5. SALAMA LEIMAHTAA.
Ei mikään voitto ole niin vaikea kuin oman itsensä voittaminen. Loukattu mies voi tappaa vastustajansa, ärsytetty nainen häntä voi pistellä sanoilla, jotka ovat puukonpistoja terävämmät; mutta vaikeneminen silloin, kun sydän on haavoitettu, tyynenä ja aseetonna vaikeneminen, se on vaikeampaa kuin mitä yksikään mies ja enemmän kuin useimmat naiset voivat.
Kreivitär Ester oli vaiti.
Oli ihana kesäkuun ilta. Kaste lankesi maahan, ruoho kimalteli, käki kukkui ja nuoret lehdet puistossa loistivat kauneuttaan. Järvi oli aivan lähellä ja lepäsi kuin sulanut hopea illan hehkussa. Lähdettiin veneretkelle.
Kreivi Bernhardilla oli poikasena ollut purjevene, Delfiniksi nimitetty, jota hän oli rakastanut melkein yhtä paljon kuin ratsuhevostaan. Delfin oli jo monta vuotta ollut maalle vedettynä venehuoneessa, piilossa ja unohdettuna, mutta nyt oli kreivitär, ilahduttaakseen poikapuoltansa, laitattanut kuntoon ja uudestaan maalauttanut vanhan purren. Se oli nyt rannassa entistänsä kauniimpana; sen viiri liehui vienossa ilman hengessä, ja sen masto oli kukilla seppelöity.
— Delfin pyytää kunnian vielä kerran saada kantaa herransa järven yli, — lausui kreivitär niin iloisesti kuin ei epäystävällinen sana koskaan olisi häirinnyt hänen sydämensä rauhaa.
Kreivi Bernhard loi äitipuoleensa kummastuneen katseen, tarkasti sitten venettä, katsoi taas kreivittäreen ja vastasi kylmästi: — Eihän tuo ole mikään vene; sehän on talonpoikaismorsian.
— Mitä! — huudahti isä, — etkö tunne enää vanhaa Delfiniäsi? No, myönnän kyllä, että Venetsian dogi voi matkustaa komeammin kullatussa airolaivassaan, mutta katsoen siihen, että ollaan Itä-Göötanmaalla, voimme mielestäni tyytyä Delfiniin. Äitisi on sinua ilahduttaakseen kaivanut esiin tuon vanhan kapineen. Minä olin jo aikoja sitten unohtanut, että semmoista oli olemassakaan.
— Jos isäni suvaitsee, — vastasi poika, — astun kernaammin veneeseen, jossa on vähemmän koristuksia, mutta luotettavammat laudat. Olen matkustanut siksi paljon merellä, etten uskalla antautua kukkasten varaan. Tule Louise! — Ja hän ojensi sisarelleen kätensä astuakseen vieressä olevaan suurempaan purteen, toisten uskoessa henkensä Delfinin epäiltäväin lautojen varaan.
Soudettiin Flintan lesken pienelle torpalle, joka oli lahden toisella puolella. Suunta ei ollut viisaasti valittu, silla kreivi Bernhard oli jo viime kerralla Falkbyssä ollessaan tahtonut revittää maahan torpan, rakennuttaakseen sen sijalle metsästysmajan, koska metsässä niillä seuduin oli runsaasti riistaa. Hänen äitipuolensa oli kuitenkin onnistunut pelastaa köyhän lesken turvapaikka, eikä kreivi Bernhard ollut sitä unohtanut.
Hän oli tuskin astunut maihin ja nähnyt eukon sukankutimineen istuvan portailla, kun hän tavallisella huolettomalla äänellänsä virkkoi isälleen, mökkiä osoittaen:
— Tuon me, isä, revitämme maahan ensi viikolla.
Ja vastausta odottamatta lisäsi hän, eukkoon kääntyen:
— Saatte valmistautua muuttamaan huomenna.
— Se olisi eukkoparalle kovin raskasta; mietitään asiaa! vastasi isä, vähän hämillään tuosta päättävästä äänestä.
Mutta Flintan leski, jolla oli kahdeksankymmenen vuoden paino hartioillansa, oli kuitenkin sotamiehen vaimo, eikä hän ollut ollenkaan halukas katsomaan asiaa päätetyksi.
— Pitääkö minun muuttaa huomenna? — kysyi hän,
— Pitää, eukkoseni, sillä tänä iltana on jo myöhäisenlainen, ja me suomme teille yörauhan, — vastasi kreivi Bernhard.
— Minunko muuttaa! Minunko, joka olen asunut tässä viidettäkymmentä vuotta! — puhkesi vanha vaimo sanomaan. — Ja minkätähden pitää minun muuttaa?
— Sentähden, että armollinen herranne niin hyväksi näkee. Hän tarvitsee tätä paikkaa.
— Eikö hänellä ole metsää ja maata niin kauas kuin silmä kantaa? Eikö hänen armonsa mahdu suureen, tilavaan Falkbyhyn, karkoittamatta minua pois viheliäiseltä turpeeltani?
— Eukkokulta, te tarvitsette liikuntoa, voitte hiukan kävellä, niin maistuu uni paremmin, — ivaili nuori kreivi, joka hyvin huomasi, että jokainen sana sattui kuin neulanpisto hänen äitipuolensa sydämeen.
— Pitääkö minun lähteä? Ja minne minä lähden? — vaikeroi eukko, hämmästyksestä aivan tyrmistyksissään.
— Ruodille, eukkokulta, — ilvehti kreivi Bernhard. — Elämänne on liian yksitoikkoista, tarvitsette vaihtelua.
— Minäkö ruodille! — ja toivotonna väänteli eukko käsiänsä.
Kreivi Kaarle Viktoria hävetti poikansa sydämettömyys. Itseksensä hän päätti, että antaisi eukon asua entisellä paikallaan, mutta meni kinailun kestäessä muiden luo, ettei enää mikään uusi soraääni pääsisi turmelemaan illan hauskuutta. Ainoastaan kreivitär oli kuullut viimeiset pilkalliset sanat.
Nyt astui hän esille, tarttui ystävällisesti eukon käteen ja sanoi: — Ettekö ymmärrä, että nuori kreivi vain pilan vuoksi tahtoo teitä peloitella? Ei, eukkokulta, ei teidän koskaan tarvitse lähteä ruodille, eikä myöskään muuttaa köyhästä mökistänne niin kauan kuin elätte.
— Niinkö luulette, madame? — virkkoi kreivi Bernhard terävästi.
— Olen siitä vakuutettu, vastasi kreivitär tyynesti.
— Nous verrons; saammepahan nähdä.
— Minä en tule sitä koskaan näkemään, etkä sinä myöskään. Se ei voi olla tarkoituksesi.
— Jos ei se tätä ennen olisi ollutkaan tarkoitukseni, niin olkaa vakuutettu siitä, että nyt se on, — vastasi nuori kreivi, alentaen äänensä kuiskaukseksi. — Olette niin kauan hallinnut ja vallinnut Falkbyssä, että olette kokonaan unohtanut todellisen asemanne. Teidän tulisi kuitenkin muistaa kuka te olette ollut ja kuka olette, madame. Te kalpenette? Sitä parempi. Jos teille kävisi vaikeaksi olla niin vaatimaton, niin katson itseni pakotetuksi teitä siitä muistuttamaan. Vannon, että isäni tähden teen sen varsin vastenmielisesti, mutta teidän tulisi ymmärtää, että teidän kaltaistanne henkilöä ei teidän asemassanne ikinä voida muuta kuin korkeintaan suvaita.
Kreivitär Ester oli todella kalvennut, mutta ainoastaan hetkeksi. Kohta hän sai taas takaisin tuon ihmeteltävän mielenlujuutensa, joka niin monet kerrat oli hänet pelastanut hänen vaiherikkaan elämänsä aikana. Hän katsoi vastustajaansa vakavasti silmiin ja vastasi tyynesti:
— Jos kalpenin, niin tapahtui se siitä syystä, että nyt selvästi näen jo kauan aavistamani onnettomuuden, joka on katkeroittava kokonaisen perheen elämän. Bernhard, ystäväni, poikani — sillä vasten tahtoasi täytyy minun sinua siksi sanoa — on siis todella tultu niin pitkälle, ettei edes kunnioitus isääsi kohtaan, ei edes osanotto hänen onneensa eikä rakkaus nuorempiin sisaruksiisi voi sydämestäsi haihduttaa sitä vihaa, jota en ole ansainnut. Tiedät vallan hyvin, etten ole tunkeutunut tähän perheeseen. Sinun tulisi myöskin tietää, etten koskaan ole tuottanut enkä koskaan ole tuottava suvullesi mitään häpeää. Mistä syystä tahdot siis katkaista tämän siteen, jonka pitäisi olla sinulle pyhä? Miksi tahdot vihata minua, joka en milloinkaan ole osoittanut sinulle muuta kuin rakkautta? Minkätähden puhut tuolla tavalla minulle, jota et voi solvata isääsi solvaisematta?
— Puhutte niinkuin kirjasta lukien, madame, — vastasi kreivi Bernhard, — mutta unohdatte vielä kerran, että ei ole kysymys arvostanne, vaan vallastanne. Mielellänihän myönnän teille kaikki oikeutenne: suutelen kättänne; teitä sanotaan armolliseksi kreivittäreksi, ja luulisin sen riittävän tyydyttämään itserakkauttanne, sillä tyydyittehän kerran vähempäänkin. Teillä on hyvä asemanne; teidän ei tarvitse huolehtia muusta kuin huvituksistanne, pukeutumisistanne, ei muuta kuin kuunnella kohteliaisuuksia ja antaa isäni jumaloida itseänne; hän todella teitä hemmoittelee niin, että hän on muuttunut jo puolittain plebeijiksi. Mielestäni tulisi teidän tyytyä siihen eikä koettaa hallita talossa, jossa muinoin olette ollut kamaripiikana. Vaikka isäni onkin heikko niin pitäisi teidän älytä, etten minä ole aivan yhtä myöntyväinen. Teidän pitäisi johtaa mieleenne jostakin lasten lukukirjasta, jota ehkä Vaasassa olette lukenut, Kustaa Vaasan tunnetut sanat: "Teidän armonne ja minun armoni eivät mahdu saman katon alle." Olkaa kaino ja nöyrä, madame, se kaunistaa teitä sanomattomasti, enkä minä ymmärrä, mikä estäisi meitä sitten ystävinä seurustelemasta. Minkätähden vihaisin teitä? Ainoastaan vertaisiansa voi vihata. Muita — ne pudistetaan pois, kun ne rupeavat käymään liian lähenteleviksi.
Kreivitär hymyili surullisesti.
— Jo riittää. Olen jo kuullut enemmän kuin mitä minun olisi tarvinnut kuulla. Tässä en voi sinulle vastata. Mutta välimme täytyy tulla selviksi. Sen täytyy tapahtua kohta.
— Eläköön Carolus! — kuului samassa Lejonramin hiukan pöhmeröinen ääni rannalta, ja ystävykset tyhjensivät maljan jaloa unkarinviiniä isännän syntymäpäivän kunniaksi.