10. SALAVEHKEILIJÄ JA YKSITYISSIHTEERI.
— Asia edistyy, teidän majesteettinne, asia edistyy! — sanoi eversti Jaakko Maunu Sprengtporten eräänä iltana toukokuun keskipalkoilla, kun hänellä oli salainen keskustelu kuninkaan kanssa. — Veljeni matkustaa näinä päivinä meritse Suomeen valmistaakseen keikausta ja vähän myöhemmin seuraan minä jäljessä. Viaporin linnaväen upseerit ovat suurimmaksi osaksi hattuja, siis tyytymättömiä ja valmiita mihin muutokseen tahansa. Luulen heidän avullaan voivani saada vartioväen kapinaan, ja kun asia kerran on alulla, toivon voivani vastata myöskin Porvoon keveästä ratsuväestä.
— Onko niin helppoa saada suomalaiset kapinaan? — kysyi kuningas. — Olen kuullut sanottavan, että se kansa on itsepäinen kaikessa, jopa uskollisuudessaankin.
— Juuri sen vuoksi, teidän majesteettinne. Nuo karhut tuolla meren takana ovat kuningasmielisempiä kuin ruotsalaiset itse. Uskottomuus hallitusmuodolle merkitsee tätä nykyä uskollisuutta kuninkaalle. Ja jos on kysymys pienestä vehkeestä, on kyllä keinoja, joilla tuokin kansa saadaan liikkeelle. Sen valtioneuvos Reuterholm parhaiten tietää. Hän on tehnyt ihmetyön, hän on yllyttänyt siivot ja uneliaat rusthollarini Gammelbackassa nostamaan jutun minua vastaan säätyjen edessä, ja hän on siinä niin hyvin onnistunut, että olen hukassa, jos ei teidän majesteettinne suvaitse vastaanottaa mahtavampaa kruunua. Kas siinä syy, — lisäsi eversti hienosti — miksi minun jo pelkästä epätoivosta täytyy olla kuningasmielinen, ellen olisi sellainen jo vakaumuksesta ja miksi teidän majesteettinne voi luottaa minuun kuin miekan kahva terään.
— Ja sitten on ajatuksenne…
— Sitten on ajatukseni viedä luotettava sotaväki meren yli muutamilla armeijan laivaston laivoilla, jotka ovat Viaporin luona. Suomalaiset nousevat maihin Erstanlahden luona täällä lähellä. Minulla on vartijani valmiina, laivoille annetaan merkki, joukko luotettavia valtiopäivämiehiä ja upseereja kiiruhtaa suomalaisia vastaan…
— Mutta silloinhan heittäytyisimme à tout prix suomalaisten syliin! Ei, hyvä parooni, ruotsalainen sotaväkeni pitäisi sitä epäluottamuksen osoituksena.
— Suomalaiset, teidän majesteettinne, ovat juuri luodut käytettäviksi kiiloina, joita ajetaan sisään honkaa halkaisemaan, ja sitten täydentää kirves työn. Sen vuoksi täytyy ruotsalaiselle sotaväelle jättää varsinainen coup de main. Tukholman vartioväkeä on varovasti edeltäpäin valmistettu ja se marssii yöllä vastaanottamaan suomalaisia.
— Mutta yöt ovat valoisat.
— Se kirottu valo, — pyydän anteeksi, — teen vain tyhmyyksiä. Mutta onneksi ei ole muilla kuin Pechlinillä silmiä päässä ja häntä varten kyllä keinot keksitään. Muut eivät ole vaarallisia, he vetävät yömyssyt korvilleen ja aina nenään saakka.
— Jatkakaa!
— Sittenkun vartijaväki on liittynyt suomalaisiin, on pöytä katettu ja teidän majesteettinne käsketään alamaisimmasti aterialle. Se on: teidän majesteettinne on armollinen ja saapuu maallenousupaikalle ja pitää puheen sotaväelle, sitten heidän etunenässään marssiakseen pääkaupunkiin. Täällä teidän majesteettinne asettuu kaartin etupäähän. Neuvoskunta ja myssyjen johtajat vangitaan, kuuluttajat kutsuvat säädyt valtiosaliin ja uusi hallitusmuoto esitetään heidän vahvistettavakseen. Se käy kuin huvinäytelmä. Loppukohtauksena tulee, niinkuin kohtuullista on, häät vallan ja kruunun välillä, ja katsojat taputtavat käsiään.
— Tiedättekö, parooni, että semmoiset huvinäytelmät joskus muuttuvat murhenäytelmiksi. Olen lasna ollessani semmoisiakin nähnyt.
— Oh, teidän majesteettinne, kaikki riippuu siitä, etteivät näyttelijät joudu hämilleen, ja täytyy pitää huolta siitä, että kuiskaaja tekee hyvin tehtävänsä. Muuten ei aikomukseni suinkaan ole jättää kaikkea yhden yrityksen varaan. Täytyy ottaa haltuunsa jokin eteläisistä linnoista, esim. Kristianstad. Kukistaakseen tämän vaarallisen kapinan, kokoaa teidän majesteettinne armeijan; ja armeijan etupäässä olevalla kuninkaalla on ihmeellinen valta saada kansa uskomaan hänen isänmaalliseen ajatuskantaansa.
Kuningas Kustaan suuret siniset silmät katselivat omituisella varovaisen älykkäällä ilmeellä uskaliasta vehkeilijää. Vielä hän ei ollut mihinkään suostunut, vielä hän ei ollut laskenut kruunuansa ja mainettaan alamaisen käsiin.
— Tahdon ajatella esitystänne, — sanoi hän.
— Suokaa anteeksi, sire, puutarhurin nukkuessa rikkaruoho kasvaa. Teidän majesteettinne ajatellessa toimivat muut. Nyt tai ei milloinkaan.
— Ja kuka vastaa siitä, ettette syökse valtakuntaa kansalaissotaan ja saata itseänne ja uskollisimpia alamaisiani onnettomuuteen?
— Kuka? Caesarin onni ja raha, teidän majesteettinne. Minä tarvitsen paljon rahaa.
— No hyvä, tahdotteko rehellisten kasvojeni takuuta vastaan lainata minulle sata tukaattia.
— Vaikka satatuhatta, teidän majesteettinne, — jos minulla vain olisi! Mutta vallankumouksissa samoinkuin sodissakin tarvitaan ensiksi rahaa, toiseksi rahaa ja kolmanneksi vielä sittenkin rahaa. Rahaa täytyy hankkia, vaikkapa kuutamoa pitäisi rahaksi lyödä. Eikö teidän majesteetillanne ole semmoista silmänkääntäjää? Olen kuullut kerrottavan, että ranskalaiset samoinkuin suomalaisetkin osaavat loihtia.
— Voyons. Tahdon koettaa muuatta loihtua.
— Teidän majesteettinne siis suostuu?
— Mihin sitten?
— Alamaiseen ehdotukseeni.
Kuningas Kustaa hymyili. — Minä suostun, — sanoi hän, — olemaan seuraamatta rusthollarienne esimerkkiä ja nostamatta juttua teitä vastaan säätyjen edessä. Muutoin voitte olla vakuutettu kuninkaallisesta suosiostani.
— Ja valtakirja?
— Niin, saatte valtakirjan matkustaa Suomeen ostamaan hevosia tykistölle.
— Kiitän nöyrimmästi ja olen seuraava teidän armollista tahtoanne.
Keskustelu oli päättynyt.
— Hän on kunnianhimoinen kuin äitinsä ja pelkuri kuin isänsä, mutta minä ajan häntä edelläni kuin kanuunasta ampuen, — ajatteli Sprengtporten mennessään.
— Hän on sytytyslanka, joka johtaa ruutitynnyriin, mutta pitää varoa, ettei kaikki räjähdä ilmaan, — ajatteli kuningas heittäessään hyvästiä rohkealle ja vaaralliselle alamaiselleen.
Kello soi, ja vartiovuorossa oleva adjutantti astui sisään.
— Kutsu tänne se nuori mies, joka odottaa päästäkseen puheilleni.
Kohta sen jälkeen tuli Paul Bertelsköld, vielä kalpeana haavastaan.
— Nimenne on Bertelsköld, Falkbyn kreivin poika?
— Niin on, teidän majesteettinne.
— Ylioppilas?
Paul kumarsi myöntäen.
— Mitä olette lukenut?
— Luonnontieteitä, historiaa ja filosofiaa.
— Siinä tapauksessa ette liene harrastanut vieraita kieliä?
— Jossakin määrin, teidän majesteettinne.
— Mitä kieliä?
— Ranskan, saksan, englannin, italian ja venäjän kieliä.
— En effet, onhan siinä aluksi. Kuinka on päähänne pistänyt lukea venäjää?
— Tutustuin Turussa erääseen venäläiseen karkuriin.
— Hyvä. Kas tässä erään venäläisen ritarikunnan diploomi, joka on minulle lähetetty. Kääntäkää se.
Paul käänsi sen sujuvasti.
— Hyvä on, — sanoi kuningas hymyillen. — Minulle on sanottu, että tietonne ovat erinomaiset, enkä ole teitä kutsunutkaan tänne suorittamaan tutkintoa. Oletteko luotettava?
— Jos teidän majesteettinne tahtoo minua koettaa, niin en aio nimeäni pilata.
— Ah, on monenlaisia aatelismiehiä. Veljenne esimerkiksi. Mutta voitteko säilyttää salaisuuksia, joista riippuu henkenne ja vielä enemmänkin?
— Voin mennä kuolemaan sen puolesta, jota pidän oikeana.
Kuningas katsoi häneen terävästi. — Ja jos ette pidä jotakin oikeana, mitä silloin teette?
— Minä kieltäydyn luottamuksesta, jota en voi vastaanottaa.
— Kuinka? Olette suorasukainen, nuori herrani!
— En voi tinkiä omatuntoni kanssa, mutta en myöskään pettää kuninkaani tai jonkun toisen luottamusta.
— Tiedättekö ystäväni, että kuninkaan palveluksessa ei aprikoida, vaan totellaan.
— Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne! En voi muilla ehdoilla palvella.
— Au diable, semmoisilla palvelijoilla en tee mitään! Menkää tiehenne! Teistä voi tulla lavertelija valtiopäivillä niinkuin kaikista muistakin, mutta minun palvelukseeni ette kelpaa.
Paul kumarsi aikoen mennä.
— Odottakaa, — sanoi kuningas rypistäen kulmiaan. — Osaatte venäjää ja siitä voi ehkä olla hyötyä. Tiedättekö, että teitä on suositettu yksityissihteerikseni Gyllengahmin jälkeen, jota en voi käyttää.
— En uskaltanut sitä enää toivoa.
— No miksi, taivaan nimessä, sitten turmelette tulevaisuutenne puhumalla tyhmyyksiä?
— En koskaan sano teidän majesteetillenne muuta kuin totuuden.
— Foi de gentilhomme, — sanoi helposti lepytettävä kuningas nauraen, — jos aiotte esiintyä semmoisena kummana hovissani, niin tekee todellakin mieleni koettaa, mihin kelpaatte. Mutta varokaa, nuori mies, minä varoitan teitä muista messieurs et mesdames de la cour. Ne tulevat vähintäänkin repimään silmät päästänne. Enfin, saavutte huomenna klo 10 kreivi Schefferin luo saadaksenne määräyksiä ja sitten tahdomme pitää teitä armollisessa muistissamme.
Paul luuli nyt käyntinsä päättyneen ja aikoi taas poistua. Mutta kuningas viittasi häntä jäämään.
— Johtuu mieleeni jotakin, — sanoi hän. — Voitteko virheettömästi kirjoittaa äidinkieltänne?
Paul luuli osaavansa tuon merkillisen taidon, johon, niinkuin kaikki tiesivät, kuningas ei ollut täysin perehtynyt.
— No, kai piirtelette variksenvarpaita paperille niinkuin kaikki muutkin nuoret maisterit? Kirjoittakaa jotakin; tahdon nähdä käsialanne.
Paul tarttui kynään ja kirjoitti loistavan kauniilla käsialalla säkeen
Henriadista:
La verité seule est grande, la vertu seule est aimable.[20]
— Hm, — sanoi kuningas nähtävästi tyytyväisenä, — saatte alkaa virkanne varsin tärkeällä luottamustoimella. Saatte kirjoittaa puhtaaksi "Thetis ja Peléen" vuorosanat.