8. ISÄNMAA HUUTOKAUPALLA MYYTÄVÄNÄ.
Tukholman valtiopäivät puhallettiin alettaviksi kesäkuun 13. p. 1771, ja jokainen valtiopäivämies valmistautui, jollei juuri hyödyttämään isänmaatansa, niin kuitenkin siitä hyötymään.
Samana päivänä tuli myös porvarien ja talonpoikien valita puhemiehensä.
Nuori valtiopäivämies, Isokyrön Joonas Perttilä oli noussut vuoteeltaan ja istui juuri lukemassa Raamatusta aamulukuansa, kun joku koputti hänen köyhänpuoleisen, kaupungin eteläosassa olevan asuntonsa ovelle, ja sisään astui päässään sievästi käherretty tekotukka muuan nuori varatuomari, hattujen päällikön, parooni Höpkenin yksityiskirjuri.
— Oletteko valtiopäivämies Perttilä? — kysyi käherretty mies mielistelevällä äänellä.
— Olen. Millä voin teitä palvella?
— Tahdoin vain kysyä, kuinka on terveyden laita, kun valtiopäivämies ei ollutkaan eilen illalla Punaisen Kukon ravintolassa. Kunnianarvoisen talonpoikaissäädyn useimmat jäsenet olivat siellä saapuvilla ja pakinoivat valtakunnan menestyksestä parhaalla rostockinoluella täytetyn haarikan ääressä, mitä milloinkaan on hyvän asian onneksi tyhjennetty. Arvelen valtiopäivämiehen tuntevan asian. Äänestetään Eerikki Anderssonia, ja rahallinen kiitollisuudenosoitus on sata plootua, jotka pyydän tässä saada suorittaa.
— Mitä tämä merkitsee? — kysyi nuori, vielä kokematon valtiopäivämies, kun käherretty vieras pitemmittä mutkitta alkoi lukea seteleitä pöytään.
Hieno herra ymmärsi kysymyksen väärin. — Summa ei kyllä ole niin iso kuin minkä päämieheni haluaisi maksaa ja mitä niin vaikuttava mies kuin valtiopäivämies olisi oikeutettu odottamaan, — jatkoi hän vähintäkään hämmästymättä, — mutta ajat ovat ahtaat, ja valtiopäivämies voi olla vakuutettu siitä, että häntä ensi tilassa erityisesti muistetaan. Meidän kesken sanoen meillä on kuningas ja vapaus puolellamme! Siis äänestätte Eerikki Anderssonia, sehän on päätetty?
— Niin kyllähän minä olen ajatellut äänestää Eerikki Anderssonia, mutta ei herran eikä kenenkään muun tarvitse sitä korvaani soittaa,— vastasi rehellinen Joonas, jonka hidas suomalainen veri nyt vihdoinkin rupesi kiehumaan. — Mitä herra tarkoittaa noilla viheliäisillä setelilipuilla? Aikooko herra ostaa minun ääneni?
— Arvasin heti, että se on liian vähän! Suomalaiskonna tulee kalliimmaksi kuin luulinkaan, mutta täytyy pitää häntä hyvällä tuulella, hän voi vaikuttaa toisiin! — mietti hattujen asiamies harmitellen, ja veti esille, nyt toki hiukan enemmän kursaillen, toisen setelitukon. — Olen varma, että kaikki kunnianarvoisen talonpoikaissäädyn suomalaiset jäsenet äänestävät niinkuin valtiopäivämies Perttilä hyvän asian puolesta, — lisäsi mies, merkitsevästi paukauttaen setelit pöytään.
Tämä oli jotenkin selvää. Perttilä oli kyllä harvinaisen viattomana tullut tähän huutokauppakamariin, jota sanottiin valtiopäiviksi, mutta hän olisi ollut suorastaan pölkkypää, jollei olisi käsittänyt näin kaunopuheista merkkikieltä. Hän oli myös vähitellen ehtinyt tehdä päätöksensä, ja seuraus siitä oli, että hän tarttui hienoa herraa käsivarteen, talutti hänet ovelle ja nakkasi setelitukot hänen jälkeensä portaille.
— Tuossa on herralle repaleensa! huusi vihastunut talonpoika hänen peräänsä. — Toisella kertaa herra tietäköön huutia, kun puhuu vapaille talonpojille.
— Lempo soikoon, ettei minulla ollut kultarahoja, murisi hattujen lähettiläs pahoilla mielin, portaita alas mennessään. Ajat huononevat huononemistaan, ja nuo talonpoikaislurjukset käyvät päivä päivältä yhä röyhkeämmiksi. Ennen sai heidät tanssimaan pillinsä mukaan oluthaarikasta, nyt ei edes riitä, että tukkii heidät setelirahoilla täyteen kuin makkarat; pitää, mukamas, olla hopeakannu tai rannerengas emännälle tai kukkaro täynnä oikeita tukaatteja! Olen varma, että myssyt ovat ehtineet ennen meitä ja antaneet tyhmän suomalaistolvanan kuulla kullan helinää. Hän äänestää vastustajaamme, se on päivänselvää, ja sen saa kuningas siitä, että kitsastelee.
— Jos hattujen rehellisyyden laita on tuollainen, niin heitän heidät helkkariin, — ajatteli puolestaan Joonas Perttilä, istuutuen päivän kunniaksi kaapimaan pois partaansa omassa pajassaan taotulla partaveitsellä. — Myssyt ovat varmaankin rehellisiä ihmisiä, jotka eivät salateitä konttaile päämaaliinsa. Siirryn myssyjen puolelle; saammehan me köyhät suomalaiset talonpojat silloin edes elää rauhassa venäläiseltä.
Tuskin hän oli tullut tähän mielestään viisaaseen päätökseen, kun taas koputettiin ovelle, mutta tällä kertaa melkoista jykevämmällä nyrkillä. Ovi aukeni, ja sisään saapasteli eräs entinen talonpoikaissäädyssä toiminut valtiopäivämies, joka, sitten kun hänen talonsa oli joutunut myytäväksi, oli perustanut viinapolttimon kenraali Pechlinin tilalle ja jota käytettiin juoksemaan myssyjen johtajain asioita vanhojen ystävien luona talonpoikaissäädyssä. Mies oli röyhkeä ja raaka ja omansa vaikuttamaan talonpoikiin tungettelevalla käytöksellään, joka oli olevinaan suoruutta, ja verrattomalla hävyttömyydellään, joka oli olevinaan perehtymistä asioihin.
— No, mitäs kuuluu, äijäseni, — sanoi tämä arvoisa asiamies istuutuen toiselle noista kahdesta maalatusta tuolista, sillä useampia ei huoneessa ollut. — Terveys hyvä ja runsaasti rahaa? Mitä hittoja, Perttilä, aiotteko laittautua keikariksi? Antakaa parran kasvaa, ukkoseni, ja antakaa kuninkaan lellikkien nuolla leukojaan. Me olemme vapaita talonpoikia, jotka emme osaa sanojamme sieviksi sommitella, ja naamamme saa kelvata semmoisenaan. Onko tapanne ottaa ryyppyä aamutuimaan? Minä puolestani juon mieluummin ruotsalaista olutta.
— Kuka te olette? kysyi Perttilä, joka ei ollut miestä ikinä nähnyt ja jota tämän tungettelevaisuus harmitti.
— Kukako olen? Sepä oli kysymys. Kuuluupa, että olette vielä nahkapoika valtiopäivillä. Muuten tuntee koko Ruotsi rehellisen vanhan Hallbergin, joka ei ilmoisna ikänään ole kumarrellut ylhäisiä eikä alhaisia. Mutta sama se; jos tahdotte ystävän, johon voitte luottaa ja joka on talonpoika sekä sielun että ruumiin puolesta, niin sanokaa vain sana. Miksette tullut eilen Auringon ravintolaan? Me talonpojat neuvottelimme siellä valtakunnan parhaasta, niin että nurkissa natisi. Tässä on tuleva toinen ääni kelloon, saattepa nähdä, ja nyt me aiomme pistää kuninkaan oikeaan saappaaseemme ja herrat vasempaan. Aiomme äänestää Elfsborgin läänistä kotoisin olevaa Jooseppi Hanssonia; se on miesten mies, ja senpätähden hänet äänestettiin pois säädystä kaksi vuotta sitten, kun hatut syöttivät meille ranskalaisia makeisia. Lyönpä vetoa tulevaksi jouluksi aiotusta juottoporsaasta, että ajattelette samoin kuin minäkin. Köyhiä he ovat kuin heinäsirkat ja lumihuttua he meille tarjoilevat; mutta rehellinen mies ansaitsee päivärahansa, se on minun katkismukseni, ja te olette saava, mitä teille on tuleva, Perttilä. Mitä sanotte viidestäkymmenestä plootusta? Sillä saatte kyllä aika härän ja sitäpaitsi silkkihuivin tervetuliaisiksi emännälle.
— Viisikymmentä plootua? — vastasi Joonas, joka nyt rupesi oivaltamaan, mihin päin puhe kääntyi. — Täällä oli äskettäin herra, joka tarjosi sataa.
— Vääriä seteleitä, pelkkää peijattua varkaan tavaraa, uskokaa se,
Perttilä, niin totta kuin olen talonpoika ruumiiltani ja sielultani.
No, olitte kai niin viisas, että annoitte hänelle matkapassin alas
portaita.
— Niin tein.
— Sanoihan minä sen! Te olette valtiopäiväimme kaunistus, ja senpätähden saatte seitsemänkymmentä plootua oikeata käypää rahaa, josta ette joudu hirteen.
— Mistä hyvästä?
— Mistä? Rehellisyydestänne, kunnollisuudestanne ja siitä, että puollatte valtakunnan etua.
— Mutta jos nyt en myykään ääntäni?
— Jos? Niin, te olette hauska veitikka, Perttilä. Kuulkaapa, sanon teille sanasen tässä meidän kesken. Saatte sata plootua sillä ehdolla, ettette hiisku siitä kellekään mitään. Mitä sanotte siitä, häh?
— Tietäkää huutia! Minä en ole mikään varas.
— Vai niin. Jos sitä nuottia vedätte, on se oma vahinkonne. Minun puolestani voitte kernaasti antaa varkaiden ja roistojen valtakuntaa hallita. Minä sanon suoraan ajatukseni ja neuvon teitä ystävänä. Ette suinkaan voi sataa viittäkymmentä vaatia? Täällä on kyllä muitakin, jotka katsovat isänmaan parasta. Ja sitten kuiskaisen teille jotakin korvaan; kuningas on meidän puolellamme! Niin, mitä arvelette, eikö se ole saakelia? No, menköön sadasta viidestäkymmenestä te itsepäinen suomalainen!
— Onko huutokauppa jo loppunut? — kysyi Perttilä pannen pois partaveitsensä ja nousten uhkaavasti seisoalleen.
— Tepä vasta turkkilainen olette! — vastasi kaupanhieroja, joka taas ymmärsi tarkoituksen väärin ja kopeloi irvistellen povitaskuaan. — Tosiaankin, äijäseni, olette hiukan koiramainen. Mutta jos ei vähemmästä apua ja jos lupaatte tehdä totta puolestanne, niin — olkoon menneeksi kaksisataa! Se on viimeinen sanani, niin totta kuin olen talonpoika ruumiiltani ja sielultani.
— Ja niin totta kuin minä olen talonpoika ruumiiltani ja sielultani, opetan minä teille, kuinka rehellinen mies vastaa tuommoisiin konnankujeihin! — vastasi Perttilä, tarttui miestä kaulukseen ja heitti hänet ulos ovesta.
— Kirottu suomalaistolvana! — mutisi asiamies, hieroen selkäänsä. —
Hatut ovat tarjonneet hänelle kaksisataa viisikymmentä.
— Myssyt ja hatut näkyvät olevan yhtä hyviä! — sanoi Perttilä ylenkatseellisesti. — Voi onnetonta isänmaata!