5. VANHA JA UUSI IHMINEN.
Kuninkaan henkilääkäri, joka koko päivän turhaan oli odottanut ilmoitusta kreivi Bertelsköldin kuolemasta, ei seuraavana aamuna enää voinut voittaa uteliaisuuttaan vaan meni sairaan luo. — Milloin kreivi kuoli? — kysyi hän eteisessä hoitajattarelta.
— Herra tohtori, — vastaa matami nyökäyttäen päätään, — hän on nukkunut koko yön ja äsken hän pyysi saada kupillisen lihalientä.
— Se on mahdotonta, — vastasi tohtori. — Tieteen kaikkien sääntöjen mukaan täytyi hänen heittää henkensä viimeistään yöllä.
— Sitähän juuri olen sanonut, — arveli hoitajatar. — Mutta niinhän aina käy, kun ylenkatsotaan kuninkaallisen majesteetin lääkkeitä ja antaudutaan noitien käsiin.
— Vai niin. Niinkö ovat asiat? No, siinä tapauksessa hän kuolee ennen iltaa.
— Älkäähän muuta! Kun heitetään kaikki rohtopullot ulos ikkunasta ja ajetaan parturi suonirautoineen pellolle, ja kipeä pää sidotaan märillä pellavasiteillä! — mikä muu kuin kuolema voi olla semmoisesta seurauksena?
— Mikä on noita-akan nimi?
— Häntä sanotaan Östanlidin muoriksi ja kerrotaan hänen parantaneen paljon ihmisiä, joille eivät tohtorit ole mitään voineet. Mutta kerran ne vielä nekin, jotka hän on parantanut, päättävät päivänsä.
— Se on hyvin luultavaa, — virkkoi henkilääkäri hymyillen ja lähti pois, vähän vihoissaan kaikille noille älykkäille ämmille, jotka siihen aikaan rohkenivat parantaa tai tappaa ihmisiä ilman lääkärin apua.
Näytti kuitenkin siltä kuin henkilääkäri olisi ollut oikeassa, sillä monta päivää oli kreivi Bernhard elämän ja kuoleman vaiheilla, Östanlidin muorilla oli kova taistelu taisteltavana, paljon kovempi kuin Paulia parantaessa. Mutta huolimatta tiedekunnan yksimielisestä tuomiosta virkosi kreivi Bernhard kuitenkin virkoamistaan, kuume väheni, tulehdus hävisi, silmäkin näytti alkavan parantua, ainoastaan suuri voimattomuus oli jäljellä. Hänen entinen tarmonsa vain ei ottanut oikein toipuakseen. Kova ja ylpeä mieli oli saanut kovan kolauksen sinä yönä, jolloin hän oli ollut kuoleman kielissä ja nähnyt tai luullut näkevänsä tuon kummallisen näyn. Eriskummaiset, äänettömät sanat: "käänny" ja "yksi vuosi" olivat jättäneet jälkeensä kaiun, joka ei oikein ottanut kadotakseen. Hän oli itselleen suutuksissa noista lapsellisuuksista, jotka eivät suoneet hänelle mitään rauhaa. Mutta se ei auttanut; ne olivat yhäti hänen mielessään.
— Muori! — virkkoi hän eräänä päivänä hiljaiselle mustiin puetulle talonpoikaisnaiselle, joka niin herkeämättömällä huolenpidolla oli valvonut hänen vuoteensa vieressä yötä ja päivää, — milloin luulette minun paranevan?
— Ruumiinne paranee silloin kun sielunne, — vastasi hän matalalla äänellä.
— Mitä sillä tarkoitatte? Mikä minun sielultani puuttuu?
— Jumalan armo, joka on sielun terveys, — vastaa vaimo totisesti.
Kreivi Bernhard olisi tahtonut nauraa, mutta se ei onnistunut, hän oli liian heikko. Taas hän muisti tuon kauhistavan sanan: "käänny", ja hän oli vaiti. Hänessä iti jotakin, iti syvällä hänen entisen rohkeutensa raunioiden alla, mutta siellä sydänalassa oli kova, kivinen maaperä, eikä siemen tahtonut juurtua.
— Jos voitte tehdä minut terveeksi, muori, — sanoi hän seuraavana päivänä, — niin teen teidät rikkaaksi. Saatte itse määrätä palkkanne.
— En pyydä mitään, — oli vastaus.
— Niin ne kaikki sanovat, — jatkoi kreivi, — mutta ottavat kuitenkin. Mistä olette kotoisin?
— Suomesta.
— Olette oikeaa lajia. Kuulkaa, muori, Suomessa on jotakin, joka voi parantaa minut pikemmin kuin te, ja se on vanha, mitätön sormus. Jos voitte hankkia minulle sen, niin … malttakaas … niin silloin tahdon … naida teidät!
Tämä oli hämärää jatkoa sairaan edellisiin houreisiin, mikä miellytti häntä juuri siitä syystä, että se oli niin hullunkurista. Mutta Östanlidin muori kysyi, osoittamatta vähintäkään kummastusta:
— Miksi tahtoisitte sen tehdä?
— Miksi? Siksi, että se on tapana suvussani. Minulla on äitipuoli, joka iloitsisi saadessaan teidät miniäkseen. On vanha sääntö, että paha on pahalla poistettava: pakkasen purema lumella, tulen polttama kuumalla raudalla ja suomalaiset noidat suomalaisilla noidilla. Älkää kursailko sen vuoksi, että olette ehkä seitsenkymmenvuotias! Kuta vanhempi, sitä parempi. Se on paras parannuskeino äitipuolelleni.
— Miksi vihaatte äitipuoltanne?
— Miksi? Siksi, että… Mutta se ei kuulu teihin.
— Ehkä hän tällä hetkellä rukoilee puolestanne
— Siihen hän on liian pahasisuinen ja ylpeä. Hän vihaa minua enemmän kuin minä häntä.
— Niinkö luulette? Ehkä tuomitsette häntä väärin?
— En. Maailmassa ei ole ketään, joka minusta huolisi, — ei ketään muita kuin te, muori! Sisareni on minut hylännyt, veljeni minua inhoo, ja isäni… Johtuu jotakin mieleeni. Te olette liian vanha minulle, mutta jos hankitte minulle sormuksen, niin tahdon naittaa teidät isälleni. Hän ei pidä niin suurta väliä ja minä olen tottunut äitipuoliin.
— Muistakaa sieluanne. Tuommoiset ajatukset ovat kuin kiviä lastatussa veneessä ja semmoisin sanoin ette koskaan parane! — nuhteli hoitajatar sairastaan totisesti, melkein ankarasti. Hän näki kyllä, että kova sydän ei vielä hetikään ollut nöyrtynyt.
Taaskin koetti haavoittunut hymyillä, mutta ei voinut.
— Päätäni pakottaa, — hän valitti.
Hoitaja meni noutamaan raitista vettä. Eteisessä tuli häntä vastaan nuori talonpoika, joka pyysi puhutella kreiviä.
— Sanokaa minulle asianne, niin vien sen perille, — vastasi
Östanlidin muori.
— Voinhan tulla toiste uudestaan, — arveli talonpoika. — Olisin tahtonut antaa kreiville erään hukkaan joutuneen kapineen.
— Onko se sormus? — kysyi talonpoikaisnainen yht'äkkisen, hänelle ominaisen mielijohteen vaikutuksesta.
— On, sormushan se on, — vastasi talonpoika kummastellen.
— Antakaa se sitten minulle. Kreivi siitä juuri äsken puhui. Hän kaipaa sormustaan, hän puhuu siitä yötä päivää. Mutta se ei ole onneksi hänelle.
Joonas Perttilä pudisti päätään. — En tunne teitä, — sanoi hän — ja siinä vanhassa kuparipalasessa kuuluu olevan joitakin salaisia taikoja. — En anna sitä kenellekään muulle kuin kreiville itselleen,
Sen kuullessaan heitti talonpoikaisnainen taapäin huivin, joka peitti hänen otsansa ja paljasti kasvot, joiden ilmeessä oli niin paljon jaloa ja ylevää, että Joonas vasten tahtoaan tunnusteli, oliko hän unohtanut lakin päähänsä.
— Olenko sen näköinen, että voisin pettää? — kysyi hän.
— Suokaa anteeksi, — sopersi Joonas. — Tässä on sormus, ja koska kreivi on määrännyt 500 talarin palkinnon sille, joka hankkii hänelle tuon romukalun takaisin, niin olkaa niin hyvä ja sanokaa hänelle, että hän lahjoittakoon rahat Isokyrön pitäjän köyhille. Eipä sillä, että meillä juuri olisi köyhiä Isokyrössä, — lisäsi talonpoika viekkaasti, — mutta ovathan rahat hyvät olemassa, jos sattuisi tulemaan hallavuosi tai pari.
— Sano terveisiä äidillesi, Joonas — sanoi talonpoikaisnainen, otti sormuksen, peitti taas kasvonsa ja katosi lähimmästä ovesta. Joonas seisoi siinä aika tavalla ällistyneenä. — Olenko tehnyt viisaasti vai tyhmästi? Missä olen ennen nähnyt nuo kasvot? — ajatteli hän, mielessä jokin himmeä muisto lapsuuden ajoilta.— Mutta samapa se. Olen iloinen, että olen päässyt tuosta jumalattomasta taikakalusta. Siitä pitäen, kun sen parturin lattialta löysin, on painajainen jok'ainoa yö ratsastanut kahareisin sänkyni laudalla.
Östanlidin muori seisoi samaan aikaan viereisessä huoneessa katsellen sormusta, joka kerran niin mahtavasti oli vaikuttanut hänen omaan kohtaloonsa. Hän oli silloin ollut valmis siunaamaan sen voimaa, ja kuitenkin — kuka tohtisi sanoa, ettei hänen ehkä olisi ollut parempi, jos tämä sormus yhä vieläkin olisi ollut haudattuna kolmenkymmenen sylen syvyydessä Vaasan sataman pohjahiekassa.
Hän oli tuskin ennen nähnyt sormusta, eikä koskaan pitänyt sitä kädessään. Nyt hän katseli sitä päivää vasten. Kuinka se olikaan kummallista tekoa! Kuinka kummallinen olikaan sen himmeä loiste! Ja nuo kirjaimet, joista hän niin usein oli kuullut puhuttavan, kuinka selvästi voikaan ne vielä erottaa sormuksen sisäpuolella.
Häntä puistatti, kun hän muisti Neptunus Gastin. Olikohan tässä mitättömässä kuparipalasessa todellakin se salainen voima, joka siinä sanottiin olevan? Oliko totta, että se oli vienyt jo monta ihmistä ajalliseen ja iankaikkiseen turmioon? Oliko totta, että jokainen; joka sitä piti, voi muuttaa onnettomuuden synkimmän yön onnen valoisimmaksi päiväksi; oliko totta, että samassa, kun sen otit käteesi, kohtalosi muuttui?
Kummallinen kiusaus valtasi hänet. Eikö haavoittunut tuolla sisällä juur'ikään ollut luvannut hänelle, että jos hän saisi sormuksen, hän naittaisi hänet hänen — puolisolleen? Jos hän nyt antaisi sairaalle tuon salatun aarteen, silloin hänellä olisi poikapuolensa oma sana takeena siitä, että hän saisi takaisin kaikki oikeutensa ja voisi palata puolisonsa luo. Tai jos hän pitäisi sormuksen, eikö sen ylistetty voima veisi häntä kaikkien pyrintöjensä perille: onneen, sovintoon ja rauhaan? Hän taisteli lyhyen hetken kiusausta vastaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo vapisi niiden pahain ajatusten voimaa, jotka melkein kuin magneettisesti tuntuivat säteilevän tuosta pirullisesta taikakalusta.
Östanlidin muori seisoi siinä vielä vaipuneena näihin ajatuksiin, kun hän takanansa kuuli äänen — äänen, joka kaikkia muita ääniä voimakkaammin tunki hänen sydämeensä. Se oli hänen puolisonsa, kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldin ääni.
— Kuinka on kreivin laita? Elääkö hän? — kysyi vapiseva ääni.
— Elää, — vastasi talonpoikaisnainen tuskin kuuluvasti ja nojautui ikkunanpieltä vasten pystyssä pysyäkseen.
— Onko hän jo niin parantunut, että ilman vaaraa voi nähdä isänsä? — kysyi Bertelsköld malttamattomasti, huomaamatta oudon naisen liikutusta.
Hoitajatar sai sekunnin pari tointuakseen. — Kylli hän voi, — kuiskasi nainen. — Sillä ehdolla, että teidän armonne ei puhu mitään, mikä häntä liikuttaa tai surettaa; sillä hän on vielä kovin heikko.
— Hyvä. Tahdon olla varovainen, — vastasi kreivi astuen sairaan huoneeseen.
Hänen tuntematon puolisonsa seurasi häntä hiljaisin askelin. Nurkassa oli varjostin, ei kukaan huomannut häntä sen takaa. Hän kuuli, hän näki kaiken enemmän sydämensä kuin silmäinsä ja korvainsa avulla. Oi, kuinka hänen nuoruutensa rakastettu olikaan vanhentunut näiden kymmenen kuukauden kuluessa sen jälkeen, kun he viimeksi näkivät toisensa! Miten olivat käyneet kalpeiksi hänen kasvonsa! Kuinka koukistunut oli nyt hänen muinoin komea ryhtinsä! Ja kuinka himmeästi hänen lempeät siniset silmänsä loistivatkaan entiseen verraten! Mutta kuitenkin hänen vaimonsa rakasti häntä, tunsi rakastavansa häntä enemmän kuin koskaan ennen, sillä hänhän oli syypää noihin murheisiin, hän, joka kuitenkin oli vannonut olevansa hänen elämänsä ilo!
Isän ja pojan kohtaus oli lämpimämpi kuin heidän näkymätön todistajansa uskalsi toivoakaan. Isä unohti kaikki saadessaan nähdä esikoisensa; poika tunsi rakkauden kaipausta, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut.
— Isäni, — sanoi Bernhard, — olen pahasti teitä loukannut…
— Puhukaamme siitä sitten, kun olet parantunut, — sanoi kreivi. — Luoja on lähettänyt meille nämä koettelemukset meitä rangaistakseen ja poistaakseen meidän suuria puutteellisuuksiamme: sinun ylpeyttäsi ja minun heikkouttani. Olen rientänyt Tukholmaan pelastaakseni kaikki, mitä minulle on rakasta maailmassa; kadonneen puolisoni, molemmat poikani ja perheemme kunnian. En tule omin voimineni, vaan Jumalan voimalla, jonka itsessäni tunnen. Ei enää saa olla pimeyttä ja vainoa ympärillämme. Kaikki, kaikki rukoilkaamme Kaikkivaltiaan armoa!
Kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld oli jalo tällä hetkellä. Kaikki se epämiehekäs heikkous, joka oli himmentänyt hänen totuutta rakastavaa, pohjaltaan ylevää luonnettaan, näytti nyt, kun hän oli menettämäisillään kaikki, joka antoi arvoa hänen elämälleen, kerrassaan kadonneen. Hän seisoi nyt miehuullisena, pää pystyssä ja vakavasti päättäneenä taistella kohtaloaan vastaan ja pelastaa perheensä.
— Kuinka hän on kaunis! kuinka hän on kaunis! — ajatteli hänen näkymätön, tuntematon puolisonsa salaisessa nurkassaan ja oli valmis heittäytymään hänen syliinsä ja suutelemaan niinkuin ennen hänen rakkaita, harmaita hapsiaan ja hänen korkeaa, lempeää, huolten uurtamaa otsaansa.