7. PAIMENTYTÖN LAULU.
Yksi päivä on Herralle kuin tuhat vuotta ja kansoille kuin viisikymmentä. Heidän päivänsä kuluu, heidän iltansa tulee, niinkuin kaikkien muidenkin. Ja eräänä aamuna herätessään he huomaavat kummastuksekseen, että kaikki on uudeksi muuttunut.
Vapaudenajan kellotaululla pohjolassa osoitti viisari yhdettätoista tuntia vuorokaudesta, ja sen pitkä, myrskyinen päivä oli melkein lopussa, kun monet uskoivat sen olevan vielä keskipäivänsä auringon paisteessa. Ainoastaan siellä täällä seisoi vartija korkeassa tornissa, jossa ihmisten häärinä ei näköalaa sulkenut, ja tarkasteli, sydän täynnä levotonta odotusta, merkkien tarkoitusta.
Ne olivat kyllin selvät niille, jotka tahtoivat ymmärtää, eikä niitä kuitenkaan ymmärretty. Asiain nykyinen tila ei voinut kauan semmoisenaan pysyä. Valtakunta sairasti sisällistä eripuraisuutta, ja ohuen poskimaalin takaa näkyivät ajan kasvot kuolonkalpeina. Toinen käsi painiskeli toista vastaan; minne toinen jalka tahtoi, sinne ei toinen tahtonutkaan lähteä. Toinen silmä katsoi ja toinen korva kuunteli vasemmalle puolelle, samalla aikaa kuin toinen silmä ja korva kääntyivät oikealle. Kaikki hermot olivat liiaksi kiihoittuneet, kaikki lihakset uupumuksesta veltostuneet. Sydän sykki epätasaisesti, kaikki pahat intohimot näkyivät nousseen päähän ja pimittivät katseen. Pohjolan jalopeura oli vanhalla iällään muuttunut satapäiseksi lohikäärmeeksi, ja kaikki nämä päät purivat ja repivät toisiansa.
Mitä varten kaikki tämä? Oliko vapaus niin suuri onnettomuus, että paremmat päivät voivat koittaa ainoastaan sen haudalla? Ei, vapaus — todellinen vapaus! — on kansojen terveys ja onni, heidän maallinen tarkoitusperänsä, heidän ylin elämänehtonsa, jota ilman ei mitään pysyväistä menestystä, ei mitään todellista kehitystä ole olemassa. Mutta vapauden menestys riippuu sen siveellisestä pohjasta. Rakenna se sellaiselle, ja se on lämmittävä ja valaiseva kuin tuli. Tempaa tämä perustus pois sen alta, ja se on kuin tuli polttava ja hävittävä. Vapaus on niinkuin ilma, jonka näkymättömät joukot aina pyrkivät tasapainoon. Missä tasapaino rikotaan, siinä syntyy myrsky. Vapaudenaika Ruotsissa ja Suomessa sortui siitä syystä, että vapaus oli kadottanut siveellisen perustuksensa, ja samalla se oli huomaamatta mennyt yli määränsä ja muuttunut vastakohdakseen. Vapaudenaika sortui siitä syystä, että valtakunnan kultamalja, joka oli kahdelle jalalle perustettu, asetettiin seisomaan vain toiselle niistä.
Myöhään eräänä kesäkuun iltana vuonna 1771 käveli kaksi miestä tammien ja kastanjain suojassa Ekolsundin puistossa.
Vanhempi heistä oli kookas, komea herra, iältään noin viidenkymmenen, puettuna silmäänpistävän, melkein turhantarkan huolellisesti sen ajan hovipukuun, joka pysyi samanlaisena maaelämän vapaudessakin. Hän kuunteli kunnioittavasti nuoremman sanoja, samalla kuin huolien pilvet näyttivät synkistävän hänen korkeaa otsaansa. Kun hän joskus virkkoi muutamia sanoja vastaukseksi, tapahtui se lyhyesti ja määrämittaisesti ikäänkuin jonkin kaavan mukaan, mutta hänen sanansa ilmaisivat hänet kokeneeksi valtiomieheksi ja osoittivat samalla kertaa sekä selvää älyä että järkähtämätöntä mielenmalttia.
Nuorempi mies oli ainoastaan viidenkolmatta ikäinen, hänkin senaikaisessa ranskalaismuotisessa kirjavassa puvussa. Lyhyiden, mustain, punaisilla nauharuusuilla solmittujen samettihousujen, keltaisen silkkiliivin ja sinisen samettitakin päälle oli hän huolettomasti heittänyt lyhyen espanjalaisen, mustasta verasta valmistetun viitan. Hänellä oli pitsinen kaulahuivi, kalvosimet, tekotukka, hiuspussi ja kolmikulmainen hattu, mutta kaikkea tätä kantoi hän mitä luontevimmalla ja hempeimmällä somuudella, ja puhuessaan hän teki erittäin vilkkaita liikkeitä, väliin kiirehtien askeleitaan, väliin äkisti seisahtuen, toisinaan tarttuen seuraajansa käsivarteen, toisinaan vetäytyen taapäin ja viittoen käsillään, ikäänkuin hän tarvitsisi kaikkia näitä kaunopuheisia merkkejä täydentääksensä kielen köyhyyttä. Hänen kauneissa, hienoissa ja älykkäissä kasvoissaan liikkui alinomaa jokainen jäntere mitä vaihtelevimpia mielialoja ilmaisten, ja erittäinkin oli hänen suurilla, sinisillä kiiltävillä silmillään ihmeellinen kyky kuvastaa jokaista hänen sisimpien tunteidensa vivahdusta, niinkuin meri tyynenä ollessaan vuorotellen kuvastaa auringon loistoa ja hattaroita. Ja kuitenkin oli näistä silmistä sanottu, että ne olivat yhtä käsittämättömät kuin elävät, yhtä selittämättömät kuin viehättävät, sillä semmoinen oli tämän nuorukaisen koko olento. Luonto oli muodostanut hänet avoimeksi kuin päivän valon, mutta elämä oli tehnyt hänestä suljetun kirjan. Hän oli kasvanut niin vehkeilevänä aikana ja oli niin alinomaa salaisten vihollisten ympäröimänä, että teeskentely tuli hänelle välttämättömyydeksi, johon hän jo pienestä lapsesta asti oli harjaantunut, eikä koskaan ole nähty näennäisesti luontevamman vilpittömyyden verhoavan salatumpaa sielua.
Oli kuitenkin hetkiä, tosin ani harvoin, jolloin tämäkin salaperäinen luonne selvisi ja avautui niille harvoille uskotuille, joiden sallittiin luoda silmäys sen kätköihin. Kreivi Schefferille, kuninkaan entiselle kasvattajalle, Kustaa III juuri nyt tuollaisena hetkenä paljasti, jollei koko sydäntään, niin kuitenkin kolme neljännestä siitä.
Asema oli molemmille selvä. He katselivat sitä kuin shakkilautaa, jolla kuningas, kaikilta puolin vallanhimoisten ja vallitsevain vastustajain piirittämänä, ei voinut paikaltaan hievahtaa, panematta kruunuaan, kenties henkeänsäkin alttiiksi. Pakotettuna pysymään liikkumatonna hän tässäkin asemassa hitaasti, mutta varmasti menettäisi kruununsa, ja ainoana neuvona oli panna toisia nappuloita liikkeelle ja siten valmistaa kuninkaalliselle shakkinappulalle tilaisuutta vapaampiin liikkeisiin ja suurempaan itsenäisyyteen.
Ollessaan juuri Parisin iloisimpien, nerokkaimpien ja loistavimpien piirien ihailun ja ylistelyn esineenä, oli nuori kuningas kolme kuukautta sitten saanut tiedon isänsä äkillisestä kuolemasta ja omasta raskaasta, voimattomasta kruunustaan. Sen jälkeen hän oli kiiruhtanut hankkimaan varmuutta Ludvig XV:n myötätuntoisuudesta ja tuesta; hän oli arvelematta allekirjoittanut sen kuninkaanvalan, minkä Ruotsin neuvoskunta hänelle joutuin esitti; hän oli kotimatkallaan käynyt mainion ja vaarallisen enonsa, kuningas Fredrikin puheilla Potsdamissa, ja nyt hänen oli avattava Ruotsin valtiopäivät, joilla hänen leppymättömät vihollisensa myssyt, kaksi vuotta kärsimänsä tappion jälkeen, olivat nyt jälleen saaneet vallan käsiinsä ja joille Venäjä ja Englanti täysin kourin kylvivät rahoja estääkseen kaikki yritykset valtakunnan kohottamiseksi sen syvästä alennustilasta.
Tästä kaikesta oli kuningas neuvotellut uskottunsa kanssa, ja asema oli niin toivoton, ettei muuta pelastusta näyttänyt olevan odotettavissakaan kuin ehdoton nöyrtyminen puolueiden mahtisanan alle. Oli ollut puhetta siitä, että aluksi koetettaisiin rakentaa sovintoa puolueiden kesken ja mielistellä kiukustuneita myssyjä, ottamalla heistä muutamia neuvoskuntaan.
Hallituksen alkaminen tällä tavoin olisi ollut katkera nöyryytys, sitä katkerampi, kun myssyt vaativat kuningasvainajan neuvonantajia kanteenalaisiksi. Nuoren kuninkaan posket hehkuivat vihasta. — Voi, — huudahti hän lyöden otsaansa, — onko maailmassa onnettomampaa kuningasta kuin se, joka ei voi muuta kuin joko hävetä itseään tai jättää valtakuntansa alttiiksi?
— On, sir, — vastasi kreivi Scheffer arvokkaasti, — on onnettomampikin, nimittäin se, jonka täytyy taipua molempiin.
— Se on totta, — virkkoi kuningas tyynemmin. — Valtakuntani on voimaton, jokainen tuulenhenkäys saa kruununi horjumaan, enkä kuitenkaan tahtoisi vaihtaa Ruotsia Puolaan enkä kruunuani Stanislain kruunuun. Vielä on kolmas keino, ja vielä voin vapaasti valita.
— Sitä uskallan epäillä, — sanoi kreivi.
— Mitä? Jos kaikki hankkeeni menevät mitättömiin; Jos näen minulle käyvän niinkuin Stanislaille, enkö voi luopua hallituksesta?
— Teidän majesteettinne tietää paremmin kuin minä, että Ruotsin kohtalo silloin vallan varmaan on oleva sama kuin Puolan.
— Olkoon niin! Kunniani pelastuu jälkimaailman silmissä.
— Ei mikään kunnia voi teidän majesteetillenne olla suurempi kuin se, että olette valtakunnan pelastanut.
— Niinkö luulette? — kysyi kuningas miettiväisenä. — Voi, hyvä kreivi, pahanpäiväinen myssy on tällä hetkellä enemmän arvoinen kuin koko minun kruununi!
Puhellessaan he olivat tulleet lähelle puiston aitausta, ja ennenkuin Scheffer ennätti vastata, kaikui sen toiselta puolelta paimentytön raikas laulu, kun hän polkua pitkin ajoi lehmiään laitumelta. Kävelijät kuulostivat. Se oli muuan noita sulosointuisia lauluja, jotka Ruotsissa niin usein ikäänkuin leikittelevät lehdissä ja puunlatvoissa:
Ja kun morsian oon, kun kruunun saan, — mä kukissa loistan — niin sorjana tanssin mä, valio maan, — pois huoleni poistan.
On kruununi vihanta, kaunoinen,
— mä kukissa loistan. —
Ei kruunua toist' ole vertaa sen,
— pois huoleni poistan.
Mua kumohon tanssi ei poikaset nuo, — mä kukissa loistan. — En kruunuain kultaista peikolle suo, — pois huoleni poistan.
— Kas siinä ennustus! — naurahti kreivi Scheffer.
— Niinpä todellakin, — vastasi kuningas Kustaa hymyillen. Minäkin olen pitävä huolta siitä, ettei kukaan minua kumohon tanssi, ja toivonpa silloin, etteivät peikot saa kruunuani.