2. KREIVITÄR ESTER.
Fihlajasauvan vielä hauskasti huristessa skoonelaisen korvien ympärillä sai hän äkkiä liittolaisen hätäänsä. Kahdeksanvuotias tyttö, huima, iloinen, mustasilmäinen, kaunis kuin yö ja päivä, huomasi etäältä rangaistustoimituksen ja lensi kuin raketti yli mutkikkaiden käytävien. Ennenkuin puutarhuri aavistikaan, seisoi tyttö jo hänen takanaan, tarttui pihlajasauvaan, sieppasi sen häneltä ja katkaisi sen kahdeksi kappaleeksi. — Bergflykt ei saa lyödä Rasmusta! Ei kukaan saa tapella puistossa! — sanoi hän puoleksi vihassa puoleksi nauraen.
Hämmästynyt mies päästi pahantekijän vapaaksi, kääntyi päin ja murahti:
— Onko hän nyt taas täällä! Pikku neiti ei tee muuta kuin hullutuksia.
Rasmus on lurjus, joka olisi ajettava pois palveluksesta.
— Bergflykt on paha! — huusi tyttö. — Minä pidän Rasmuksesta, minä.
Hän on tehnyt minulle veneitä ja myllyjä puron rannalla. Älä itke.
Rasmus! Kas, tässä saat Teljen-rinkilän.
— Hitto vieköön, — sanoi skoonelainen häpeissään ja veitikkamaisesti, — enhän minä itke. Olin saanut vähän multaa takkiini ja vaarikulta tomutti sitä vähän. Hän on niin armottoman siistiä miestä.
— Minä opetan sinua olemaan siisti! — sanoi hänen julmistunut esimiehensä, tapaillen toista keppiä. Seuraus tästä uhkaavasta liikkeestä oli se, että tyttö tarttui Bergflyktin molempiin käsivarsiin, pyöritti häntä ympäri ja nauroi niin sydämellisesti, että ukonkin vihdoin täytyi yhtyä nauruun, — Minä kerron äidille, mitä ilvettä pikku neiti pitää juuri, kun meillä on kiire, — murahteli hän.
— Kertokaa vain — kas, tuolla tuleekin äiti! — vastasi tyttö uhkamielisesti.
Vähän matkan päässä näkyi pitkä, muhkea nainen käyskelevän puistossa. Niinä yhdeksänätoista vuotena, jotka ovat kuluneet siitä, kun viimeksi näimme kreivitär Esterin, ei hänen ulkomuotonsa ole paljonkaan muuttunut. Loistava, tumma, lämpöinen katse on sama kuin ennenkin. Hän on hiukan lihonut; kasvonpiirteet ovat käyneet päättäväisemmiksi, käynti ja ryhti ovat ehkä hiukan arvokkaammat. Koko hänen olennossaan on jotakin samalla kunnioitusta herättävää ja miellyttävää, ja häntä katsellessa johtuu mieleen hänen puolisonsa entinen sana, että porvaristyttö on syntynyt prinsessaksi. Mutta sitä ylhäisyyttä, joka jumaloi itseänsä teeskennellyssä alentuvaisuudessa, ei Falkbyn kreivittäressä ollut rahtuakaan.
— Mitä se on? — kysyi kreivitär, nähdessään tyttärensä vallatonna ja tanssien pitävän puutarhuria kiinni.
— Hän tahtoo lyödä Rasmusta! Hän tahtoo ajaa pois Rasmuksen! — huusi tyttö.
— Renki on hävytön, ja teidän armonne näkee itse, miten minun aikani menee hukkaan, — virkkoi puutarhuri.
— Anna Bergflyktin olla, Vera! — sanoi kreivitär. Ja teidän, hyvä
Bergflykt, ei tarvitse panna pahaksenne kaikkia turhia sanoja. Monta
sadepisaraa putoaa mereen, ja monta liikaa vesaa versoo puun varjossa.
Oletteko lopettanut työnne?
— Puolen tunnin kuluttua olisivat kaikki teidän armonne määräykset täsmällisesti suoritetut, kun vain saisin armon olla rauhassa, — huokasi Bergflykt, vilkaisten kiusaajaansa.
— Hyvä on, — jatkoi kreivitär tarkastaen valmistuksia. — Tehkää kaikki valmiiksi, älkääkä olko millännekään tuosta pienestä pyryharakasta! Tunnin perästä juomme suklaata huvimajassa, ja sitten odotamme harvinaisia vieraita. Vanhin tyttäreni on jo tullut ja kreivi Bernhardia odotetaan iltapäivällä. Toivon heidän kiittävän teidän hyvää aistianne, sillä te olette nähnyt paljon vaivaa, hyvä Bergflykt.
Puutarhuri kumarsi kursastellen, mutta hänen tyytyväinen ilmeensä osoitti, että hänen lyhyt vihansa jo oli haihtunut.
— Sisar nukkuu vielä ja kello on jo yhdeksän! — huudahti neiti Vera, pyörähtäen kantapäällään.
— Sisar on väsynyt matkasta, ja hovissa nukutaan kauemmin, koska siellä valvotaankin kauemmin kuin meidän on tapana valvoa täällä Falkbyssä, — sanoi äiti. — Tule, sinun on jo aika pukeutua vieraitamme varten.
— Kelpaanhan minä semmoisena kuin olen, äiti, — sanoi tyttö viattomasti. — Eihän tänne tule muita kuin sisareni ja veljeni.
— Sisaresi ja veljesi eivät ole tottuneet näkemään linttaisia kenkiä eikä vaalenneita hameita, — vastasi äiti. — Sitäpaitsi on nyt isäsi syntymäpäivä.
Äiti ja tytär lähtivät toistensa seurassa linnaan. Tyttö kulki hetken äänetönnä ja kysyi sitten:
— Äiti, onko Bernhard ylpeä?
— Miksi hän olisi ylpeä? — sanoi äiti vältellen.
— Niin, minä muistan, kuinka hän kerran sanoi äidille minun piennä ollessani: madame, teidän tulee kiittää isääni siitä, että suutelen kättänne.
— Voi teitä pieniä patoja ja teidän korvianne! — sanoi kreivitär hämillään. — Olihan Bernhard oikeassa: hän pitää minusta sentähden, että pitää isästä.
— Mutta, — arveli tyttö itsepintaisesti, — jos hän pitää äidistä, miksi hän sanoo aina madame?
— Niin sanotaan keisarinnoille ja kuningattarille. Siinä ei ole mitään pahaa; se on päinvastoin hyvin kohteliasta.
— No, jos se on kohteliasta, niin rupean minäkin sanomaan madame …
madame… Ei, hyi! Kuinka voisin sanoa niin omalle äidilleni? Sisar
Louise, niin, hän on viisas, hän ei sano äitiä miksikään. Mutta kuinka
Paul tekee? Sanooko Paulkin madame?
— Se on toista. Paul on tottunut sanomaan minua äidiksi aina lapsesta alkaen, mutta Bernhard ja Louise kadottivat pahaksi onneksi äitinsä aivan pieninä, ja sentähden he eivät ole tottuneet sanomaan minua äidiksi.
Vera kulki miettiväisenä muutamia askelia, mutta vaiti oleminen ei ollut hänen luonteensa mukaista. — Eikö äiti sitten olekaan heidän oikea äitinsä? — kysyi hän.
— Heidän hyvä äitinsä kuoli, ja silloin pyysi isäsi minua rupeamaan heille toiseksi äidiksi, — sanoi kreivitär. Isommaksi tultuasi, Vera, olet käsittävä, että harvoin voi toista äitiänsä rakastaa niin sydämellisesti kuin ensimmäistä on rakastanut. Mutta me voimme siitä huolimatta olla hyviä ystäviä ja kunnioittaa toisiamme.
— Voiko velipuoltansa ja sisarpuoltansa rakastaa niin kuin oikeata veljeä ja oikeata sisarta rakastetaan?
— Voi kyllä, ja niin pitääkin tehdä. Lupaa olla hyvin ystävällinen, hyvin hyvä ja sydämellinen Bernhardille ja Louiselle. Se käy hyvin helposti, kun vain tulette enemmän toisianne tuntemaan. Et ole nähnyt Louisea kolmeen etkä Bernhardia viiteen vuoteen. Sentähden olet heille vieras, etkä heitä oikein ymmärrä. Mutta kyllä siitä hyvä tulee. Louise on erittäin siivo ja ymmärtäväinen ja voi kertoa sinulle kauniita asioita hovista, sillä hän oli kuningattaren hovineitinä, ennenkuin kolme vuotta sitten joutui naimisiin saksilaisen ministerin, parooni Clairfeldin kanssa.
— Mutta minä pidän kuitenkin enemmän Paulista.
— Ja Bernhard, — jatkoi äiti, joka ei ollut häntä kuulevinaankaan, — Bernhard on uljas nuori herra, joka on nähnyt paljon maailmaa ulkomaanmatkoillaan. Hän voi kertoa sinulle vielä kauniimpia asioita koreista espanjalaisista ritareista ja härkätaisteluista ja mustista maurilaisista ja Afrikan leijonista. Olet ihastuva häntä kuunnellessasi.
— Mutta minä pidän kuitenkin enemmän Paulista! — toisti tyttö itsepäisesti ja ravisti tyytymättömänä kaunista kiharapäätänsä.
— Sinussa taitaa olla vähän suomalaista itsepintaisuutta! — naurahti äiti. — Rakasta sinä vain sydämellisesti kaikkia sisaruksiasi; voit sinä silti Paulistakin pitää.
— Mutta ettekö usko, äiti, että Paul on sata kertaa parempi kuin sekä Louise että Bernhard? Paljon kauniimpi hän on ja paljon reippaampi ja paljon ystävällisempi ja paljon avomielisempi! Voi, minun on niin ikävä omaa veljeäni Paulia! Eikö hän kohta palaa tuolta ilkeästä Suomesta?
— Odotan kohta kirjettä; ehkä hän tulee kesällä meitä tervehtimään. Mutta miksi olet niin suutuksissasi Suomelle? Sekä isäsi että minä olemme siinä maassa syntyneet.
— Vanha Beata sanoo, että suomalaiset ovat vain puoleksi ihmisiä. Ja sitäpaitsi he osaavat noitua. Ihmiset sanovat äidinkin osaavan noitua ja että äiti on taioilla lumonnut isän. Mutta sitä en minä ikinä usko, — vakuutti Vera hyvin tosissaan.
Kreivitär punastui. Hän tunsi vallan hyvin nuo typerät, herjaavat huhut. Ja nyt hän sai kuulla ne omalta lapseltaan!