10. KUSTAA III:N PUHEILLA.
Kaikki hattujen rahat oli turhaan käytetty; nuo kaksisataa tuhatta frangia oli kuin kaivoon heitetty. Myssyt voittivat pappissäädyssä yhden äänen enemmistöllä, ja Skaran piispa Forssenius tuli heidän puhemiehekseen. Voitto oli maksanut heille kolme tynnyriä kultaa ruplissa ja punnissa, mutta heillä olikin nyt kolmeneljäsosaa vallasta. Viimeinen neljännes oli jäljellä: aateliston oli valittava maamarsalkkansa. Se oli tekevä voiton toisella puolen ja tappion toisella täydelliseksi.
Ruotsin ritarihuoneessa, sen vanhojen loistavien sukujen pyhäköissä oli siis huutokauppa päätettävä. Kaikki varustautuivat voittamaan tai kuolemaan — isänmaanko puolesta? Ei, vaan oman saalisosuutensa puolesta.
Rehellinen Joonas Perttilä oli nyt viikon kuluessa nähnyt ja kuullut paljon sellaista, jota hän ei ollut voinut uneksiakaan, mutta yhtä asiaa hän ei käsittänyt, nimittäin sitä, mitä kuningas kaikesta tästä arvelisi. Joonas ymmärsi vallan hyvin, että herrat riitelivät saadakseen hallita valtakuntaa, että toinen sääty tahtoi hankkia itsellensä etuoikeuksia toisen kustannuksella ja että toinen oli toistansa ahnaampi rahoja anastamaan; mutta hän ei ymmärtänyt, mitä kuninkaalla, josta kukaan ei julkisesti välittänyt, mutta jota kaikki salaa sanoivat puoluelaisekseen, oli noiden vehkeiden kanssa tekemistä. Vanhan perityn, maan isää kohtaan osoitetun kunnioituksen läpitunkemana ei Joonas voinut muuta uskoa kuin että kuningas Kustaa ei tiennyt siitä iljettävästä kaupanteosta, jota täällä joka taholla harjoitettiin, ja hän katsoi velvollisuudekseen uskollisena alamaisena ilmaista petetylle hallitsijaparalle, kuinka pahoin hänen säätynsä häpäisivät maan kunniata.
— Tuo hyvä kuningas on vielä niin nuori ja tottumaton, mietti Joonas mielessään. — Hän ei tiedä mitään, hän luulee, että kaikki käy rehellisesti, ja hänen hoviherransa varovat kyllä, ettei hän saakaan mitään tietää. Mutta minä tahdon mennä hänen puheilleen ja sanoa hänelle suoraan, kuinka asia on, vaikkapa rakas orpanani porvarissäädyssä kiukkuunsa pakahtuisi ja vaikka kunnianarvoisa enoni pappissäädyssä manaisikin minut alimmaiseen helvettiin.
Sanottu ja tehty. Joonas oli äskettäin lukenut Posttidningistä, että kuninkaallinen majesteetti armossa suvaitsi kaikkien alamaistensa, niin ylhäisten kuin alhaisten, henkilökohtaisesti esittää hänelle valituksiaan tai toivomuksiaan joka maanantai, tiistai ja keskiviikko kello 4:n ja 5:n välillä jälkeen puolen päivän kuninkaallisessa linnassa. Nyt oli juuri keskiviikko, ja Joonas lähti suoraa tietä majesteetin luo.
Kun hän lähestyi linnanporttia, kun hän näki vartijat ja tuon suuren, majesteetillisen kivirakennuksen, joka ikäänkuin musersi hänet alleen, silloin tunsi Joonas ensi kerran sydämensä sykkivän tavallista kiivaammin. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Eiköhän olisi viisainta palata takaisin?… Mutta ei — näkihän hän pääskysten lentävän sisään tuosta korkeasta portista yhtä pelottomina kuin oli nähnyt niiden lentävän hänen matalan katonharjansa alle Isokyrössä, ja olihan hän toki pääskysiä parempi! Olihan hän valtiopäivämies! Tulihan hän rehellisissä aikomuksissa! Hän astui sisään.
Etuhuoneessa hän sai vartoa sill'aikaa, kun päivystävä kamarijunkkari saattoi anojia kuninkaan puheille siinä järjestyksessä kuin nämä olivat ilmoittautuneet. Täällä oli raajarikkoisia puujalkasotilaita Pommerin sodan ajoilta, virkamiesten leskiä, joilla oli 8 plootua eläkettä, köyhiä kirkkoherroiksi pyrkiviä kappalaisia, vararikkoon joutuneita kauppiaita, jotka tahtoivat perustaa saippuatehtaita, matameja, jotka harjoittivat kapakkaliikettä ja valittivat poliisia vastaan, ruudin sokaisemia kivenporaajia, virkaheittoja näyttelijöitä, jotka lausuivat kappaleita Don Ranudo di Colibradosta, nälkäisiä runoilijoita, joilla oli taskussa kyynärän pituisia ilorunojen sepustuksia, suutarin oppipoikia, joilla oli korvat lukossa mestariensa korvapuusteista, nuohoojia, jotka olivat romahtaneet alas takanpiipusta, sanalla sanoen, siinä oli näytteitä kaikesta todellisesta tai luulotellusta viheliäisyydestä, ja kaikki nämä olivat edeltäkäsin oppineet ulkoa pitkiä läksyjä, joilla aikoivat herättää kuninkaan sääliä. Mutta kun lyhyt tunti tällä tavoin olisi riittänyt tuskin useammalle kuin yhdelle tai kahdelle, käskettiin jokaisen ajaa asiansa kahdessa minuutissa, jollei hänen majesteettinsa suvainnut heiltä jotakin erittäin kysellä, ja sentähden seisoivat nyt kaikki hiessä päin, miettien, miten voisivat puhua lyhyesti ja selvästi, kamarijunkkarin seisoessa taipumatonna kello kädessä valmiina keskeyttämään puhelun. Ihmeellistä oli kuitenkin nähdä, kuinka useimmat menivät sisään tyhmistyneinä ja tulivat takaisin ilosta loistaen, sillä kuningas Kustaan kuuluisa taito voittaa ihmissydämet jollakin ystävällisellä sanalla tai armollisella silmäyksellä oli tämmöisissä tilaisuuksissa yhtä suuri kuin muulloinkin, ja hänellä oli syytä nyt enemmän kuin koskaan voittaa sydämiä puoleensa, sillä kaikki ne olivat pääomana hänen liikkeessään. Hän ei hylkinyt halvintakaan, hän tarvitsi noita ihmisiä ehkä enemmän kuin he häntä.
Joonas luuli tuntevansa yhden anojista. Se oli myssyjen juoksija, hänen korkea-arvoisuutensa Hallberg. — Maltahan mies! — ajatteli rehellinen talonpoika.
Vihdoin tuli Joonaan vuoro, ja ennenkuin hän oli ajatuksissaan saanut valmiiksi sen merkillisen puheen, jonka aikoi pitää kuninkaalle valtiopäivillä vallitsevasta vallattomuudesta, seisoi hän jo Ruotsin, Suomen ja Isokyrön hallitsijan edessä.
Kuningas Kustaa istui tavallista hiukan yksinkertaisemmassa puvussa vähäisen ebenpuisen työpöydän ääressä, ja hänen vieressään seisoi vartioivan adjutantin kanssa kirjuri, joka otti anojien hakemukset vastaan.
Odottaen kuulevansa, että nuori sarkatakkinen talonpoika tahtoi jättää jonkin anomuksen verojen helpottamisesta, loi kuningas sisääntulijaan pikaisen kysyvän katseen. Mutta Joonas ei ollut niin paikalla valmis; minuutti kului ja samalla puolet hänen käytettäväkseen määrätystä ajasta.
— Kuinka on laitasi, ystäväni? — kysyi kuningas, osoittamatta vähintäkään maltittomuuden merkkiä. Hänellä oli erityiset syyt pysyä talonpoikain suosiossa.
Vaikka asuikin Isokyrössä, puhui Joonas Perttilä, joka oli Munasalossa syntynyt, yhtä sujuvasti ruotsia kuin suomeakin, ja tämä kielitaito oli ollut hänelle hyvänä apuna valtiopäivillä, joilla ne talonpojat, jotka taisivat ainoastaan suomea, olivat pahemmassa kuin pulassa ollessaan tavallisesti yksi kahdeksaa tahi kymmentä vastaan yhdistetyssä Ruotsin ja Suomen talonpoikaissäädyssä. Joonas raapaisi siis jalallaan lattiaa ja vastasi:
— Jumala varjelkoon teidän majesteettianne! Huonosti on laita.
— Mitä sinulla on valittamista? Joutuuko talosi ryöstettäväksi kruununrästeistä, vai onko sinua rasitettu pitkillä maantieosuuksilla? — kysyi kuningas.
— Kiitän kysymästä, — vastasi Joonas, joka nyt pääsi puheen alkuun. — Minä tulen välttävästi toimeen, vaikka manttaali rasittaakin, mutta pahempi on valtakunnan laita. Sen asiat menevät päin mäntyyn, sanon armolliselle majesteetille.
Kuningas hymyili ja viittasi kamarijunkkarille, joka kello kädessä jo oli katkaisemaisillaan tämän uhkaavan alun. — Missä suhteessa ovat nyt asiat niin huonosti? — kysyi hän.
— Niin, — sanoi Joonas, — seikka on semmoinen, että ne lypsävät toisten lehmiä oikealta ja vasemmalta täällä valtiopäivillä. Armollinen majesteetti tietäköön, että ne elävät pahemmin kuin katsastuskirjurit. Täällä hiiviskelee ihmisiä, jotka supisevat talonpojille ja supisevat porvareille ja supisevat papeille ja joilla on taskut täynnä seteleitä ja hopeatalareita, liirum laarum vain, kaikille, jotka tahtovat. Ja talonpojat kumartavat ja porvarit kumartavat ja papit kumartavat ja sanovat: kiitoksia paljon, ketä minun tulee äänestää? Äänestä Hanssonia! Äänestä Sebaldtia! Äänestä Forsseniusta! vastataan, ja hullu tekee niinkuin hupsu käskee. Kas, sillä tavoin täällä menetellään. Mutta se ei käy päinsä, armollinen majesteetti, ja vaikka tappaisivat minut tähän paikkaan, niin sanon kumminkin: se on sulaa koiruutta. Sillä siinä vyyhdessä on vielä muuan solmu, josta ne eivät hevillä juttele, ja senpätähden ei armollinen majesteetti ilmoisna ikänä voi saada vihiä kaikista koiruuksista.
— Mikähän se solmu olisi? Puhu vapaasti, rehellinen talonpoika! — sanoi kuningas huvitettuna talonpojan ujostelemattomasta puheesta ja oivaltaen hänen rehellisen tarkoituksensa.
— Pyydän armoa, jos haastelen pääni poikki, sillä voi sattua, että puhun pään poikki muiltakin, — vastasi Joonas varovaisesti, — mutta näettehän, asia on sellainen, että kyllä se on ollut säkissä ennen kuin se tuli pussiin. Armollinen majesteetti ei voi uskoa, miten asia on!
— No, kuinka se sitten on?
— Niin, että ranskalainen on ostanut osan valtakuntaa, englantilainen kaksi, ja ryssä kaksi ja puoli. On ihmisiä, jotka ovat myyneet valtakunnan kaikille kolmelle. Sillä näettehän, ne ovat heidän rahojansa!
— Mitä, onko se mahdollista? Sitä en ole koskaan tiennyt, — vastasi kuningas hyvin vakavana.
— Arvasinhan sen, — sanoi Joonas päätänsä nyökäyttäen. — Ja parasta on, että armollinen majesteetti saa tietää sen aikanaan, ennenkuin ne peijaavat häneltä kruunun. Minusta se on hävytöntä.
— Niin minustakin, — vastasi kuningas. — Mutta mitä pitää minun mielestäsi tehdä tuollaisille ihmisille? Enhän voi hirttää koko valtiopäiviä.
— Ei, — arveli Joonas katsahtaen varovaisesti ympärilleen. —
Armollisen majesteetin tulisi ottaa niiltä valta pois.
— Millä tavoin?
— Sitä minä en tohdi ymmärtää. Armollinen majesteetti on viisaampi kuin on olevinaankaan; kyllähän hän sen parhaiten ymmärtää. Sanon vain niinkuin entinen pelimanni.
— Miten entinen pelimanni sanoi?
— Hän sanoi: peli kaikki, kun sormet on poikki.
Pikainen, tutkiva salama välähti noista kiiltävistä, suurista sinisistä silmistä ja iski rohkeaan puhujaan. Kenties arveli kuningas Kustaa, että tämä talonpoika, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan ei ollut älyä vailla, oli myssyjen lähettämä vakooja. Mutta hän malttoi mielensä ja sanoi entisellä armollisella äänellään: — Minä olen kuullut toisen sananlaskun: hätätilassa tanssitaan puujalallakin. Kiitos kuitenkin hyvästä tarkoituksestasi. Haluatko muutoin jotakin omasta puolestasi?
— Kiitos kysymästä. En mitään muuta, kuin että armollinen majesteetti ajaa Hallbergin pellolle, sillä niin minä olen tehnyt. Toissapäivänä hän juoksi myssyjen asioita ja nyt hän seisoo tuolla ulkona ja tahtoo kumartelemalla päästä sisään.
— Hyvä, hyvä, olen pitävä sinua mielessäni!
Puheillaolo oli loppunut, ja Joonas astui ulos. Suurimmaksi kummastuksekseen hän näki, että se, joka hänen jälkeensä pääsi kuninkaan puheille oli juuri — Hallberg.