1. FALKBYSSÄ ITÄ-GÖÖTANMAALLA.
Muistatteko vielä muinoista, kaukana Itä-Göötanmaalla sijaitsevaa pientä Falkbytä, jossa Kustaa Bertelsköldin leski, jalo ja ylpeä kreivitär Eeva, vietti niin monta yksinäistä vuotta surupuvussa puolisonsa jälkeen; jossa hänen poikansa, kreivi Kaarle Viktor, oli leikkinyt onnellisena lapsena ja jonne hän eräänä kylmänä talvipäivänä oli tuonut Ester Larssonin, joka pakeni isänsä vihaa ja Ruotsin pääkaupungin panettelijoita?
Sen päivän jälkeen oli ajan aalto huuhtaissut pois 33 vuotta, ja Falkby oli kokonaan toinen kuin ennen. Kreivitär Eevaa oli hänen lankonsa, kreivi Torsten Bertelsköld, kovasti vainonnut, ja suurin osa omaisuudesta oli joutunut vasaran alle aina Görtzin raudankovan hallituksen ajoilta asti rästinä olevista veroista. Silloin oli Falkby ainoastaan varjo ruotsalaisen aatelismiehen maakartanosta, ja sen omistaja taisteli suurella uljuudella, mutta huonolla menestyksellä köyhyyden rasitusta vastaan. Mutta sittemmin oli Falkbyn kohtalo muuttunut paljon valoisammaksi.
Kreivitär Eeva oli nähnyt sen päivän, jolloin hänen kovasydäminen lankonsa temmattiin pois toteuttamasta korkealle tähtääviä hankkeitaan ja jolloin hänen täytyi jättää melkoinen omaisuutensa veljensä pojalle perinnöksi, ja hän oli päättänyt vaihtelevan elämänsä levossa ja onnellisuudessa, varallisuuden ja poikansa rakkauden ympäröimänä. Hänen poikansa Kaarle Viktor Bertelsköld ei ollut ainoastaan liittänyt maatilaan kaikkea, mitä siihen ennen oli kuulunut, vaan myöskin rakennuttanut vähän matkaa entisestä vaatimattomasta yksikerroksisesta rakennuksesta kolmikerroksisen komean linnan, jota laaja ja kallis puutarha ja puisto ympäröi. Kaikki oli laitettu vanhan piirustuksen mukaan, joka vielä oli tallella Bertelsköldien entisestä perintökartanosta, Suomessa sijainneesta Mainiemen linnasta. Nykyinen kreivi oli pitänyt tarkkaa huolta siitä, että uusi Falkby rakennettiin aivan samaan malliin, ja se oli maksanut hänelle melkoisia summia, mutta niin olikin linnasta tullut mestariteos 1600-luvun rakennustapaan, kauneine päätyineen, kalleine pronssisine kuvapatsaineen ja muine komeuksineen, joista tarkemmin kerrotaan kuudennessa näistä kertomuksista. Puiston tammen takana seisoi kuitenkin vielä vanha rakennus aivan samassa asussa kuin mikä sillä oli nykyisen omistajan äidin siinä asuessa, ja lähellä sitä asui puutarhuri, rehellinen Bergfykt, jonka asianomaiset kerran olivat määränneet nykyisen kreivittären mieheksi. Se oli niitä naimiskauppoja, joita syystä voi sanoa "onnistuneimmiksi", koska jäivät tekemättä, mutta jonka muisto ei millään tavalla häirinnyt emännän ja palvelijan keskinäistä ystävällistä luottamusta.
Rehellinen puutarhuri oli nyt rattoisa, kuusikymmenvuotias vanhus, joka ei ollut rukkasiaan sen enempää pahaksensa pannut kuin että vuoden päästä oli valinnut vaimoksensa Linköpingistä punaposkisen satulasepän tyttären, jonka seurassa hänen hiljainen elämänsä kului kuin kukoistava kaalimaa, jossa eivät liiat madot lehtiä jäydä, kunnes hän sai kunniakkaaksi, mutta huolenalaiseksi toimekseen uuden suurenmoisen, tuohon hiukan vanhentuneeseen Ludvig XIV:n aikakauden tyyliin tehtävän puutarhan perustamisen. Hyväluontoinen mies tiesi silloin saaneensa seitsemän päivää viikkoon, sillä hänen herransa oli siinä asiassa taipumaton, ja Jumal' armahda sitä pensastoa, joka ei ollut mallinmukaisesti leikattu, sitä polkua, joka ei kulkenut supisuoraan päämaaliaan kohti tai sitä puuta, joka ei ollut juuri siinä, missä sen oli oltava. Monet monituiset kerrat syvään huokailtuaan oli Bergflyktin vihdoinkin onnistunut kahlehtia luonto siihen taiteelliseen muotoon, jota Ludvig XIV:n aikana katsottiin hienostuneen aistin korkeimmaksi asteeksi, ja hän oli, niinkuin usein tapahtuu, rakastunut omaan aikaansaannokseensa niin, että oli valmis vannomaan, ettei maailmassa voinut olla mitään sen kauniimpaa eikä täydellisempää kuin juuri tämä puutarha. Mutta kun hän juuri oli saanut valmiiksi tämän korkeampaan peruukkikuosiin tehdyn erinomaisen malliteoksensa, tapahtui, että hänen herransa eräänä kauniina päivänä 19 vuotta sitten toi taloonsa hänen entisen armahaisensa, nuoren kreivittären, ja tämä tapaus aiheutti vallankumouksen Falkbyssä.
Kreivitär Ester Bertelsköldillä, omaa sukua Larsson, oli näet niin porvarillinen aisti, että hän piti luonnon omia malleja ranskalaisten puutarhurien sukkelimpia keksintöjä parempina ja kun hän sai miehensä suostumaan kaikkiin mielipiteihinsä, niin täytyi Bergflykt-paran jo seuraavana keväänä tehdä valmis ja vaivalloinen työnsä uudestaan. Suorat käytävät laitettiin jälleen mutkikkaiksi, typistetyt pensaikot saivat jonkin määrän vapautta, peruukkikuosi tuomittiin hylättäväksi, ja puutarhan muoto läheni niin paljon kuin mahdollista maaseudun yksinkertaisuutta. Kaksi vuotta nurisi Bergflykt hiljaisuudessa "tuota suomalaista vasikkahakaa", joka härille kelvatkoon; kolmantena vuotena hän huomasi sen jo jotakuinkin mukiin meneväksi; vuotta myöhemmin hän myönsi, että muutkin kuin härät voivat ihailla hänen uusia laitoksiansa, ja lopuksi — kun suuri Linné eräänä kesänä oli käynyt Falkbyssä ja sanonut hänelle muutamia ystävällisiä kiitteleviä sanoja tuosta onnistuneesta laitoksesta — väitti Bergflykt jo kiven kovaan, ettei missään koko avarassa maailmassa ollut puistoa, joka olisi voinut Falkbyn kanssa kilpailla. — Sitähän minä aina olen sanonut, — arveli hän, — että puutarhan tulee olla ihmisiä, eikä kivipatsaita varten, mutta kreivi ei tahtonut ottaa sitä korviinsakaan, ennenkuin minä sain kreivittären puolelleni.
Nyt on kaunis kesäkuun aamu, ja puutarhuri Bergflykt puuhailee innokkaasti puistossa koristellen siellä olevaa sievää huvimajaa kukilla ja lehdillä, sillä tänään juhlitaan kahden merkillisen tapauksen johdosta hänen herransa perheessä. Toinen näistä tapauksista käy kohta ilmi seuraavasta keskustelusta puutarhurin ja hänen skoonelaisen renkinsä välillä, joka pistelee seipäitä papupenkkeihin.
— Hitto vieköön,— sanoi skoonelainen, — kylläpä vaarikulta nyt koristelee! Kai tapahtuu se armollisen kreivin kunniaksi, arvaan mä?
— Niinpä niin, Rasmus, — vastasi mestari, — nyt on armollisen herran syntymäpäivä. Tiedät kai, että hän täyttää tänään viisikymmentäkuusi.
— Enpä, jumal'avita, ole sitä tiennyt. Kyllä hän näyttääkin hiukan vanhanpuoleiselta. Hän voisi huoleti olla vaarikullan isä.
— Hän on minua viisi vuotta nuorempi, Rasmus. Mutta hän taittoi jalkansa yhdeksäntoista vuotta sitten; eikä hänen terveytensä ole aina ollut niin kovin hyvällä kannalla.
— Hitto vieköön, taittoiko hän jalkansa? Ei hän ainakaan lie sitä juovuspäissään tehnyt, niinkuin isäni.
— Häpeä, poika, ja hillitse kitasi, kun puhut armollisesta kreivistä. Hänellä on ollut semmoista ajattelemista joka tuottaa kyllä harmaita hapsia.
— Mitä sanottekaan, vaari! Juuri kuin noin ylhäisellä herralla olisi muuta ajattelemista kuin syödä silavaa viisi kertaa päivässä ja nukkua valoisaan päivään asti ja pukeutua koreihin vaatteihin. Mutta se on varmaan armollisen kreivittären syy, joka kuuluu olevan niin pystypäinen ja uppiniskainen.
— Minä sanon sinulle, Rasmus, että jos uskallat unohtaa sen kunnioituksen, jota olet velkapää armolliselle kreivittärelle osoittamaan, niin koettelen näiden pihlajasauvojeni kestävyyttä kovaan selkääsi. Jos sopisi puhua armollisesta herrasväestä niinkuin puhutaan muista alhaisista ihmisistä, niin sanoisin sinulle, ettei koko Ruotsin valtakunnassa ole parempaa vaimoa paremmalla miehellä. Ymmärrätkö sen, lurjus?
— Aivan niin, kyllä ymmärrän. Kyllähän hän on toimekas talossaan, sanotaan, ja antelias köyhille, vaikka sanovat hänen osaavan noitua. Ja kyllä kai hän tiennee, että leiviskässä on kaksikymmentä naulaa, kun hänen isänsä kuuluu olleen venäläinen voikauppias.
— Minä sinut voitelen! — huudahti puutarhuri ja tarttui jo pihlajasauvaan pannakseen uhkauksensa täytäntöön.
Rasmus herkesi hyväksi. — Pidän nokkani kiinni kuin myyrä, — vakuutti hän ja näytti nyt peltohiirtä tyhmemmältä.— Sanoittehan itsekin, vaarikulta, että hänen armonsa tukka on harmaantunut.
— Sen sanoin, — virkkoi Bergflykt. — Mutta se ei ole armollisen kreivittären syy; syy on nuoren Bernhard-kreivin.
— Niin, niinhän se olikin. Sanotaanhan, että armollinen nuori kreivi on kauhean ilkivaltainen ja kovakourainen. Ja sanotaanpa vielä, ettei hän voi kärsiä äitiänsä, kun tämä on oppinut puntaria käyttämään.
Puutarhuri hujahutti pari kertaa pihlajasauvaansa, mutta ajatteli varmaankin itsekin pakisseensa enemmän kuin viisasta oli ja tyytyi siihen, että sanoi ihmisten lörpöttelevän tyhmyyksiä. Armollinen kreivitär aikoi juuri tänään viettää nuoren kreivin paluuta Espanjasta, ja siitä pitäisi kaikkien nähdä, että kaikki on niinkuin olla pitääkin.
— Hitto vie, hän on nyt varmaankin musta kuin murjaani! — tokaisi ilkipintainen renki. — Mitä hänellä oli Espanjassa tekemistä?
— Hän on ollut kuninkaallisen majesteetin lähettilään kirjurina, ja nyt hän tulee takaisin valtiopäiville katsomaan, kuinka uusi kuningas vannoo vapautta pyhänä pitävänsä.
— Mitä, vannooko kuningas vapautta pyhänä pitävänsä: — kysyi renki. — Kas, se on oikein se! Mutta silloin ei varmaankaan nuori kreivi ole yhtä mieltä hänen kanssaan, sillä seikka on se, sanovat ihmiset, että vapaus on vain herroja varten.
— Aasi!
— No no, vaarikulta, yhtä hyvin voisi minua sanoa hevoseksi, sillä minä en ole ollut Espanjassa. Onko totta, että kreivillä on toinenkin poika, joka on matkustanut Suomeen noituutta oppimaan. Hitto vie, nytpä tajuan, minkätähden armollisen kreivin hiukset ovat harmaat, sillä johan se on vähän liikaa, kun sekä vaimo että lapset rupeavat ihmisten silmiä kääntämään.
Nyt loppui sävyisän puutarhurin kärsivällisyys ja tarttuen suulasta renkipoikaa niskaan, opetti hän häntä pihlajakeppinsä avulla pitämään kunniassa sekä isäntäväkeään että suomalaista noituutta.