6. ERO.
Aurinko oli jo laskenut, pieni ilotulitus oli poltettu pihalla, vieraat olivat iloisen illan vietettyään hajaantuneet eikä kellään ollut aavistustakaan niistä tummista pilvistä, jotka olivat keräytyneet perheen onnen taivaalle, ei kellään paitsi niillä kahdella, joita asia lähinnä koski, ja heistäkin käsitti ainoastaan toinen seikan koko merkityksen.
Heidän jouduttuaan kahden kesken tarttui kreivitär Ester puolisonsa käteen sanoen: — Minulla on sinulle pyyntö tehtävänä!
— Mitä voit pyytää, jota en heti paikalla olisi valmis iloiten täyttämään? — kysyi kreivi.
— Että luovut jostakin, — vastasi hän.
— Minä suostun ehdottomasti. Sinun tähtesi voin luopua kaikesta paitsi sinusta itsestäsi.
— Mutta jos minä nyt juuri sitä ainoata sinulta pyytäisin?
Kreivi katseli häntä nuhdellen.
— Sitä et voi koskaan pyytää, — vastasi hän.
Ester oli kauan ääneti. Hänen sydämensä oli liian täysi.
— Kaipaisitko minua paljon, jos minä … esimerkiksi lähtisin pitkälle matkalle? — kysyi hän hetken kuluttua.
— Se on mahdotonta. Mistä syystä sinä matkustaisit?
— Voisihan minulla olla tärkeitä syitä. Jos se esim. koskisi meidän kaikkien onnea.
— Hyvä Jumala, oletko sairas? Jos tarvitset lähteä kylpemään Spaahan taikka Pyrmontiin, niin virka vain sananen, ja minä seuraan sinua sinne.
— Älä ole levoton, minä olen ihan terve. Mutta ajattele, että minun kuitenkin täytyisi jättää sinut joksikin aikaa… Lupaatko minulle, että tyynesti kestät tuon murheen? Näemmehän toisemme jälleen!
— Mutta rakas ystäväni, en ymmärrä sinua! — huudahti kreivi pahoilla mielin.
— Lähinnä sinua itseäsi huolettaa minua enin Veran kasvatus, — jatkoi kreivitär eikä ollut huomaavinaankaan sitä pilveä, joka peitti hänen puolisonsa otsan. — En jättäisi häntä mielelläni Louisen haltuun. Louise rakastaa häntä, siitä olen vakuutettu, mutta me käsitämme maailman eri tavalla. Haluan, että Vera kasvatetaan vilpittömään vakavuuteen, yksinkertaisiin tapoihin ja totiseen jumalanpelkoon. Sentähden olen tuuminut, että hankkisimme hänelle mielemme mukaisen opettajattaren. Mitä sanot neiti Sjöbladista. Hän on köyhä, mutta hyvästi kasvatettu, vähän päälle kahdenkymmenen vuoden ikäinen tyttö; tarpeeksi ylhäistä sukua voidakseen esiintyä talossasi, mutta vaatimaton luonteeltaan, hyvä, älykäs ja lempeä. Hänen äitinsä oli muistaakseni aatelitonta sukuperää. Kirjoitammeko hänelle huomenna?
— Tee niinkuin tahdot, minulla ei ole mitään sitä vastaan. Silmäsi, armas Esterini, näkevät selvemmin kuin minun, ja minulle on aina ollut hyväksi, kun olen totellut sinun neuvojasi. Mutta taivaan tähden, selitä minulle, mitä oikeastaan tarkoitat noilla hämärillä kysymyksilläsi!
— Huomenna saat sen tietää. Ja nyt hyvää yötä, sinä nuoruuteni lemmitty, sinä elämäni ystävä. Rakastatko minua vielä, Kaarleni?
— Minun pitäisi rangaistukseksi semmoisesta kysymyksestä vastata — en!
— Niin, sinä rakastat minua! Älä siis vihastu puolisoosi, jos hän joskus tuottaa sinulle surua. Jumala kaikkitietävä tuntee, että minä sata kertaa tahtoisin ostaa sinun onnesi uhraamalla omani… Hyvää yötä! Muista, mitä pyysin sinulta Veran suhteen. Ole isänä Paulillemme, sillä hän tarvitsee rakkautta elämässä ja pidä minua aina rakkaassa muistossa!
Ja voimatta enää hillitä itseänsä nojautui hän tätä sanoessaan puolisonsa olkaa vasten, suuteli hänen harmaantuneita hiuksiansa ja kasteli hänen poskiaan kyynelillään. Mies sulki hänet liikutettuna syliinsä. Hänenkin silmänsä kostuivat, eikä hän tiennyt mistä syystä.
— Ei, — sanoi hän, — en voi päästää sinua menemään, ennenkuin olet minulle ilmoittanut, mikä mieltäsi niin liikuttaa. Sano se minulle!
— Älä minulta nyt mitään kysele! Kaikki, kaikkihan on selvenevä, ja olenhan jo luvannut, että saat sen huomenna tietää, — vastasi kreivitär, pyyhkäisi nopeasti pois kyyneleensä ja katseli häntä rauhallisin, melkein hymyilevin kasvoin, jotka hehkuivat hellyyttä. Ei milloinkaan, ei nuoruutensa kauniimmillaankaan kukoistaessa ollut hän ollut kauniimpi kuin nyt.
— Hyvää yötä! — kuiskasi hän vielä kerran ja kiiruhti pois, ikäänkuin olisi pelännyt omaa hellyyttänsä, jos kauemmin viipyisi.
Hän meni tyttärensä makuuhuoneeseen. Vera uinaili viattomuuden unta pienellä sievällä vuoteellaan, joka oli pähkinäpuusta tehty ja punaisilla uutimilla verhottu. Äiti kumartui nukkuvan lapsen puoleen ja painoi sen huulille tulisen suutelon. — Mitä aionkaan tehdä? — huokasi hän käsiänsä väännellen. — Miten on mahdollista, miten on mahdollista luopua sinusta, lapseni, jonka Jumala kaikkivaltias on antanut minun hoitooni ja josta minun on Hänelle tili tehtävä? Ja kuitenkin täytyy niin tapahtua, vaikka sydämeni siitä pakahtuisi. Mutta anna minulle merkki, hyvä Jumala, anna minulle merkki, etten tee väärin, niin noudatan nurisematta tahtoasi!
Hän odotti, odotti kauan, hengittämättä ja tuskissaan. Ainoastaan nukkuvan lapsen keveä hengitys kuului kuin suloinen kuiskailu hiljaisessa huoneessa. Silloin liikahtivat lapsen huulet, ja Vera sanoi, surren vielä unessaankin: — Bijou! Bijou!
Äidin kasvot selkenivät. — Kiitos, sinä lapseni suojelusenkeli, — sanoi hän hiljaa; — nyt ymmärrän sinut. Se luoti, joka oli aiottu äitisi sydämeen, ei ole surmaava, niinkuin luoti tänään, viatonta riemuasi. Voi hyvin! Jumalan pyhät enkelit siunatkoot ja varjelkoot sinua, rakas lapseni!
Lausuttuaan tämän hiljaisen rukouksen hiipi hän pois ja sulkeutui huoneeseensa, siellä vielä "neuvotellaksensa Herransa ja Jumalansa kanssa", niinkuin hän oli oppinut aikoja sitten manalle menneeltä hurskaalta sisareltansa Veronikalta, jonka mukaan Vera oli saanut nimensä, vaikka hiukan lyhennettynä.
Kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld vietti unettoman, levottoman yön. Hän ei ollut tottunut näkemään vaimossaan naisen oikkuja. Voimakas, etevä ja kuitenkin nöyrä nainen oli oppinut itsensähillitsemisen vaikean taidon, ja kuitenkin hän näytti nyt horjahtaneen jalosta tasapainostaan. Minkätähden? Hän ei tiennyt sitä. Hän koki turhaan keksiä siihen selitystä. Usean kerran aikoi hän nousta vuoteeltaan, kiiruhtaa puolisonsa luo, ja vielä kerran rukoilla häntä uskomaan hänelle kaikki huolensa. Mutta nyt oli yö … hänen vaimonsa nukkui; hän oli luvannut hänelle selityksen, pitäisihän hänen kärsivällisesti odottaen antaa vaimolleen uusi todistus rajattomasta luottamuksestaan…
Tuskin oli kuitenkaan kesäaamu koittanut ja palvelija alkanut salissa liikkua siivoten sitä eilisen juhlan jäljeltä, kun kreivi nousi vuoteeltaan ja hiipi varpaillaan puolisonsa huoneeseen, joka oli toisessa kerroksessa ja jonne kapeat rautaiset kiertoportaat veivät kreivin huoneesta. Hän huomasi huoneen tyhjäksi. Kreivittären sänky oli koskematon. Yksi lipaston laatikko oli vedetty auki, se oli tyhjä. Kreivi Bertelsköldin sydän tykytti nopeammin. Kummallinen epämääräinen pelko valtasi hänen mielensä. — Hän on ehkä mennyt puistoon, — ajatteli hän rauhoittaakseen itseään. Hän haki häntä puistosta: hänen vaimonsa ei ollut siellä. Kreivi palasi linnaan; hän ei kysellyt palvelusväeltä, ettei kukaan huomaisi hänen levottomuuttansa. Ei kukaan virkkanut kreivittärestä sanaakaan. Luultiin kai hänen menneen tavanmukaiselle varhaiselle aamukävelylleen jonkun sairaan tai köyhän luo. Kreivin korvissa soivat nyt kuitenkin yhä vain nuo selittämättömät, merkilliset sanat, jotka hänen puolisonsa oli sanonut hänelle heidän eilen erotessaan. Kauhistavat aavistukset kouristelivat hänen sydäntänsä. Kalpeana, mutta ilmoittamatta kenellekään jäädyttävää pelkoaan, riensi hän takaisin kreivittären huoneeseen.
Vaimonsa kirjoituspöydältä löysi hän nyt sinetillä suljetun kirjeen, jota hän ensi hämmästyksessään ei ollut huomannut. Se oli osoitettu hänelle. Hän aukaisi kirjeen vapisevin käsin ja luki:
"Rakastettuni!
Lue nämä rivit levollisin mielin ja lue ne yksinäsi! Ole mies, rakas Kaarieni, ja kaikkivaltias Jumala, joka meitä koettelee, on antava sinulle rohkeutta elää ilman vaimoasi.
Sinä, Kaarleni, et ole minua koskaan väärin tuominnut, et koskaan väärin ymmärtänyt. Sinä, joka minua kohtaan aina olet ollut lempeä ja luottavainen, josta olen sinulle kiitollinen niin kauan kuin sydämeni sykkii — sinä tiedät, etten milloinkaan ole pyytänyt sinun arvoasi, nimeäsi, rikkauksiasi, vaan ainoastaan rakkauttasi. Mutta muistatko, mitä sanoin sinulle kerran isäni puutarhassa, kun pyysit minua vaimoksesi? Se oli onnettomuus, sanoin minä, ettemme päässeet yhteen nuoruudessamme; silloin olisimme raivanneet itsellemme tien jäämuurienkin läpi. Myöhemmin ei meillä ole ollut voimaa eikä oikeutta uudistamaan maailmaa. Välillämme oli nyt kaksi, joilla oli sinuun vanhemmat oikeudet, ja nämä kaksi lasta asettivat kokonaisen maailman välillemme. Heidän täytyi katsella aikansa silmillä, heidän täytyi ajatella aikansa ennakkoluulojen mukaan, ja sentähden en voi heitä moittia, en kantaa heitä vastaan vähintäkään kaunaa siitä, etteivät he nähneet selvemmin, eivätkä ajatelleet ylevämmin kuin se aika, jossa he elävät. Olen rehellisesti koettanut heitä kohtaan täyttää äidin velvollisuuksia. Olen kauan toivonut, että rakkauteni lopulta murtaisi sen muurin, jonka sukuperän ennakkoluulot ovat välillemme pystyttäneet. Mutta minä olen pettynyt. Kuinka heikko nainen voisi muuttaa sitä maailmaa, jossa niin monet viisaat ajattelijat eivät ole kyenneet saamaan aikaan tasa-arvoa ihmisten välille! Vanhempain lastesi, armas Kaarleni, täytyy siis aina ylenkatsoa sitä alhaista naista, jonka sinä olet koroittanut heidän äidikseen. Mutta jos tämä alhainen äiti onkin voinut luopua kaikista omista kunnioituksen ja arvonannon vaatimuksista, niin ei hän olisi ansainnut tulla kutsutuksi sinun vaimoksesi, jos hän olisi sallinut itseänsä maahan tallattavan. Hänen kunniansa on sinun, ja hänen omat lapsensa saavat kerran tietää, ettei heillä ole oikeutta halveksia äitiänsä.
Sentähden, rakkaani, on minun, kahden velvollisuuden jouduttua ristiriitaan, täytynyt uhrata toinen niistä. Suo anteeksi, rakas ystävä, että luovun sinusta, etten menettäisi sinun omaasi ja lastemme kunnioitusta! Minun kanssani katoaa kaikki eripuraisuus, kaikki rauhattomuus tästä talosta. Alhainen porvaristyttö palaa siihen huomaamattomaan asemaan, jota hänen ei koskaan olisi pitänyt jättää, eikä hän ole ikinä lakkaava rukoilemasta siunausta sinulle ja koko sinun perheellesi. Älä ilmoita maailmalle meidän perhesurujamme. Sano minun matkustaneen ulkomaille terveyteni tähden. Älä myöskään koeta tiedustella, mihin olen paennut: päätökseni on järkähtämätön. Mutta en voi elää, tietämättä teidän vielä minua rakkaudella muistelevan, ja sentähden olen aika-ajoin kirjoittava sinulle ja lapsillemme sekä kyynelsilmin suuteleva niitä rivejä, joita minulle lähetätte. Elä onnellisena, sinä sieluni lemmitty! Jospa voisin olla puolisonasi, punastumatta lapsiesi edessä. Tervehdä Pauliani, Veraani. Tervehdä myös Bernhardia, tervehdä Louisea, ja pyydä heitä antamaan minulle anteeksi, rakkauteni tähden, kaiken sen surun, minkä olen teille tuottanut.
Ester Larsson, entinen kreivitär Bertelsköld."
— Isäni, — sanoi kreivi Bernhard, joka samassa astui huoneeseen, — suvaitsetteko tulla alas? Veljeni Paul on juuri saapunut opettajansa, erään vähän hajamielisen kirjatoukan seurassa, joka sanoo itseään Eerikki Ljungiksi.
— Paul! Tulen heti! Mitä vastaan hänelle, kun hän kysyy äitiänsä?
— Madame varmasti ihastuu, sanoi kreivi Bernhard ivallisesti. — Hän saa poikansa yliopistosta karkoitettuna.