varpunen pyrähti lentoon läheiseltä aidalta. Laukaus pamahti, ja siivekäs Solnan metsän asukas putosi pää murskana maahan.
— Bravo! Hyvin osattu, kreivi hyvä! — huudahti Sprengtporten. —
Espanjan infantti ei olisi paremmin ampunut. En tosiaankaan tiedä,
uskallanko enää kilpailla, mutta ehkä saan kuitenkin pyytää kapteeni
Wagenfeltia pitämään tätä louisdoria peukalon ja keskisormen välissä.
Niin, olkaa levollinen, minä vastaan sormistanne!
Kapteeni epäili hetkisen, mutta nähdessään Bertelsköldin ivallisen katseen, hän tarttui vastahakoisesti kultarahaan ja asettui kahdeksan askelen päähän.
— Ei, viisitoista, olkaa hyvä, — nyökäytti parooni hymyillen päätään.
— Sehän on tämänpäiväisen taistelun välimatka.
Ja melkein tähtäämättä hän kohotti pistoolin. Samassa tuprahti kevyt sininen savu sen piipusta, ja kultaraha löytyi vähän matkan päästä maasta kuulan litistämänä. Sprengtportenia taitavampaa ampujaa oli siihen aikaan tuskin olemassa.
— Minä annan herra paroonille takaisin kohteliaisuutenne, — virkkoi Bertelsköld kylmästi. — Tämä laukaus olisi palkittava sotamarsalkan sauvalla. Herra parooni suvainnee kuitenkin, ettei avustajani selittämätön viipyminen estä meitä alkamasta. Aikani on täpärällä.
— Minun myöskin. Mutta enhän voi teitä tappaa ilman laillisia todistajia, herra kreivi.
— Minä puolestani en vähääkään häikäile tappamasta teitä, herra parooni!
— Tuollahan Hägerflycht vihdoinkin tulee! — huusi kapteeni Wagenfelt, osoittaen vaunuja, jotka uupuneiden hevosten vetäminä verkalleen lähenivät huonoa tietä myöten.
— Ei se ole hän, — virkkoi Bertelsköld, — se on joku vieras.
Vieras tuli lähemmäksi, ja vaunuista hyppäsi kiireisesti mustiinpuettu nuorukainen. Se oli Paul Bertelsköld.
— Ah, tämähän sopii mainiosti! Tuossa on herra kreivi, veljenne, joka tarjoutuu avustajaksenne.
— Kenenkä luvalla olette täällä? — huudahti kreivi Bernhard vihasta kalveten. — Menkää heti tiehenne! — Paul ei ollut kuulevinaan näitä sanoja tai hän ei huolinut niihin vastata. Hän kääntyi kohteliaasti tervehtien parooni Sprengtportenin puoleen ja sanoi:
— Sallikaa, herra parooni, minun ensiksi taistella kanssanne.
— Oletteko hullu, herra? Mistä perhanasta me taistelisimme?
— Ei mistään. Mutta minä uudistan kuitenkin pyyntöni.
— Kuulkaa, hyvä ystäväni, kello on tuossa paikassa yksitoista, eikä meillä ole aikaa kuluttaa päiväämme lastenloruihin. Olkaa hyvä ja mitatkaa paikka kapteeni Wagenfeltin kanssa ja asettukaa sitten paikallenne veljenne avustajaksi.
— Herra parooni, — jatkoi Paul, — minä en ole mikään lapsi, jota voitte möröillä peloitella, ja minä julistan, että jos aiotte tapella Bernhard Bertelsköldin kanssa, niin täytyy teidän ensin tapella minun kansani. Jos kieltäydytte, niin julistan teidät näiden herrain läsnäollessa roistoksi ja raukaksi.
— Huuti, herra! Kuulkaahan vain tuota maitopartaa! — virkkoi Sprengtporten, puoleksi vihoissaan, puoleksi hymyillen. — Hänhän puhuu kuin vanha mies. Onko teillä sitten niin suuri halu ammuttaa itsenne kuoliaaksi, nuori herra?
— Se on yhdentekevää. Tahdon tapella kanssanne.
— Mitä sanotte, herra kreivi, tästä ehdotuksesta? Teillä on epäilemättä vanhempi oikeus tulla ammutuksi. Teidän on siis joko suostuminen tai kieltäytyminen.
— Minä vastaan, että poika on hullu ja että se, joka pyytämättä sekaantuu kunnia-asiaan, ansaitsee, että ajatamme hänet pois lakeijoillamme. Mutta koska avustajani vielä viipyy, suon herra paroonille täyden vapauden toimittaa hänet täältä, niinkuin parhaaksi näette.
— Minä kiitän teitä, — virkkoi Paul. — Ehkä saan pyytää kreivi Bertelsköldiä olemaan avustajani. Minä teen sitten teille saman palveluksen, jos voin.
— Kuulkaa nyt, hyvät herrat, — huudahti parooni silminnähtävästi kummastuksissaan, — olenko kuullut väärin vai eivätkö herrat olekaan veljeksiä?