3. BERTELSKÖLDIN PERHE VUONNA 1771.
Juhla, jonka kreivitär Bertelsköld oli järjestänyt puolisonsa syntymäpäiväksi, oli yksinkertainen, kaunis ja arvokas, niinkuin hän itsekin. Ohjelma oli tämmöinen: 1) onnentoivotus huvimajassa, 2) päivälliset köyhille, 3) pari vanhaa ystävää, jotka oli kutsuttu illaksi vanhaa unkarilaista viiniä nauttimaan ja katsomaan pientä ilotulitusta, sekä vihdoin juhlalahjana 4) vanhimman tyttären ja vanhimman pojan kotiintulo, jonka ilahduttavan tapauksen kreivitär vartavasten oli saanut asetetuksi juuri täksi päiväksi.
Kreivi Kaarle Bertelsköld istui lehditetyssä huvimajassa ja kukilla koristetussa nojatuolissaan. Hän oli vanhentunut; hänen muinoin pitkä ja suora vartalonsa oli köyristynyt, hänen mustat hiuksensa olivat harmaantuneet, katsantonsa käynyt raukeammaksi, kasvonsa kalpeammiksi. Mutta vieläkin hän oli tarpeeksi komea esiintyäkseen paikkakunnan etevimpänä ylimyksenä. Hänen ryhtinsä oli, niinkuin aina, jalo ja lempeä, ja joka kerta, kun hän loi katseensa puolisoonsa, kirkastuivat hänen kasvonsa ja osoittivat selvästi, kuinka suuresti hän tätä rakasti ja kuinka tämä oli koko hänen elämänsä onni.
Huvimaja oli lehdistöillä jaettu kahteen osaan, ja sisimmäinen, joka muodosti jonkinlaisen lehtimajan, oli aluksi piilossa. Mutta tuskin oli kreivi istahtanut, kun lehvät keskeltä jakautuivat ja siellä sisällä seisoi hänen vanhin tyttärensä, paroonitar Louise, isoäitinsä, kreivitär Eevan muinoisessa puvussa prinsessa Ulriika Eleonooran hovinaisena. Vaikutus oli sitäkin todellisempi, kun paroonitar paljon muistutti isoäitiänsä sellaisena kuin tämä oli ollut nuorena; ja jotta tämän äidin muisto, jota kreivi niin hellästi oli rakastanut, viriäisi vielä elävämpänä, oli kreivitär Eevan onnistunut asettaa luonnollista kokoa olevan kuvan ruusuilla seppelöitynä, jossa vainaja oli juuri samassa puvussa, koristamaan yht'äkkiä lehtimajaksi muutetun huoneen peräseinää.
Nyt seurasi pieni vaatimaton onnentoivotusruno. Vainaja sanoi saaneensa luvan vielä kerran laskeutua alas valoisasta taivaasta siunataksensa rakasta poikaansa ja hänen vanhuutensa onnea. Runoa oli vain kahdeksan riviä, mutta ne lausuttiin erinomaisen hyvin. Manalle mennyt äiti, joka siunasi poikaansa hänen tyttärensä muodossa ja hänen puolisonsa läsnäollessa — se oli niin kaunis ja liikuttava ajatus, siinä oli yhteen kuvaan koottuna kaikki, mikä ihmissydämelle on elämässä kallista, että tämän yksinkertaisen kunnioituksen esine puhkesi kyyneliin. Kreivi nousi seisoalleen iloisesti hämmästyneenä, sillä hän ei ollut tiennyt mitään paroonittaren tulosta eilen illalla myöhään. Hän syleili ja suuteli väliin tytärtänsä, väliin puolisoansa, joka oli valmistanut hänelle tämän odottamattoman yllätyksen, ja sen jälkeen hän ei osannut kyllikseen katsella äitinsä molempia kuvia, maalattua ja elävää, vertaillen niitä toisiinsa ja tuntien lämpöisen sydämensä uhkuvan yli reunojensa muistoista, uhkuvan rakkaudesta. Mitä puhtain onni kuvastui hänen kasvoillansa: ei mitään puuttunut hänen onnestansa, ei mitään muuta kuin hänen molemmat poikansa.
— Haluaako teidän armonne ostaa karpaloita? Meillä ei ole muuta tähän vuodenaikaan, — kuului hänen vierestänsä lapsen ääni, ja siinä seisoi pikku Vera, kiireestä kantapäähän lehtikiehkuroilla koristettuna. Mutta hänen tarjottavansa eivät olleet karpaloita, vaan harvinaisia rypäleitä, jotka Bergflykt oli loihtinut esiin kasvihuoneessa. Hän oli koko talven tehnyt valmistuksia, ja oli nyt voitostansa ylen ylpeä.
Isä nosti pienen veitikan syliinsä ja suuteli häntä suutelemistaan. Tyttö samoin! Ei ainoatakaan pilveä ollut hänen taivaallansa; mutta yksi oli tulossa — vähäinen pilven hattara, joka pian haihtui.
— Etkö tarjoakaan marjoja sisarellesi? — kysyi äiti, — Vera meni paroonittaren luo, niiasi syvään, kenties vähän pilkallisesti, ja virkkoi: — Suvaitseeko madame? — Kreivitär punastui, mutta paroonitar ei ymmärtänyt pistosanaa; hänenkin sydämensä oli nyt lämmennyt isän onnesta, ja hän vastasi: — Sinä pieni sinipiika! Taitaa olla oiva suo, joka kasvattaa tuollaisia karpaloita.
— Marikkoni on kullattu, niinkuin hovissa on tapana, vastasi Vera, nakaten niskaansa.
Louise veti hänet hyväillen luoksensa ja alkoi järjestää hänen metsäisiä, kymmenestä eri lehtilajista laitettuja koristuksiansa. Näytti siltä kuin ystävällisempi tuttavuus olisi syntymässä molempien sisarusten välillä. Mutta kreivittären valpas silmä huomasi, että Vera tahallaan sotki ne kauniit kukkaköynnökset, joilla paroonitar poimutteli hänen valkoista pukuansa. Oli jotakin rikkinäistä, mutta sitä ei huomannut muu kuin äidin silmä.
Niin kului aamupäivä rauhallisesti ja iloisesti. Käytiin kävelemässä puistossa. Tänään kehui kreivi kaikkea, mitä näki. Bergflykt sai kiitoslauseen uusista istutuksista ja oivallisista rypäleistä. Louise sai imarteluja somasta vaatetuksestansa. Ja ne hän ansaitsikin, sillä puku oli hänestä ylen tärkeä asia. Harvoin oli niin hieno suuren maailman nainen ja niin viehättävä neljänkolmattavuotias paroonitar leyhytellyt viuhkallaan Falkbyn puistossa.
Tyttären ja äitipuolen keskinäisissä väleissä ei kukaan voinut havaita muuta kuin ystävyyttä ja luottamusta. Kreivitär teki puolestaan kaiken, ollakseen tyttärelleen mieliksi. Ja se näyttikin hänelle onnistuvan. Laskettiin leikkiä, tehtiin toinen toiselleen noita vähäisiä palveluksia, jotka tekevät seurustelun niin hauskaksi. Puuttui vain vielä rahtunen rakkautta, ja kaikki olisi ollut hyvin…
Päivä oli herttainen ja poutainen. Köyhille oli katettu pitkä pöytä puistoon, ja kunniapaikalla istui kahdeksankymmenvuotias vaimo, sotamies Flintan leski, hän, joka niin omituisella tavalla oli ottanut osaa presidentti Bertelsköldin kohtaloon — hän, jonka luona Ester-kreivitär pakolaisena, epätoivoisena ja vilusta kangistuneena kerran oli saanut suojan koleana talviyönä. Neiti Vera luki ruokarukouksen, ja kreivitär itse kävi paikasta paikkaan, köyhän luota toisen luo, katsoaksensa, että kaikki runsaalla mitalla saivat, mitä tarvitsivat. Kaikille hänellä oli ystävällinen ja rohkaiseva sana, ja useimmat tunsivat hänet entuudestaan: olihan hän niin usein käynyt heidän mökeissään ja ollut lohduttavana enkelinä heidän kurjuudessaan. Senpätähden kohtasikin hän kiitollisia katseita kaikkialla, missä kulki. Hänen tulessaan Flintan luo tahtoi vanha vaimo, niinkuin tapana oli suuremmilla herrastiloilla, kumartua suutelemaan kreivittären hametta. Mutta kreivitär ei ollut niitä, jotka sallivat sellaisia alentavia kunnianosoituksia. Hän pakotti eukon istumaan, pani itse hänen lautasellensa voimakasta hernerokkaa ja kuiskasi hänelle korvaan: — Tahdotteko nyt pakottaa minut kertomaan kaikille, kuinka kerran olin nälissäni, ja te annoitte minulle ruokaa, kuinka minua paleli, ja te lämmititte minua, kuinka olin onneton, ja te lohdutitte minua? Sallinettehan minun palkita hyvän hyvällä, kykyni mukaan.
Kyynelet valuivat pitkin eukon kuihtuneita poskia. Hän tahtoi puhua, mutta voi ainoastaan änkyttäen sanoa: — "Autuaita ovat laupiaat, sillä heille tapahtuu laupeus."
Paroonitar Louisesta ei tämä ollut ihan outoa; hän oli nähnyt semmoista ennenkin. Mutta nuo hänen silkkipukuna lyhyet, avarat, riippuvilla koristeilla kaunistetut hihat eivät sallineet hänen koskea karkeihin vateihin eikä lähestyä pöydän epäsiistejä vieraita. Hän teki kierroksen pöydän ympäri tarpeellisen matkan päässä siitä ja meni sitten taas luomaan ikävöivän silmäyksen maantieveräjälle päin.
Kreivillinen herrasväki aikoi juuri palata linnaan päivällisille, kun maantiellä näkyi tomupilvi. Portti avattiin, ja siitä ajoi täyttä karkua ratsastava sanantuoja sekä muutamain minuuttien perästä upeat neljän hevosen vetämät vaunut. Näissä vaunuissa istui nuori, hieno herra vanhan sotilaan rinnalla.
Kaikki riensivät portaille, ja kreivi Bertelsköld meni itse vastaanottamaan kauan kaivattua, nyt niin odottamatta jälleen näkemäänsä vanhinta poikaansa. Isän sydän sykki ilosta ja ylpeydestä. Tämä tapaus oli juhlapäivän riemujen kruunu.
Keveästi, mutta arvokkaasti hyppäsi kreivi Bernhard vaunuista ja heittäytyi isänsä syliin — myöskin arvokkaasti. Nuori herra tuli Espanjasta. Mutta väärin tekisimme jos sentakia tahtoisimme pitää häntä espanjalaisena grandina, jonka on mahdoton unohtaa hovitapojen vaatimuksia edes silloinkaan, kun syleilee isäänsä nelivuotisen poissaolon jälkeen. Kreivi Bernhard oli vain täydellinen hovi- ja seuramies, joka aina pienestä pitäen oli ollut prinssi Kustaan paashina, ja senjälkeen ensin kamarijunkkarina ja sitten diplomaattina useissa hoveissa ja valituimmissa seurapiireissä. Hänen ylhäinen käytöksensä oli siitä syystä niin luonteva, hänen arvokkuutensa niin sujuva, hänen kohteliaisuutensa niin viehättävä, että missä muussa tilaisuudessa tahansa tuskin olisi huomattu sitä lämmön ja antaumuksen puutetta, jota ei tällaisessa tilaisuudessa olisi odottanut. Hänen isänsä sitä ei huomannutkaan; hän vain iloitsi sydämensä pohjasta katsellessaan komeaa, toivehikasta poikaa, joka oli tuottava hänen nimellensä kunniaa, sulostuttava hänen vanhuutensa päiviä ja itse kerran nouseva korkeimmille kunniasijoille.
Nuorella kreivillä oli kaikki ne ominaisuudet, jotka lupaavat onnea maailmassa. Ruotsissa ei ollut rakastettavampaa ja kunnioitettavampaa nuorta miestä, eikä toista, jonka kasvatus olisi ollut täydellisempi. Hän oli kookas, niinkuin kaikki Bertelsköldit; kaunis, miehevä, uljas, ritarillinen, älykäs ja kokenut. Missä hän vain näyttäytyi, katsottiin hänet eteväksi henkilöksi; Falkbyssä häntä kohdeltiin kuin itsevaltiasta heti kohta, kun hän sinne ilmautui.