7. KAHDEN NAISEN RAKKAUS.
Paul Bertelsköld istui eräänä iltana pienen metsästäjänmajan ikkunassa katsellen kaihoten kevään ensimmäistä viheriöivää ruohoa. Oli kulunut kohta kaksi viikkoa siitä, kun hänen äitinsä oli hänet jättänyt. Hän oli joka päivä kirjoittanut pojalleen ja saanut vastauksen hänen terveydentilastaan; mutta Östanlidin muori oli kieltänyt häntä ilmoittamasta isälleen äidin täällä oloa. Kreivi oli kuitenkin sattumalta tavannut Grenmanin, joka ei ollut hennonut häneltä salata pojan olopaikkaa. Paul sai taas tavata isänsä; ei ollut hänen syynsä, että puolet salaisuudesta oli tullut ilmi. Hän oli totellut äitinsä tahtoa; hänelle ei mikään maan päällä ollut niin pyhää kuin äitinsä rukous.
Vähitellen hänen terveytensä palasi ja hän oli saanut avata ikkunan, kun aurinko loisti lämpimästi sen ruuduille. Mutta nyt oli ilta, ilma oli viileä, ja Paul oli kuitenkin unohtanut sulkea ikkunan. Hän näki puitten varjojen käyvän yhä pitemmiksi hienolla nurmikolla, ja aurinko laski länteen Ruotsin pääkaupungin etäällä häämöttävien kattojen taa.
Sen sijaan kohosi täysikuu valaisemaan sitä idyllistä maisemaa, joka näkyi Paulin ikkunasta ja josta Bellman ei vielä ollut laulanut, että
Brunnsvikin heleät
nuo lainehet läikkyvät.
Paul katseli juuri äskettäin jäistä vapautuneen lahden pinnassa kimaltelevaa kuun kuvajaista. Oli niin yksinäistä, niin hiljaista, niin surullista ja kuitenkin niin suloisen ihanaa. Kevään aavistus se ohiliitävänä Vellamon neidon karkelona vilahteli peilikirkkaalla vedenpinnalla. Ken osaisi tavailla näitä piirtoja, ken kykenisi lukemaan näitä välkkyviä, hopeanhohtavia, äänettömiä sanoja!
Paul oli haaveksija, joka aina näki esineiden pintaa syvemmälle. Hänestä tuntui, että hän oli lähellä luonnon sydäntä. Hän ymmärsi sen hiljaista kieltä. Hän oli surullinen ja hän oli iloinen kuin illan kuutamo. Hän luki aaltojen hohteesta koko elämänsä tarun.
Äkkiä pimeni kuutamon kuvajainen järven pinnalla ja keveä varjo näytti livahtavan sen yli. Varjo katosi, ja kaikki oli taas niinkuin ennen. Oliko vene lahdella vai sukelsiko Vellamon neito hetkeksi esiin aaltojen alta?
Kohta senjälkeen näkyi kaksi henkilöä ikäänkuin nousevan vedestä ja lähenevän metsästäjänmajaa. Milloin olivat he puitten suojassa, milloin taas liikkuivat eteenpäin kuutamossa, ja Paul näki kaksi naista. Luultavasti he olivat soudattaneet itsensä lahden yli.
Kun he olivat tulleet lähemmä, sanoi toinen toiselle: — tässä se on! — ja toinen jäi ikäänkuin vartioimaan, kun toinen meni eteenpäin avonaista ikkunaa kohden.
— Oletteko te kreivi Bertelsköld? — kysyi muuan tutulta kuulostava ääni ranskankielellä, ja ääni vapisi huomattavasti. Himmeä kuutamo valaisi markiisitar Egmontin viehättäviä kasvoja, ja se punakin, joka äkkiä valoi hänen kasvoihinsa purppuransa, näytti tässä valaistuksessa aavemaisen kalpealta.
— Te täällä, madame! — huudahti Paul peräti hämmästyneenä tästä odottamattomasta näystä.
— Oi, kuinka olen teitä etsinyt, kuinka olen teitä etsinyt neljä pitkää viikkoa! — jatkoi vilkas ranskatar matalalla äänellä. — Minun pitäisi teitä vihata, jopa inhotakin, te kiittämätön ihminen, kun ette näin pitkään aikaan ole rivilläkään ilmoittanut minulle elämästänne ja olinpaikastanne! Mutta siihen ei nyt ole aikaa. Minulla on hyvin tärkeä asia teille uskottavana ja minua ilahduttaa, etten ole tullut liian myöhään. Vasta tänä iltana minun onnistui saada selko olinpaikastanne enkä tahtonut menettää yhtään hetkeä.
— Miten hyvä te olette, madame! — vastasi Paul sydämellisesti.
— Eikö ole paikkaa, jossa voimme kahden kesken puhella? Nämä varjot minua kammottavat ja minä pelkään jonkun olevan piilossa puiden runkojen takana! — jatkoi markiisitar katsoen arasti hämärään puistoon.
— Tahdotteko tulla pieneen huoneeseeni? — kysyi Paul hämillään ja punastuen, sillä hän ei ollut valmistautunut ottamaan vastaan semmoista vierasta.
— Tahdon, tahdon, neuvokaa minulle ovi! — kuiskasi kaunis ranskatar malttamattomin kiireisin elein.
Paul neuvoi hänelle portaat ja otti heti sen jälkeen hänet vastaan kamarissaan.
— Mitä minusta ajattelette? — kysyi markiisitar vaipuen väsyneenä yksinkertaiselle puutuolille.
— Madame…
— Niin, te kankeine tapoinenne ja ennakkoluuloinenne, mitä ajattelette henkilöstä, joka tähän aikaan ja tällä tavalla tunkeutuu luoksenne?
— Olen siitä kiitollinen, — vastasi Paul viattomasti.
— Oi, rukoilen teitä, ymmärtäkää minut oikein! Olkaa siitä vakuutettu, että ainoastaan mitä tärkeimmät syyt voivat… Mutta se on samantekevä. Ette ole muiden sydämettömien miesten tapainen. Olette ainoa, jolle voin puhua täydellä luottamuksella. Teidän pelastettu henkenne on taaskin vaarassa, herrani!
— Oh, madame, haavani on jo mennyt umpeen.
— Ymmärtäkää minua oikein. Palkkasin kolmekymmentä poliisin parhaista nuuskijoista teitä hakemaan, ja he johtivat minut harhaan Upsalaan. Minä matkustin sinne.
— Minun vuokseni!
— Tahdoin nähdä kuuluisan Linnén. Kun tulin takaisin, sain tietää, että veljenne espanjalainen kamaripalvelija tunsi olinpaikkanne ja oli puhunut teistä uhkaavasti. Annoin vielä tutkia häntä ja tunti sitten kuulin, että hän joka yö asestettuna väijyi teitä Brunnsvikin puistossa tappaakseen teidät. Ei saanut menettää hetkeäkään. Lähetin väkeä vartioimaan puistoa ja kiiruhdin itse ilmoittamaan teille vaarasta. Veljenne vaino on menettänyt yhden uhrinsa ja tähtää nyt toiseen.
— Ei, se on mahdotonta. Veljeni on vaarallisemmin haavoitettu kuin minä, ja isäni on kertonut minulle, että hän on muuttanut mieltään.
— Isänne on voinut erehtyä, ja haavoitettu vihollinen voi käyttää toisen tervettä kättä. Ette ole hetkeäkään varma hengestänne ja teidän täytyy sen vuoksi heti lähteä täältä.
— Suokaa anteeksi, sitä en voi.
— Miksi ette?
— Olisi pelkurimaista paeta luuloteltua vaaraa, enkä tahdo myöskään loukata rehellistä metsästäjää, joka on ottanut minua suojellakseen.
Markiisitar nousi ylös, heitti yltään samettiviittansa, istui ikkunan ääreen, jossa kuutamo valaisi hänen kalpeita kasvojaan ja kimmelteli kummallisesti hänen pienissä, ruskeissa, kirkkaissa silmissään.
— Ette voi? — toisti hän. — Sitten jään minä teidän luoksenne.
— Madame! … — huudahti Paul hämmästyen.
— Ja te luulette, kiittämätön, että minä vielä kerran jättäisin teidät ja menettäisin teidät ehkä ainiaaksi! Ettekö sitten aavista, mitä olen kärsinyt näiden loputtomasti pitkien viikkojen kuluessa, kun en tiennyt, olitteko elossa vaiko kuollut? Ja te luulette, että vielä kerran suostun kitumaan kuoliaaksi ainoastaan sitä varten, ettei tuo kunnon metsästäjä pahastuisi tai että joku voisi sanoa teidän paenneen salamurhaajaa. Oi, herrani … tänä iltana on varsin kaunis kuutamo!
— Teitä kaivataan…
— Asutte varsin somassa paikassa, teillä on kaunis näköala. Mainioita poppeleita nuo tuolla etäällä. Minä pyydän: älkää olko huolissanne, minä tulen viihtymään täällä erittäin hyvin.
Paul tunsi rinnassaan jotakin, jossa oli kolmasosa suuttumusta, toinen kolmasosa pelkoa, ja jäännös ihastusta.
— Ei, — vastasi hän, — olisin maailman kiittämättömin olento, jos sallisin teidän uskaltaa henkenne minun tähteni.
— Siis seuraatte minua?
— En, madame! Maineenne…
— Entä sitten! Vähät maineestani! Mitä on maine? Valhetta! Mutta minä vihaan valheita, herrani. Kyllä minusta jo on tarpeeksi kauniita juttuja liikkeellä! Kertokoot kernaasti vielä lisää; en siitä välitä. Te ette seuraa minua enkä minä luovu teistä. Siis jään tänne huomiseksi. Mistä nyt puhelisimme? Mitä pidätte esim. Tukholmasta? Varsin paljon jäätä, vai kuinka?
— Herminie! — huudahti Paul innoissaan ja tarttui häntä käteen.
— Sanotaan, että teillä on täällä kesällä jonkinmoinen aurinko. Kuunne on inhoittavan alakuloinen. Se tekee meidät kaikki kalpeiksi kuin peikot. Jos ei teillä olisi noita mustia kutreja, olisitte marmoripatsaan näköinen. Suotteko minun järjestää niitä à l'antique. Olkaamme olevinamme menneitten vuosisatojen haamuja, jotka ovat palanneet maahan, käydäkseen katsomassa muinaisia mielipaikkojaan. Keitä olimme ennen eläessämme maan päällä? Minä olin — odottakaas! Cecilia Vaasa. Ja te, kuka te olitte? Hoyan kreivi. Oi, on suloista olla kuollut, kun ei tarvitse olla yksin haudassaan!
Paul suuteli hienoa, lumivalkoista kättä. Kuutamo valaisi hänen mustaa tukkaansa, ja poppelit kuuluivat suhisevan yötuulessa.
— Lienee suloista rakastaa kuoleman jälkeen, varsinkin jos ei ole löytänyt rakkautta elämässä, — kuiskasi kaunis ranskatar haaveilevan kaihomielisesti.
— Ken ei rakastaisi teitä, Herminie! Ken ei ilolla kuolisi tehdäkseen teidät onnelliseksi.
— Entä eläisi, Paul? Eikö sitten ole ketään, ketään koko avarassa maailmassa, joka tahtoisi elää minun puolestani?
Ja hänen kaunis kutrinen päänsä vaipui Paulin rinnoille.
Silloin aukeni ovi kuulumattomasti, ja sisään astui hiljaisin askelin talonpoikaispukuun puettu nainen. Huomaamatta hän astui esiin polvistuneen nuorukaisen luo, joka painoi huulensa markiisitar Egmontin vasempaan käteen, jota tämä ei vetänyt takaisin, oikean käden levätessä nuorukaisen hartioilla. Markiisittaren loistavat silmät olivat kokonaan kiintyneet kauniin nuorukaisen kasvoja katselemaan.
Pilvi kulki kuun editse, ja huoneessa oli melkein pimeä, Östanlidin muori — sillä hän se oli — laski hiljaa kätensä nuorukaisen pään päälle ja kuiskasi: — Paul!
Paul ja markiisitar hypähtivät yht'aikaa ylös. Jos ei varjo olisi ollut niin synkkä, olisi heidän kummankin kasvoilla voinut nähdä polttavan punan.
Mutta markiisittaressa seurasi sana ulkonaista vaikutusta yhtä nopeasti kuin jyrähdys salamaa. Mustasukkaisuuden paha henki iski heti häneen kouransa, ja hän virkkoi kätkien jokaiseen sanaansa tikarin kärjen:
— Ettekö kuule, herra, että lemmittynne mainitsi nimenne? Nyt ymmärrän, miksette voi seurata minua.
Huone tuli taas valoisaksi, Östanlidin muori oli avannut salalyhdyn, jota oli pitänyt kätkössä ja sytytti lampun.
— Markiisitar Egmont, — virkkoi Paul, — minulla on kunnia esittää teille äitini, kreivitär Bertelsköld. Äitini, minä pyydän teitä osoittamaan ystävyyttä tälle jalolle, kunnioitettavalle naiselle, joka on tullut tänne suojelemaan minua salamurhaajalta.
— Kiitän teitä, madame, hyvyydestänne poikaani kohtaan, — virkkoi kreivitär tyynen arvokkaasti, ojentaen hänelle kätensä. — Pelkonne ei ollut turha: kamaripalvelija Josén vangitsi väkenne vähän matkan päässä täältä. Käyntinne on ehkä pelastanut Paulin hengen, ja te olette tehnyt kauniin ja jalon työn. Minä en voi, madame, käsittää teitä väärin.
Markiisitar Egmont osasi antaa arvoa näille hienotunteisille sanoille. Hän puristi luullun kilpailijansa kättä ja sanoi hiukan hämillään, jolloin hän oli entistään kahta kauniimpi: — Kiitän teitä, että olette minut oikein ymmärtänyt ja sanoistanne olisin teidät esittelemättäkin tuntenut. Olen onnellinen saadessani tutustua teihin, madame, ja kun olette täällä, ei ole minulla enää syytä olla levoton kreivi Paulin suhteen. Luovutan huolenpitoni hänen onnestaan sille, jolla on siihen suurempi oikeus kuin minulla. Hyvästi, kreivitär; hyvästi, herra kreivi. Au revoir!
— Hyvästi, markiisitar! — Tulin oikeaan aikaan! — ajatteli itsekseen
Östanlidin muori.