6. TAISTELU IHMISSYDÄMESTÄ.
Sinä päivänä, jona Östanlidin muori istui vain muutamain askelten päässä kadotetusta puolisostaan, joka ei aavistanutkaan hänen läsnäoloansa, ja kun oli ainoastaan hänen itsensä vallassa heittäytyä hänen syliinsä ilokyynelin vastaanotettavaksi, sinä päivänä kiusaaja tuli hänen luoksensa mahtavana kuin se vain harvoin lähenee naissydäntä. Kavalat ajatukset palasivat kaksinkertaisella voimalla. Mene, sanoi kiusaaja, ilmaise itsesi ja lopeta katkera surusi! Vieläkö pelkäät poikapuolesi vihaa? Houkko, onhan sinulla kuninkaan sormus! Etkö tiedä, että sinulle tästä lähtien kaikki onnistuu? Ei voi niin rohkeaa ajatusta aivoissasi syntyä, ettei se heti toteutuisi, ja oletko sitäpaitsi unohtanut Bernhardin lupauksen antaa sinut tuntematonna miehellesi, jos annat hänelle sormuksen?
Mikä kiusaus! Mikä kova taistelu! Mutta kurja, hylätty vaimo ei langennut. Hän ymmärsi, ettei hänen aikansa vielä ollut tullut. Sormus poltti hänen kädessään ja hän ymmärsi, että siitä mahdollisesti voisi tulla hänen valvattinsa ajallinen pelastus, mutta sitä varmemmin hänen ikuinen häviönsä. Hän istui liikkumatonna ja hiljaa ja kuuli isän ja pojan hänestä puhuvan.
— Minun täytyy mennä henkilääkäri Dahlbergin luo kiittämään häntä hänen sinua kohtaan osoittamastaan huolenpidosta, — sanoi kreivi.
— Tehkää niin, isäni, ja kiittäkää häntä hänen erinomaisista yrityksistään lähettää minut kuolemattomuuteen, — vastasi Bernhard entisellä, ivallisella äänellään. — Mutta jos isäni tahtoo kiittää sitä, joka on pysyttänyt minut maan päällä, niin miettikää jotakin palkintoa sille suomalaiselle noidalle, joka on ollut hoitajanani. En pidä noidista, mutta Östanlidin muori on harvinainen poikkeus, sillä hän yksin on katsonut minun ansaitsevan elää, kun kaikki muut katsoivat minun ansainneen kuolla.
— Olen muistava häntä ja antava hänelle sopivan palkinnon, — vastasi kreivi ja nousi mennäkseen, sillä vierailu ei saanut kestää kauan.
Mennessään huomasi hän Östanlidin muorin, joka turhaan koki kätkeytyä varjostimen taa.
— Tekö olette poikaani hoitanut? — kysyi hän.
Muori nyökäytti päätään mitään virkkamatta, huivi silmille vedettynä.
— Kiitän teitä, — sanoi kreivi. — Hoitakaa häntä edelleenkin ja voitte olla varma siitä, että olen vaivanne palkitseva. Ottakaa aluksi tämä todistukseksi siitä.
Painaessaan kultarahan naisen käteen tunsi hän sen vapisevan.
— Olette paljon valvonut, teidän tulee vähän levähtää, — jatkoi kreivi ystävällisesti ja poistui sen enemmän sitä asiaa ajattelematta.
— Voi! — ajatteli hän, jota ei oltu tunnettu, — jos hän olisi seisonut minun edessäni kuinka hyvin naamioituna tahansa, ja minä olisin painanut hänen kättänsä ja tuntenut sen vapisevan — minä olisin heti hänet tuntenut!
Useita päiviä kului. — Kreivi Bernhardin voimat lisääntyivät ja aika alkoi käydä hänelle pitkäksi.
— Hankkikaa minulle jokin ranskalainen romaani! — virkkoi hän hoitajalleen käskevällä äänellä.
Tämä meni ja toi palatessaan kirjan, mutta se ei ollut ranskalainen romaani, se oli Tuomas Kempiläinen. Ja hän istui lukemaan ääneen tuomaansa kirjaa.
— Mitä? — kysyi haavoittunut vihastuneena. — Uskallatteko ilvehtiä kanssani?
Mutta vaimo jatkoi lukuaan:
"Jumalani, katso puoleeni, äläkä ole minusta kaukana. Pahat ajatukset ovat minussa syntyneet, ja suuri kauhistus ahdistaa sieluani. Kuinka voin vahingoittumatta ne voittaa?"
"Tahdon käydä edelläsi, sanoo Herra, ja alentaa suuret ja mahtavat maan päällä. Tahdon avata sinulle vankilasi portit ja ilmoittaa sinulle salatuita asioita."
Kreivi ei helposti kiivastunut, mutta nyt hänet valtasi ankara viha. Yöpöydällä vuoteen ääressä oli puukantinen ja messinkihakasilla varustettu virsikirja. Hän otti sen ja paiskasi sen hoitajaansa kohden niin voimakkaasti, että veri purskahti tämän nenästä ja suusta.
Nainen kääntyi pois pyyhkiäkseen kasvojaan ja jatkoi sitten tyynesti, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut:
"Herra, tee minulle niinkuin sanonut olet, ja kaikki pahat ajatukset pakenevat kasvojesi edestä. Katso, en ole ansainnut lohdutustasi ja huolta, jota minusta pidät. Olen paljon syntiä tehnyt, ja kaikki haluni on ollut maallisiin asioihin. Olen ylentänyt itseni taivasta korkeammalle ja olen alennettava maan syvyyteen. Kaikki, mitä minussa on, on syntiä ja pimeyttä, jos ei pyhä henkesi valaise minun pimeyttäni. Herra, ole minulle armollinen ja valaise minua kasvoillasi. Kurita ilmat ja myrskyt! Sano merelle: ole tyven! ja pohjoistuulelle: älä puhalla — niin kaikki vaikenee."
— Hullu akka kurjine munkkisaarnoinesi! — jupisi sairas ja kääntyi seinään päin, päästäkseen häntä kuulemasta.
Mutta vaimo jatkoi lukuaan:
"Poikani, sanoo Herra, kiellä itsesi, niin minut löydät! — Herra, kuinka usein minun pitää itseni kieltämän ja missä suhteessa minun pitää kieltämän? — Aina ja joka paikassa, pienessä ja suuressa. En jätä mitään lukuunottamatta, vaan kaikessa tahdon kohdata sinut paljaana ja alastomana. Kuinka voit muutoin olla minun ja minä sinun?"
"Olen usein sinulle sanonut ja sanon taas: hylkää itsesi, kiellä itsesi, niin saat maistaa paljon sisällistä rauhaa. Anna kaikki kaikesta: älä salaa mitään, älä mitään takaisin vaadi; pysy ainoastaan minussa, niin tahdon olla sinun. Ja sydämesi on tuleva vapaaksi ja pimeys ei enää ole sinua valtoihinsa saava."
Hetken kuluttua sulki lukija kirjan, sillä sairas tarvitsi lepoa. Mutta seuraavana päivänä hän alkoi uudelleen.
Kreivi Bernhardin hairahdus joudutti hänen sisällistä muutostaan. Jos hän ei, vastoin tapaansa, olisi käyttäytynyt niin raa'asti, ei hän ehkä olisi sietänyt niin suurta itsepäisyyttä. Mutta nyt hän häpesi kiivauttaan ja jossakin määrin sitä sovittaakseen hän päätti tällä kertaa olla kärsivällinen. Tätä lukemista seurasi toinen ja taaskin toinen, päivä päivältä, Östanlidin muori ei päästänyt häntä päiväksikään hänen entisten ajatustensa valtaan. Hänen ensi inhonsa munkkisaarnaa kohtaan, joksi hän sitä sanoi, alkoi vähitellen vähetä. Hän myönsi nyt, että siinäkin voi olla jotakin hyvää, vaikka se olikin "sietämättömän liioiteltua". Vastoin hänen tahtoansakin aukeni hänelle aivan uusi kärsimysten ja kieltäymysten maailma, josta hänellä ei ollut koskaan ollut aavistusta, ja selittämätön, ennen kokematon tunto Jumalan läsnäolosta vaikutti kummallisesti hänen sielunsa syvyyksiin, milloin herättäen voimakasta katumusta ja nöyrtymistä, milloin lohdutuksen esimakua, joka tuntui kuin suloisen kevättuulosen virvoittava viileys murtuneessa, rauhattomassa, levottomassa omassatunnossa.
Eräänä päivänä tuli vanha kreivi takaisin, kun Östanlidin muori tavallisuuden mukaan istui äänetönnä varjostimen takana. — Minulla on hyviä uutisia, — sanoi kreivi otsa kirkkaana. — Paul elää ja on melkein parantunut haavastaan. Hän kirjoitti minulle, ja minä kävin hänen asunnossaan erään hovimetsästäjän luona, jonka nimi on Grenman. Niin pian, kun hän saa luvan mennä ulos, tahtoo hän tulla käymään luonasi — jos hänet otetaan vastaan. Hän on itse sitä pyytänyt.
— Hän on tervetullut. Virtaahan hänenkin suonissaan jaloa verta, — vastasi Bernhard liikutettuna vasten tahtoaan.
— Niin, — sanoi kreivi totisesti, — hänen suonissaan virtaa jalompaa verta kuin sinussa ja minussa, hänen äitinsä verta.
Bernhard oli vaiti. Tämä oli kovin kaikista pähkinöistä, joita kasvoi hänen sielunsa orjantappurain keskessä.
— Isäni, vastasi hän puoleksi vältellen. — Muistelen kuulleeni, että äitipuoleni ennen muinoin luki teille ääneen. Mitä kirjoja hän luki?
— Useimmittain Raamattua. Joskus myöskin Tessinin Kustaa III:lle, tämän prinssinä ollessa kirjoittamia kirjeitä, tai muita opettavaisia, maallisia kirjoja. Mutta paitsi raamattua luki hän mieluimmin Juhana Arndtia ja Tuomas Kempiläistä.
— Mitä pidätte Tuomas Kempiläisestä? Eikö hän ole liian ankara?
— Hän vaatii ainoastaan sitä, mitä kaikki kristityt opettajat vaativat: sydämen täydellistä kieltäytymistä ja antautumista Jumalalle.
— Mutta sehän on mahdotonta. Eihän ihminen voi luopua koko entisestä elämästään ja alkaa, niinkuin uusi lapsi, uutta olemista.
— Ei omin voimin. Mutta Jumalalle ei mikään ole mahdotonta. Miksi sitä kysyt?
— Siksi, että … älkää vain naurako; tauti tekee minut hermostuneeksi. Se suomalainen noita, tiedättehän, lukee minulle usein sen vanhan munkin kirjaa. — Minä tulen silloin niin kummalliseksi, jopa taikauskoiseksikin. Minusta joskus tuntuu kuin olisin maailman suurin pahantekijä ja niinkuin oudot vallat olisivat lähettäneet taivaan enkelin johtamaan minua paremmalle tielle. Se kai johtuu taudista. Eikö totta, isäni: sehän on naurettavaa tuo, kun muistaa, että olen filosofi ja lähettiläs Madridissa?
— Se ei ole naurettavaa, — vastasi kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld arvokkaan totisesti, — mutta se on naurettavaa, että meidän aikamme tahtoo repiä Kaikkivaltiaan Jumalan hänen ikuiselta valtaistuimeltaan ja tehdä kristinuskosta kuivan siveysopin. Esivanhempamme eivät niin ajatelleet. Lapsena ollessani kertoi minulle äitini usein, kuinka isävainajani, suuren kuninkaansa esimerkin mukaan, ei koskaan lähtenyt monille sotaretkilleen ilman Raamattua, jota hän joka päivä lueskeli. Itse olen palvellut prinssi Eugenin johdolla ja nähnyt monen tekevän samoin. Ei koskaan vielä ole aatelismiehen kilpi tahraantunut elävän Jumalan sanan tuntemisesta, mutta usein kyllä siitä, ettei Hänestä ole tahdottu mitään tietää.
Kreivi Bernhard oli vaiti, mutta salattu siemen hänen sydämessään alkoi itää. Kun hänen isänsä oli mennyt pois, kutsui hän esille Östanlidin muorin.
— Vaimo, — sanoi hän yht'äkkiä, — tahdon nähdä kasvosi.
Nainen säpsähti ja peräytyi. — En voi niitä näyttää, armollinen herra, — vastasi hän. — Eräs lupaus…
— Kuulkaa minua, — jatkoi kreivi. — Häpeän sitä tunnustaa, mutta minä olen joskus herkkä uskomaan aavistuksia, olen taikauskoinen. Kuka olette? Mitä minulta tahdotte? En tunne teitä; näytätte köyhältä talonpoikaisnaiselta, mutta teissä on jotakin, joka puhuu pukuanne vastaan.
— Jos teidän armonne kysyy minulta vielä jotakin, niin menen tieheni.
— Ei, älkää menkö! Lukuun ottamatta äitiäni, jota tuskin muistan, olette ainoa nainen maailmassa, jota koskaan olen kunnioittanut. — Ette ole se, joksi itseänne sanotte. Jos on hyviä henkiä, jotka ihmisiä suojelevat, niin täytyy teidän olla suojelushenkeni. Paljastakaa kasvonne; en ansaitse nähdä olentoa, joka on jalompaa sukua kuin minä, mutta se tekisi minulle hyvää. Oppisin uskomaan.
— Uskokaa Jumalaan älkääkä ihmisiin. En ole enkeli, olen se, jolta näytän, köyhä nainen, heikko ja puutteellinen. Sinä päivänä, jolloin teoin ettekä vain sanoin osoitatte, että Jumalan armo on päässyt sieluunne vaikuttamaan, silloin, mutta en ennen, tahdon kasvoni paljastaa. Henkeänne ei enää uhkaa mikään vaara, ja te voitte tulla toimeen ilman minua. Jätän nyt siis teidät! Mutta jos tahdotte, tulen silloin tällöin takaisin lukemaan teille.
— Ei, älkää minua jättäkö! Olette minulle tehnyt suurimman hyvänteon, minkä kuolevainen voi toiselle tehdä. Olette antanut minulle takaisin ruumiini ja sieluni.
— Hyvästi! Minä tulen takaisin. — On jo aika mennä, sillä hän aavistaa jo liian paljon, — ajatteli Östanlidin muori mennessään.