8. KIUSAAJA ERÄMAASSA.
Tukholman Suurkirkon ison oven edustalla seisoi eräänä sunnuntaiaamuna vanhanpuoleinen mies, puettuna pitkään, ruskeaan takkiin ja leveäliepeiseen, otsalle painettuun hattuun. Hän oli seisonut siinä kauan samassa asennossa; kellot soivat, urut ja virret kaikuivat juhlallisesti kirkossa, mutta tästä ei ruskea mies näyttänyt vähääkään välittävän. Hän ei liikahtanut paikaltaan; hän tuskin näytti huomaavan niitä useita satoja ihmisiä, jotka menivät hänen ohitsensa. — Hän vain katseli tukevan keppinsä kädensijaa, ja kirkkoon menijät katsoivat häneen epäilevästi, luullen häntä höperöksi.
Mutta hänen keppinsä kädensijaan oli upotettu hyvin pieni rasia ja siinä rasiassa oli kompassi, jota ruskeatakkinen mies tarkasti tähysteli joka kerta, kun joku meni hänen ohitsensa.
— Eilen se viittasi koilliseen, tänään melkein suoraan alas vähääkään liikkumatta! — jupisi mies itsekseen.
Jumalanpalvelus läheni loppuaan, ja kansa alkoi virrata ulos kirkosta. Äkkiä alkoi neula vähän väristä. Talonpoika kulki ohitse. Ruskea mies nosti silmänsä ja sanoi. — Hänellä se on ollut, mutta ei ole enää.
Talonpoika huomasi hänet kuitenkin ja kääntyi päin. Se oli Joonas
Perttilä.
— Hyvää päivää, tohtori Weis, sanoi hän. — Tai oikeammin: pahaa päivää. Tiedättekö, tohtori, että enoparkani, vanha Larsson, vietiin eilen hullujenhuoneeseen, ja te olette tehnyt hänet hulluksi. Neuvon teitä antamaan hänelle järkensä takaisin, sillä muutoin voin teistä todistaa jotakin, joka ennen iltaa voisi viedä teidät Ruusukamariin.
— Annan enollenne järkeä niin paljon kuin hänelle voi antaa, jos sanotte, kenelle olette antanut hänen sormuksensa, — vastasi tohtori.
— Minkä sormuksen?
— Sen, jonka löysitte parturintuvasta ja sittemmin annoitte pois.
— Vai sen, — virkkoi Joonas viekkaasti silmää iskien. — Sen myin kahdesta äyristä eräälle Harmaidenveljestenkujan kuparisepälle.
Tohtori pudisti päätään. — Olette kuullut liian paljon myydäksenne semmoisen kalliin kalun kahdesta äyristä. Sanokaa, kenelle olette sen antanut ja määrätkää hinta!
— Se maksaa partasi, sinä pinttynyt konna! — vastasi Perttilä. —
Ellet pötki ennen iltaa tiehesi, toimitan sinulle majan "Valkeassa
Hevosessa".[18]
— Kiitän teitä, — sanoi tohtori kylmästi. — Jos olisin kostonhimoinen, voisin antaa teille toisen majan. Mutta saatte mennä. Olette kurja maan matonen, niinkuin kaikki muutkin.
Näin sanoen asettui ruskea mies taas kirkonoven luo. Mutta tuskin oli hän luonut silmänsä kompassiin, ennenkuin hänen muotonsa muuttui, sillä neula oli mitä kiivaimmassa liikkeessä.
— Kuka? Kuka? — jupisi tohtori näyttäen tahtovan silmillään niellä kirkosta virtaavan väkijoukon.
Ainakin neljäkymmentä henkeä kulki yht'aikaa hänen ohitsensa. Hän seurasi tätä väkijoukkoa, näki sen jakaantuvan lähimmässä kadunkulmassa ja kysyi kompassilta neuvoa joka askelella. Neula osoitti järkähtämättä alas linnaan päin, sitten Skeppsbrohon. Ruskea mies seurasi samaa suuntaa. Skeppsbron luona oli silloin niinkuin vielä meidän päivinämmekin[19] soutuveneitä niiden mukavuutta varten, jotka tahtoivat kulkea yli virran Kastelholmaan, Ladugårdslandetiin ja Eläintarhaan. Kirkkoväki täytti useat veneistä. Ruskea mies seurasi mukana.
Hänen veneessään istui, paitsi häntä itseään, kaksi miestä ja kolme naista. Vene laski useissa kohden maihin ja matkustajia hupeni pois. Lopuksi oli jäljellä ainoastaan muuan talonpoikaisnainen ja hän soudatti itsensä Eläintarhaan. Mutta mies, joka oli tarkannut neulan suuntaa, oli jäänyt hänen kanssaan veneeseen ja astui hänen perässään maihin nykyisen n.s. Allmänna Grändin luona.
Nainen kulki oikeanpuolitse veistämön ja venemiesten tonttien, kulki ohi Hasselbackenin ja erosi vasemmalle kaitaista polkua, joka aution, viljelemättömän puiston läpi vei suoraan Brunnsvikiin.
— Koilliseen, se on oikein, — mutisi ruskea mies seuraten häntä.
Kun he olivat tulleet niin kauas kukkuloiden ja puunrunkojen väliin, että kaupunki oli kadonnut näkyvistä eikä läheisyydessä ollut huomattavissa muita eläviä olentoja kuin rastaita ja peippoja, jotka räpistelivät puoleksi vielä lehdettömien puiden latvoissa, joudutti mies kulkuaan ja oli kohta naisen rinnalla.
— Mihin matka?
— Perille, — vastasi nainen, vähän tyytymätönnä tähän odottamattomaan seuraan.
— Oikein vastattu, — virkkoi ruskeapukuinen, — Me kuolevaiset emme tiedä, mistä tulemme ja mihin menemme, mutta yksille perille me kaikki pyrimme — hautaan. Sinnekö menette?
— Sinne. Mutta en jäädäkseni sinne.
— Eräät kuitenkin väittävät atomin katoavan äärettömyyteen.
— He suuresti erehtyvät.
— Hän ilmaisee itsensä, hän ei ole talonpoikaisnainen. Hyvä, — ajatteli itsekseen ruskea ja jatkoi sitten ääneen:
— Tiedättekö, hyvä ystävä: ette olekaan se, jolta näytätte. Ette puhu niinkuin talonpoikaisnainen.
— Kuinka minun sitten pitäisi puhua?
— Olette aatelinen ja sivistynyt. Liikutte valhepuvussa salaisilla retkillä.
— Niinkö luulette?
— Olen varma siitä. Ei teidän käyntinne, ei äänenne, ei puhetapanne eikä mikään soinnu yhteen teidän pukunne kanssa.
— Luulkaa mitä luulette.
— Olen pahoillani, mutta kun olen salapoliisi, on minun pakko panna teidät kiinni, ellette voi antaa minulle selvää todistusta siitä, että liikutte laillisissa asioissa. Vannokaa, että olette talonpoikaisnainen, ja minä myönnän erehtyneeni.
Nainen katseli häntä hetken aikaa hämmästyneenä, mutta joudutti sitten kulkuaan eikä vastannut.
Ruskea mies katseli ympärilleen. Puistossa oli autiota ja hiljaista.
Silloin tarttui hän naista käsipuoleen ja sanoi uhaten:
— Jos teillä on niin paha omatunto, ettette voi edes vannoa viattomuuttanne, niin tulee teidän seurata minua poliisin luo. Siellä on sopivia keinoja, joilla totuus saadaan ilmi. Mitä arvelette peukalonpuristimesta? Mutta minä säälin teitä. Vannokaa olevanne se, joksi pukunne teidät osoittaa, niin annan teidän esteettömästi jatkaa matkaanne.
— Olen kreivitär Bertelsköld ja käsken teitä päästämään käteni! — sanoi vaimo heittäen pois päähineensä ja katsellen miestä suurilla, tummilla silmillään.
Mutta ruskeapukuinen taisteli tässä elämänsä hurjimman intohimon puolesta eikä aikonut päästää varmaa saalistaan. — Te olette siis se, — sanoi hän, — josta on puhuttu sanomalehdissä ja joka olette karannut miehenne luota. Sitä enemmän syytä minulla on viedä teidät poliisin luo, josta luultavasti tulette vaeltamaan suoraan ojennuslaitokseen.
Nainen punastui kovasti, mutta oli vaiti. Tähän soimaukseen hän ei voinut mitään vastata. — Oi Bernhard, Bernhard! — ajatteli hän sydämensä syvyydessä.
— Ymmärrätte siis, — jatkoi poliisiksi tekeytynyt — että on minun vallassani saada Tukholman katupojat osoittamaan teitä sormellaan. Teillä on vain yksi ainoa keino päästäksenne vaarasta. Antakaa minulle kuninkaan sormus ja te olette vapaa.
— Ette ole mikään poliisi, olette ryöväri! — huudahti nainen koettaen riuhtaista itsensä irti, mutta ruskeapukuisen käsi piti häntä kuin pihtien välissä.
— Olen ehkä erehtynyt, — sanoi mies taas ikäänkuin nöyrtyen. — Jos teillä ei ole sormusta, niin vannokaa, ja minä uskon teitä.
— Tiedätte hyvin kyllä, että minulla on tuo kurja taikakalu, — vastasi nainen ylenkatseellisesti, — muutoin ette kerta toisensa perästä yrittäisi sitä minulta väärällä valalla houkutella. Mutta koska tiedätte sormuksen voiman, niin pitäisi teidän myöskin tietää, että kaikki uhkauksenne ovat voimattomat. Ette voi minua murhata, ettekä ryöstää; joudutatte vain omaa onnettomuuttanne.
— Armoa, armoa! — huusi ruskea mies, päästäen äkkiä hänen kätensä ja heittäytyen polvilleen. — Te olette oikeassa, te olette tähtien suojeluksen alainen, enkä minä voi teiltä aarrettanne ryöstää, ennenkuin itse menetätte omistusoikeutenne siihen. Mutta olkaa minulle armollinen! Olen tutkinut kaikki luonnon salaisuudet, paitsi tuota ainoata ja suurinta, joka on jäljellä. Sitä löytääkseni olen penkonut maat ja meret, niin, olen uhrannut puolet elämästäni… En voi elää ilman sitä aarretta; sen olemassaolo tekee kaikki pyrintöni tyhjiksi, niin kauan kuin minä en ole sen omistaja. Antakaa minulle siis se sormus, niin tahdon olla orjanne, koiranne, tahdon antaa teille onnea ja kultaa, tahdon puolestanne valloittaa itse taivaan portit!
— Jos antaisin teille sormuksen, — virkkoi talonpoikaisnainen, — niin rikkoisin Jumalan ensimmäisen käskyn ja saisin sielunne häviön omalletunnolleni. Mutta tämä sormus on jo aikaansaanut tarpeeksi pahaa maailmassa. Sen vuoksi ei kukaan maailmassa tule sitä enää kantamaan, ei edes se, jonka oma se perintöoikeuden mukaan on. Tahdon sen tulessa polttaa, koska vesi ei sitä hävitä.
Näin sanoen hän oli tietämättään irroittanut sormuksen sormestaan, ja ruskea mies huomasi sen. Heti ryntäsi hän raivoissaan naisen kimppuun, temmatakseen itselleen aarteen, ja se olisi luultavasti hänelle onnistunutkin, ellei vaimo samassa olisi heittänyt tuota vaarallista koristetta niin kauas kuin jaksoi puistoon.
Ruskea päästi hänet heti ja tarttui kiireesti keppiinsä kysyäkseen neuvoa kompassiltaan ja sen avulla hakeakseen aarrettaan nurmikosta. Mutta tämän liikkeen käsitti väärin eräs mies, joka samassa läheni polkua pitkin nopein askelin. Hän heittäytyi ruskean miehen kimppuun, väänsi hänen kädestään kepin ja löi sen kädensijan lähimpään kiveen niin, että pienen rasian pirstaleet sinkoilivat pitkin maata.
Se oli taaskin Joonas Perttilä.
— Voi, voi, tähtikompassini! Kaikki on hukassa! — vaikeroi ruskeapukuinen mies vaipuen masentuneena mättäälle.
— Olipa hyvä, että pidin silmällä konnaa Suurkirkon luona ja näin hänen seuraavan teitä, — sanoi Joonas vaimolle. — Odotapas, veitikka, ajattelin itsekseni, sinulla ei ole hyvää mielessäsi. Ja sitten seurasin teitä toisessa veneessä, mutta se laski maihin veistämön luona, ja minä olin jo vähällä haihtua teistä, kun kuulin äänen ja näin tuon ruskean roiston kohottavan keppiänsä. Tahdotteko, että mäikytän häntä vähän selkään. Tarvitsisi hän selkäsaunan enonkin vuoksi ja pienen lisälöylytyksen teidän tähtenne.
— Älä koske häneen! Hänen kanssaan kaatui maahan jotakin suurtakin, — sanoi vaimo totisesti.
— Suurta? Niin, jos tarkoitatte suurta konnantyötä, niin olette aivan oikeassa! Mitä muuta suurta se voisi olla?
— Siinä on, — sanoi vaimo, — ylevä, mutta murskautunut pirstale ihmishenkeä. Siinä on tutkimus ilman Jumalaa!