9. SUURIN TARJOUS.
Mieli harmia kuohuen meni Joonas Perttilä sukulaisensa, porvariskuninkaan pojanpojan Tuomas Larssonin luo, joka edusti Vaasan kaupunkia Grönbergin kieltäydyttyä siitä toimesta. Vielä oli aikaa tunti tai pari, ennenkuin oli mentävä säätyihin äänestämään, ja nuori talonpoika tahtoi kuulustella porvarin mielipidettä.
Tuomas Larsson oli jäykkä, harvapuheinen mies, iältään noin 40-vuotias ja, niinkuin isä ja isoisä, kauppias kiireestä kantapäähän. Hän oli toimellinen, ahkera, ymmärtäväinen, niinkuin koko sukunsa, eikä siitä syystä lainkaan taipuvainen tuhlailemaan isänsä omaisuutta, mutta se rautasuoni, joka tähän saakka oli tämän suvun selkää tukenut ja isoisässä kovennut teräväksi teräkseksi, oli alkanut pehmetä kahdessa viimeisessä polvessa. Tuomas Larssonista ei tiedetty sen pahempaa kuin muistakaan rikkaista pikkukaupunkien ylimyksistä, joita kateus mielellään hämmästelee; arveltiin kuitenkin, ettei hän ollut niin vaikeasti ostettava kuin olisi voinut hänen varallisuuteensa nähden luulla, ja sentähden menikin Joonas hiukan epäillen tämän pikkuserkkunsa luo, häneltä neuvoa pyytämään.
— Tee tahtosi, — sanoi varovainen kauppias, — minä äänestän myssyjen puolella. Sukumme on ollut myssyjä viisikymmentä vuotta, ja sentähden minut valittiin.
— Oletko saanut maksun siitä? — kysyi Joonas synkein mielin.
— Maksusta taikka maksutta, minä äänestän sitä, minkä katson parhaaksi.
— Ja omatuntosi sallii sinun ottaa venäläistä rahaa!
— Taikka englantilaista, — naurahti Tuomas jurosti hymähtäen. — Sitä ei niin tarkoin tiedä; eivät ne haiskahda anturanahalle eivätkä kivihiilellekään. Ei haittaisi sinunkaan asioitasi, jos olisit vähemmän ulkokullattu. Jos et sinä ota, niin ottaa joku toinen. Rahat tulevat maahan, ja se on pääasia.
— Onko se pääasia? Mihinkäs sitten joutuu kansan kunnia ja menestys?
Mihinkä joutuu omatuntosi?
Kauppias pudisti kärsimättömästi päätänsä. — Semmoista se on, kun lähetetään poikia valtiopäiville! — murahteli hän. — Korupuheita ja taaskin korupuheita, eikä mitään muuta kuin korupuheita! Kansan kunnia? Maan menestys? Se kuuluu kaikki kauniilta, mutta semmoista saamme kuulla aamusta iltaan jokaiselta veijarilta, sanoipa hän itseänsä hatuksi tai myssyksi. Omatuntoni on kymmentä vuotta vanhempi kuin sinun, ja kun sinun omatuntosi tulee kymmentä vuotta vanhemmaksi, opit valvomaan maan etua samalla kertaa kuin omaa talouttasikin.
Sen pituinen se. Ja sen vastauksen saatuaan meni nuori talonpoika säädyn kokoushuoneeseen, ja katso, siellä pidettiin todellakin mitä kauneimpia puheita valtakunnan menestyksestä, isänmaan todellisesta hyödystä ja kansalaisten velvollisuuksista, jotka puheet paikoittain olivat aina tarpeen mukaan höystetyt kauneilla lupauksilla laajennettuja oikeuksien saamisesta kunnianarvoiselle talonpoikaissäädylle. Kaikki puhujat käyttivät samoja lauseita, ainoastaan sillä erotuksella, että hattujen ystävät kuvasivat myssyjä mitä ilkeimmiksi maankavaltajiksi; myssyt taas vuorostaan vakuuttivat, että kaikki valtakunnan onnettomuudet johtuivat noista pahasisuisista hatuista, sekä ettei maa milloinkaan pääsisi rauhaan ennenkuin nämä hirviöt oli perinpohjin hävitetty. Häpeä ja inho täyttivät rehellisen Joonas Perttilän mielen: tiesihän hän, että kaikki nämä puheet oli kirjoitettu näkymättömissä pysyttelevien puoluejohtajain kanslioissa. Hän tiesi nyt, että kaikki tai melkein kaikki noista isoäänisistä isänmaanystävistä olivat myyneet isänmaallisuutensa puhtaasta rahasta, yksinkertaisemmat viidestäkymmenestä plootusta, viekkaammat sadasta, sadasta viidestäkymmenestä tai kahdesta sadasta, aina sen mukaan, miten taitavia olivat olleet peijaamaan asiamiehiä, jotka summakaupalla olivat ottaneet toimittaakseen niin tai niin monta ääntä, ja jotka saivat niinkuin oikein olikin — oman osansa siitä, mitä voivat tinkiä.
Toisilleen vihamieliset puolueet näyttivät alussa melkein tasaväkisiltä, s.o. yhtä hyvin lahjotuilta. Mutta kohta tuli ilmi, että myssyt olivat maksaneet runsaammin, ja he voittivat siis äänestyksessä 84 äänellä 41 vastaan. Joonas Perttilä oli kuulunut vähemmistöön. Hän ei pitänyt hatuista, mutta vielä vähemmän hän piti myssyistä.
Samalla tavalla kävi porvarissäädyssä. Myssyt voittivat 72 äänellä 55 vastaan. Eivät milloinkaan olleet puolueet olleet hävyttömämpiä, eivät ikinä rohkeammin käyttäneet kaikkia mahdollisia keinoja temmataksensa voiton itsellensä. Englannin ja Venäjän ministerit ammentelivat kultaa täysin kahmaloin, turvataksensa myssyjen voittoa, ja Ranskan ministeri, hattujen suojelija, käänsi turhaan koko kukkaronsa nurin. Samaan aikaan, kun kreivitär Du Barryn sylikoiralla oli kalleista kivistä tehty kaularengas, ei hänen herransa ministerillä, parooni Vergennes'llä ollut enempää kuin 200 000 frangia syötettävänä noille ahnaille valtiopäivämiehille, ja kuningas Kustaa oli pakotettu lainaamaan Vergennes'ltä.
Nyt tuli pappien valita puhemies. Heitä oli vähän ja siitä syystä he olivat kalleimmat ostaa. Mutta heillä oli neljäs osa vallasta: miksikäs he myisivät maansa polkuhinnasta? Nuo kunnon hengenmiehet, joiden valtakunnan ei kuitenkaan olisi pitänyt olla tästä maailmasta, myivät itsensä semmoisella taidolla, että heidän pöytänsä pitkät ajat sen jälkeen oli raukeamaisillaan hopeiden painosta, samoin kuin he itse vatsansa painosta.
Omituinen sallimus oli sovittanut niin, että Larssonin suvun jäseniä näillä valtiopäivillä istui kaikissa kolmessa aatelittomassa säädyssä: talonpoikaissäädyssä Perttilä, porvarissäädyssä Tuomas Larsson ja pappissäädyssä hänen setänsä, rovasti Bertel Larsson, porvariskuninkaan nuorempi poika. Tämän papin luo meni Joonas Perttilä päivää ennen puhemiehen vaalia. Joonaan oli käynyt niinkuin monen muunkin miehen myrskyisinä aikoina: hän oli päättänyt olla mihinkään puolueeseen kuulumatta, mutta tuli kuitenkin vähitellen pakotetuksi liittymään jompaankumpaan taistelevista puolueista. Hän oli koetteeksi ruvennut hatuksi, hän niinkuin muutkin, ja meni nyt rovastin luo, joka oli hänen äitinsä serkku, pyytääkseen neuvoa tältä arvossa pidetyltä mieheltä, jota Joonas hamasta lapsuudestaan oli kuullut mainittavan säätynsä etevimpänä.
Rovasti Larsson oli kuitenkin niin täydellinen vastakohta hurskaalle tyttärellensä Cecilialle kuin maan tomusta muodostunut vatsa voipi olla taivaan kirkkaalle silmälle. Hän oli jättiläiskokoinen vanhus, kahden seitsemättä vanha, leppeä ja muhoileva, hyvin harrasmielinen, kun niin tarvittiin, mutta ei milloinkaan ajatellut muuta kuin omaa etuaan. Hän oli nyt kolmatta kertaa valtiopäivämiehenä, ja siitä hän oli saanut maksaa kauniit rahat säätyveljilleen kotiseudullaan, mutta se olikin tuottava toimi, jota hän osasi hoitaa erinomaisella taidolla. Kun hattujen asiamies tarjosi 500 plootua, kohautti hän vain olkapäitään ja selitti, ettei hän halunnut mitään ajallista voittoa, vaan aikoi äänestää myssyjen kanssa, jolloin tarjousta nostettiin vähitellen aina 3.500 plootuun, jotka paikalla puhtaassa rahassa luettiin hänen pöydälleen ja mitä kainoimmin katsein pyyhkäistiin sen suureen laatikkoon. Silloin tuli rovasti vihdoin vakuutetuksi siitä, että hatut olivatkin oikeassa. Ja kun myssyjen lähettiläs seuraavana päivänä tuli tarjoamaan hänelle yhtä suurta rahallista palkkiota, selitti rovasti Larsson, uusien periaatteidensa mukaisesti, ettei hän suinkaan tahtonut vastaanottaa mitään syntirahoja, koska hänen omatuntonsa käski häntä äänestämään hattujen puolella. Seuraus siitä oli se, että tarjousta koroitettiin aina 500 plootua kerrallaan, ja kun sillä tavoin oli päästy tuohon sievoiseen summaan, 5.000 plootuun, ja kun alkoi näyttää siltä, että mitta oli täysi, rupesi rovasti suureksi kummastuksekseen huomaamaan, että myssyt eivät olleetkaan aivan väärässä. Pitäisi vain ajatella sitä surullista mahdollisuutta, että vanha, puolisokea Turun tuomiorovasti Pryss jonakin kauniina päivänä menisi kaiken maailman tietä, ja niin surkuteltavan tapauksen varalta olisi tärkeätä, että hänen paikkansa joutuisi isänmaallismieliselle miehelle, joka ymmärtää valvoa säädyn etua, jonkatähden hän, Larsson, olisi valmis uhrautumaan tähän raskaaseen ja edesvastuulliseen virkaan, jos hän sen saamisesta saisi kirjallisen vakuutuksen. Sitoumus annettiin — sillä myssyt voivat antaa mitä tahansa — ja nyt vihdoinkin huomasi tuo kunnianarvoisa mies, että hatut olivat ihan väärässä ja myssyt sitävastoin isänmaan ainoat todelliset pylväät. Kauppa ei ollut huonoimpia. Mikä verraton aarre onkaan moinen vakaumus, joka ensin toisella, sitten toisella taholla tuottaa yhteensä 8.500 plootua ja tuomiorovastin arvon!
Joonas Perttilä tapasi sukulaisensa mitä mainioimmalla tuulella ja rohkeni viattomuudessaan lausua paheksumisensa tuosta hävyttömästä, valtiopäivillä vallitsevasta lahjomisjärjestelmästä.
Rovastin leveät huulet vetäytyivät mitä suloisimpaan hymyyn. — Älähän muuta sano! — huokasi hän luoden hartaasti katseensa kattoon. — Maailma on täynnä pahuutta, eivätkä mammonan orjat ajattele muuta kuin lihallisia himojaan. Meidän täytyy varustautua kovaan sotaan emmekä myöskään saa halveksia maallisia aseita. Meidän tulee katsoa, että edes vähäinen osa tämän maailman hyvyyksistä joutuu hyviin käsiin, hyvän asian hyödyksi. Me emme saa lykätä luotamme niitä ajallisia lahjoja, joita taivas meille voi lähettää, edistääkseen kirkon ja maamme menestystä.
— Se on tietty, mutta ei suinkaan arvoisa isä ottane lahjuksia? — kysyi talonpoika viattomasti.
— Taivas varjelkoon! — vastasi rovasti hiukan hämillään, vaikkei hänen tapansa suinkaan ollut hävetä. Kuka nyt toki lahjuksia ottaisi? Tarkoitan vain, ettei pidä halveksia pientä ropoa, joka voi tulla köyhän seurakunnan hyväksi, olletikin, kun tietää siten maataan hyödyttävänsä.
— Arvoisa isä ottaa siis lahjuksia? — kysyi Joonas vielä kerran, sillä hän luuli tuntevansa pahan omantunnon katkua noissa kiertelemisissä.
— Ei pidä olla ylen ankara, poikaseni, — varoitti rovasti isällisellä äänellä. — Me olemme kaikki heikkoja kuolevaisia; meidän tulee ajatella köyhiä lapsiamme eikä hylkiä sitä, mitä taivas näistä maallisista hyvyyksistä meille suo.
— Ja arvoisalla isällä on kuitenkin suuret tulot ja suuri perintö! — huudahti Joonas närkästyneenä.
— Minä olen köyhä Herran palvelija, joka vaivoin ansaitsen jokapäiväisen leipäni, tiedäthän sen vallan hyvin, rakas poikani!
— Perkeleen palvelija sinä olet, kirottu pappi, joka myyt isänmaasi! — huudahti Joonas Perttilä raivoissaan, paiskasi oven lukkoon ja syöksyi ulos.