9. ENSIMMÄINEN KOETTELEMUS.
Kas niin, nyt alkaa muori olla aika hieno, — sanoi hovin hiustenleikkaaja ja naamioittaja Cederberg talonpoikaisnaiselle, joka oli saapunut häneltä apua saamaan. Cederberg oli käynyt oppia Parisissa ja ollut teatterissa kuningasvainajan aikana. Ei kukaan osannut paremmin kuin hän muuttaa ihmisten muotoa ja hänen taidokkaan kätensä muodostaessa oli kookkaasta, vielä kukoistavasta naisesta mustine hiuksineen ja kauneine, eloisine kasvoineen tullut kahdeksankymmenvuotias Sibylla, jonka hiukset olivat ohuet ja lumivalkeat, otsa kurttuinen ja posket kuopalle painuneet.
— Nyt saa ukko suuret silmät, kun tulette povaamaan hänelle kädestä hänen nimipäivänään — ja jos hän tuntee teidät tulen valossa, niin saatte sanoa minua konvehtimaalariksi. Mutta älkää syyttäkö minua, että olen maalannut teidät kolmekymmentä vuotta vanhemmaksi sen sijaan, että olisin maalannut teidät saman verran nuoremmaksi. Noine silminenne ja hampainenne olisitte yhtä helposti voinut muuttua kaksikymmenvuotiseksi neitoseksi. Neuvon teitä lukemaan lattialautoja, jos tahdotte ukkoa pettää, sillä jos hän vain saa nähdä nuo lyhdyt kahdeksankymmenvuotiaan povariämmän päässä, niin tulee hän tekemään pahaa pilkkaa minusta ja minun taidostani.
— Mitäs maksaa? — kysyi nainen ilmeisen vastenmielisesti peiliin katsahtaen.
— Yhdeksän talaria maalauksesta ja yhdeksän irtotukan vuokrasta. Se on mitätön hinta semmoisesta työstä, kun on lisännyt ihmiselle ikää kolmekymmentä vuotta.
Kahdeksankymmenvuotias maksoi, peitti päänsä ja poistui, mutta ei mennyt, niinkuin naamioittaja luuli, ukkonsa luo Rospiggin kaupunginosaan eteläpuolelle kaupunkia, vaan pohjoiseen Kuningattarenkadulle päin. Siellä hän poikkesi erääseen suureen taloon Östanlidin muorin nimellä.
Oli iltapäivä, ja kreivi Bernhard Bertelsköld istui kirjoituspöytänsä ääressä, tarkastellen paperia, joka oli hänen edessään. Hän oli nyt melkein parantunut; loukkaantunutta silmääkin voi taas käyttää; ainoastaan syvä arpi vasemman silmän yllä rumensi hänen kaunista otsaansa, Mutta hänen huuliltaan oli muinoinen ivanhymy kadonnut; hän oli kalpea ja totinen; voi nähdä, että hän oli taistellut kovia taisteluja luonteensa pahoja puolia vastaan.
— Olipa hyvä, että tulitte, muori, — sanoi hän. — Tarvitsen suojelushenkeni tukea, Kas tässä hakemukseni, jossa pyydän eroa kaikista toimistani hovissa ja valtiomiehenä.
— Oletteko tarkoin punninnut, mitä teette? — kysyi uskollinen hoitaja matalalla äänellä.
— En ole ajatellut mitään muuta kokonaiseen viikkokauteen, — vastasi kreivi. — Voitte arvata, että lujalle ottaa, kun täytyy juurineen kiskoutua irti entisestä elämästään aloittaakseen uutta. Satoja kertoja olen koettanut miettiä jotakin välimuotoa, jolla palvelisin yht'aikaa vanhoja ja uusia jumalia. Mutta se ei käy päinsä. Muori, se ei käy. Entiset tuttavani ovat käyneet luonani ja pilkanneet näitä mietteitäni. En voisi kauemmin tätä kestää, häpeäisin heitä ja muuttuisin taas samaksi kuin ennen olen ollut. Kas, niin heikoksi olen tullut minä, joka luulin itseäni jättiläiseksi! Ja sen vuoksi vetäisen nyt suuren, mustan viivan yli koko menneisyyteni, muutan johonkin maalle ja antaudun kokonaan maanviljelykseen. Hyväksyttekö päätökseni?
— Teitä sanotaan silloin haaveilijaksi, uskonnolliseksi intoilijaksi.
— Sen tiedän. Mutta jos en siitä välitä, jos pysyn Jumalalle ja omatunnolleni uskollisena, teenkö oikein?
— Teette.
— Minua ilahduttaa, että olette samaa mieltä. — Mutta tiedättekö, muori, minulla on raskaita huolia ja paljon hyvitettävää. Valtiollisen sekasotkun voin selvittää, markiisittarenkin voin lepyttää. Paulinkin kanssa voin sopia; hän on nuori ja voi antaa anteeksi, odotan häntä tänä iltana luokseni. Mutta äitipuoleni ei koskaan voi antaa minulle anteeksi.
— Luuletteko häntä niin kovaksi ja kostonhimoiseksi?
— En, mutta ajatelkaa, mitä pahaa olen hänelle tehnyt, kuinka syvästi olen häntä loukannut. Olen ajanut hänet pois kotoaan, puolisonsa ja lastensa luota, olen häväissyt häntä kahdenkesken, häväissyt häntä muiden läsnäollessa, häväissyt häntä koko Ruotsin nähden sanomalehdissä. Olisi luonnotonta, jos hän voisi antaa minulle anteeksi.
— Koettakaa!
— Koettakaa? Enhän saa häntä käsiini. Ei kukaan tiedä, missä hän on; ainakaan ei minulla ole siitä mitään aavistusta. Tahdon tunnustaa teille, muori, että oli hetkiä, jolloin luulin teitä äitipuolekseni. On jotakin teidän äänessänne ja olennossanne, joka muistuttaa häntä. Mutta samassa nauroin hullunkuriselle luulolleni. Ei, muuta en voi vaatia emintimältä kuin ettei hän minua kiroa. En voi toivoa, että hän koskaan tulee sietämään minua ja senvuoksi olen ajatellut ostaa itselleni maatilan Suomesta, jättääkseni hänet rauhaan Falkbyhyn. Hän on levollisempi, kun meri on välillämme.
— Hyväksyn teidän tarkoituksenne, mutta sen toteuttaminen on jätettävä
Jumalan ja tulevaisuuden varaan. Tahdotteko, että luen teille jotakin?
— Tehkää niin. Tarvitsen valoa, sillä haparoin suuressa pimeydessä.
Ja muori luki taas tuosta lohduttavasta kirjasta, jossa puhuttiin korkeimmasta hyvästä, rauhasta ja sovusta, itsensäkieltämisestä ja täydellisestä antautumisesta Jumalalle, jota ilman ei mitään vakavaa perustusta ole tässä maailmassa. Hänen vielä lukiessaan ilmoitettiin tulleiksi kreivit Bertelsköld, isä ja poika.
— Kas, — sanoi muori, vetäytyen varjostimen taa, — nyt lähenee ensimmäinen koettelemuksenne. Rakkaus kolkuttaa suljetulle ovellenne, ja teidän vallassanne on avata tai sulkea se.
Tuskin oli hän lausunut nämä sanat, kun Paul astui sisään ja nopein askelin meni veljeänsä kohti, ikäänkuin heittäytyäkseen hänen syliinsä. Mutta niin voimakas oli kalpean, pöydän luona olevan laihan miehen vaikutus häneen ja niin suuri se pelon ja vastenmielisyyden tunne, jota Paul aina lapsuudestaan asti oli tuntenut vanhempaa veljeänsä kohtaan, että hän jäi liikkumatonna ja epäilevänä seisomaan keskelle lattiaa.
Bernhard huomasi sen, nousi ylös ja astui pari askelta Paulia vastaan. Mutta häneenkin vaikutti piintyneen vihan muisto niin voimakkaasti, että jo ojennettu käsi vaipui alas ja hän pysähtyi epäilevänä ja liikkumatonna Paulin eteen.
Tässä oli kaksi ylpeää, voimakasta virtaa, joiden tuli toisiinsa sekoittaa kuohuvat aaltonsa; tässä oli kaksi vinhaa myrskyä, joiden tuli kohdattuaan toisensa kulkea samaan suuntaan. Hetki oli ratkaiseva; varomaton sana, epäiltävä silmäys olisi voinut kaikki turmella. Vielä ei kukaan voinut varmuudella sanoa, tuntisivatko veljet toisensa veljikseen vai kääntyisivätkö he toisistaan verivihollisina.
Silloin vanha kreivi, heidän isänsä, astui heidän luoksensa ja sanoi totisesti:
— Bernhard Bertelsköld, tuossa on veljesi Paul! Paul Bertelsköld, tuossa on veljesi Bernhard! Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.
Enempää ei tarvittu sulattamaan jäätä veljien sydämistä — olihan sitä jo kauan kaivertanut se lämmin aurinko, joka valaisi heitä molempia. Nyt avasivat he yht'aikaa sylinsä ja seuraavalla hetkellä sykki rinta rintaa vasten.
Kolmas, joka sulki heidät syliinsä, oli heidän isänsä.
— En häpeä itkeä, — virkkoi harmaapäinen, jalo vanhus, — kun taivaan enkelitkin nyt ilosta itkenevät.
Neljäs — hän istui äänetönnä, tuntematonna ja piiloutuneena niinkuin yksi noita näkymättömiä enkeleitä, jotka seuraavat iankaikkisen rakkauden voittoja maan päällä, mutta hänen riemunsa oli nöyrin ja sen vuoksi kaikista puhtain.
Hänen aikansa ei vielä ollut tullut.
— Ja nyt, — virkkoi Paul reippaasti, pyyhkiessään kirkkaita kyynelhelmiä kauneista, tummista silmistään — nyt on kaikki taas tuleva hyväksi jälleen, nyt ja'amme toistemme kanssa kaiken elämän ilot ja surut ja uuden liittomme vahvistaa…
Hän keskeytti lauseensa hämilleen mennen. Hän ei vielä tiennyt, mitä kaikkea uskaltaisi ajatella veljestään.
— Äitimme! — sanoi Bernhard reippaasti.
Ensi kerran kuuli Paul hänen sanovan: äitimme.
— Kiitän sinua, — sanoi hän lämpimästi veljensä kättä puristaen.
— Ja minä siunaan sinua, poikani, suurimman voiton johdosta, jonka kuolevainen voi voittaa: kun voittaa itsensä.
— Isäni, — virkkoi Paul, jonka oli mahdoton enää tunteitaan hillitä, — en voi teille vielä kaikkea sanoa, mutta sen tiedän, että äitimme ei poissaolonsa aikana ole ollut meistä välittämättä ja toivon, että sovintomme on saava hänet taas palaamaan.
— Se toivo on minuakin ylläpitänyt kaikissa huolissani, — sanoi vanha kreivi, — ja minä olen lakkauttanut kaikki kuulustelemiseni, antaakseni hänen palata silloin, kun hän itse sen sopivaksi katsoo.
— Jospa olisin sittenkin oikein arvannut! — virkkoi Bernhard miettien. — Jospa mieletön aavistukseni ei sittenkään olisi minua pettänyt! Ehkä jälleennäkemisen ilo on lähempänä kuin luulemmekaan. Östanlidin muori, pyydän teiltä jotakin.
Vanha nainen astui vavisten esiin.
— Muistatteko, mitä minulle lupasitte? Kun olen teoin enkä vain sanoin todistanut, etten enää ole sama kuin ennen, silloin lupasitte paljastaa kasvonne. Katsotteko minun nyt täyttäneeni ne ehdot, jotka minulle määräsitte?
— Olette hyvällä alulla, — kuiskasi vanha nainen.
— On siis teidän vallassanne täyttää minulle antamanne lupaus.
Ainoastaan kirjoituspöydällä oleva yksinäinen lamppu valaisi heikosti huonetta, sillä Bernhardin silmä ei vielä sietänyt voimakkaampaa valoa. Östanlidin muori astui esiin ja nosti pois huivin, joka peitti hänen päänsä. Paul vapisi, sillä hän tunsi puvun; Bernhardin paha omatunto puistatti häntä, ja vanha kreivi katseli tätä kohtausta äänettömästi kummastellen.
Mutta kun päähine oli poissa, näkivät kaikki sen alla kahdeksankymmenvuotiaan vaimon, jonka hiukset olivat lumivalkeat, otsa ryppyinen, kasvot lakastuneet ja silmät maahan luodut.
Pettymys valtasi kaikkien mielen, ja herännyt toivo oli muuttunut alakuloisuudeksi. — Olin hullu, kun luulin saavani nähdä hänet! En ole sitä ansainnut! — huudahti Bernhard Bertelsköld. — Mutta kuka lienettekin, tuntematon, salaperäinen olento, niin olen teille ikuisesti kiitollinen ja ihailen teitä koko elinaikani!
Kahdeksankymmenvuotias ei vastannut. Hän peitti pian taas kasvonsa ja riensi ulos itsesoimauksen orjantappuran oka sydämessään. — Mitä olen tehnyt? — huokasi hän. — Jumalani, anna minulle anteeksi, sillä tein ehkä väärin; salainen ääni minussa sen selvästi sanoo. Tiedät, Jumalani, että olen sen hyvässä tarkoituksessa tehnyt, sillä Bernhard seisoo vielä epäröiden valtakuntasi portilla. Mutta olen kuitenkin pettänyt rakkahimpani … oi, se oli kauhea hetki! En ole syntynyt pettämään…