11. SUURI NÄYTTELIJÄ.
Eräänä aamuna tahi oikeammin eräänä päivänä, sillä kello oli lähes kaksitoista, istui kuningas Kustaa sinisilkkisessä aamutakissaan kirjoituspöytänsä ääressä, lukien kirjettä, jonka oli sepittänyt unettoman yön aikana. Parin tunnin lepo aamuyöstä ei ollut voinut kohottaa punaa hänen poskilleen. Hän oli kalpea ja alakuloinen; mutta hänen nuoren puolisonsa pehmeä käsi ei saanut tasoittaa hänen otsansa ryppyjä. Vaarat uhkasivat joka taholta; mistä saisi hän sen voiman, joka ne torjuisi? Tässä ei auttanut usko sallimukseen eivätkä Voltairen mietelmät. Todellisuus oli hänen edessään kuin uhkaava peikko; hän tiesi vihollistensa hierovan liittoa Venäjän ja Englannin kanssa ja tämä liitto tulisi olemaan kaikkien hänen ylpeitten toiveittensa hauta, ehkä hänen omansakin. Toiminnan hetki oli tullut ja kuitenkin oli toimiminen uhkapeliä, joka pani kaiken alttiiksi.
Se kirje, jota kuningas vastoin tavallisuutta niin huolellisesti luki, ennenkuin se oli lähetettävä, oli salakirjaimilla osoitettu Ranskan kuninkaalle ja sisälsi epäselvin sanoin kirjoitetun ilmoituksen tärkeästä muutoksesta, joka oli tapahtuva Ruotsissa ja jota varten kuningas pyysi Ranskan ystävyyden tukea.
Hetken aikaa vaiti oltuaan taittoi kuningas Kustaa paperin kokoon, pani sen erinomaisen huolellisesti kuoreen, sulki kuoren omakätisesti ja antoi sen sitten sihteerilleen, joka oli valvonut hänen kanssaan koko yön kirjeitä laatien.
— Kreivi Creutzille Parisiin, — sanoi hän.
Sihteeri otti kirjeen ja kirjoitti siihen osoitteen.
— Oletteko muistanut kreivin kaikki arvonimet? — kysyi kuningas.
— Olen, teidän majesteettinne, — vastasi Paul Bertelsköld.
— Hyvä. Onko sanansaattaja valmis?
— Hän odottaa eteisessä.
— Katso, että hän lähtee heti, ketään puhuttelematta.
— Se tapahtuu, teidän majesteettinne.
Kuningas heittäytyi väsyneenä sohvaan ja hänen muutoin eloisat kasvonsa osoittivat miltei epätoivoista alakuloisuutta. — Ollapa minulla yksikään lauta, yksi ainoakaan lauta, jolle voisin huoleti astua! — huokasi hän miltei kuulumattomasti.
Ilmoitettiin, että kanslianpresidentti, parooni Düben, eräs myssyjen johtajista, pyysi päästä puheille.
— Kähertäjäni! — huudahti kuningas, sillä hän ei ollut vielä pukeutunut ja näin aamuasussaan hän ei voinut vastaanottaa kanslianpresidenttiä.
Kähertäjä teki tehtävänsä taitavasti, ja kamaripalvelija osoitti yhtä suurta intoa. Hienoa, tuskin huomattavaa ihomaalia pantiin hänen kalpeille poskilleen ja kohta astui kuningas loistavin kasvoin vastaanottohuoneeseen.
— On mieluista nähdä teidät, hyvä parooni, — sanoi hän. — Toivon että voitte hyvin ja että rakastettavat naapurimme, Venäjän ja Tanskan majesteetit, suovat meidän nukkua rauhassa. Mitä arvelette, olen tänä yönä nähnyt unta keisarinnasta.
— Pelkäisikö teidän majesteettinne mitään? — kysyi parooni Düben levottomasti. Hänen olivat miehet viisaammat kuin hän itse lähettäneet nuuskimaan kuninkaan hankkeita ja saamaan selkoa, vehkeilikö valtion majesteetti vapautta vastaan.
— Pelkäisinkö? Ah, hyvä parooni, mitä ajattelette minusta? — sanoi kuningas keveästi. — Olen nainut mies; luuletteko minun voivan olla mustasukkainen kreivi Orloville? Ei; tahdon uskoa teille asian, joka toistaiseksi jääköön entre nous. Mitä sanotte, jos lähettäisimme hänen majesteetillensa kuninkaallisen serafiimitähtemme?
— Olisihan se eräs keino tuon mahtavan naapurin kiinnittämiseksi itseemme, vastasi kanslianpresidentti hyvin tyyntyneenä.
— Kiinnittäisimme hänet kultaketjuihin, se on minunkin ajatukseni. Mutta tämä asia on antanut minulle paljon päänvaivaa. Jos lähetämme serafiimiketjun naiselle, — joka on tavatonta, vaikkei se tapahdukaan nyt ensi kertaa — niin seuraa kysymys: kuinka hänen tsaarillinen majesteettinsa kantaa tähteämme! Pitääkö hän sitä ritarikunnan puvun kanssa vai ilman sitä, mitä arvelette? Kantaako hän ketjua paljaalla kaulallaan vai olkapäillä ja kureliivin päällä? Eikö olisi syytä kysyä neuvoston mieltä näin tärkeässä asiassa. Olisi valtion arvoa loukkaavaa, jos meidän ensimmäistä ritarimerkkiämme kannettaisiin huolimattomasti.
— Teidän majesteettinne on aivan oikeassa, se on varsin tärkeä kysymys, — virkkoi parooni Düben hyvin totisena, mutta itsekseen hymyillen kuninkaalle, joka lapsellisesti haaveili tuommoisia asioita silloin, kun hänen kruunuansa tavoiteltiin.
— N'est ce pas? — jatkoi kuningas hyvin vilkkaasti.
— Meidän tulee hankkia tarkat tiedot sukkanauhatähdistön ja kultaisen taljan ritarikunnan säännöistä. En voi ymmärtää, miksi ei keisarinna voisi sovittaa pukuaan ritarikunnan puvun mukaan, varsinkin jos me lähettäisimme kaavakuvan väreineen. Hänen majesteettinsa saisi silloin tilaisuuden nähdä näytteen meidän erinomaisesta aististamme.
— No, Jumalalle kiitos, tuo ei ole vaarallinen! — ajatteli kanslianpresidentti, ja poistui hetken kuluttua esitettyään kuninkaalle näön vuoksi muutamia nimitysasioita.
Hänen mentyään antoi kuningas käskyn, ettei ketään olisi päästettävä hänen puheilleen. Hän heittäysi vielä enemmän väsyneenä sohvaan, hänen ulkomuotonsa eloisuus raukeni ja hän vaipui synkkänä miettimään onnetonta asemaansa.
— Se voi maksaa verta, paljon verta! — kuiskasi hän, ja hänen hellä sydämensä vapisi seurauksia ajatellessa.
— Mutta minun täytyy päästä puheille, minulla on hyvin tärkeitä asioita ilmoitettavana! — kuului pirteä naisääni eteisestä, ja kuningas tunsi markiisitar Egmontin äänen.
— Markiisitar saa tulla sisään, — sanoi kuningas hämillään olevalle kamaripalvelijalle.
Ja katso, kun rakastettava ranskatar tanssi sisään niin keveästi ja veitikkamaisesti kuin olisi hän ollut täällä kuin kotonaan, tapasi hän, samoin kuin presidenttikin, kuninkaan, joka loisti nuoruuden viehätystä: tasainen otsa oli taas kirkas, ja veitikkamaisuus leikki hänen suurissa, kauneissa silmissään.
— Teidän majesteettinne suvaitkoon suoda anteeksi rohkeuteni, — virkkoi markiisitar niin välinpitämättömästi kuin olisi astunut kadetin varpaille. — En tule suotta, minulla on siihen hyvin tärkeitä syitä.
— Käyntinne, madame, on jo semmoisenaankin tärkeä syy, — vastasi kuningas kohteliaasti hymyillen, vaikka äänessä olikin kätkettynä tyytymättömyyden kärki, sillä hän oli erittäin arka kuninkaallisesta arvostaan. — Onko sitäpaitsi jotakin, joka on suonut minulle ilon saada nähdä teidät?
Markiisitar niiasi kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja vastasi pelkäämättä:
— Ei mitään muuta kuin Venäjän sodanjulistus.
— Kuinka! — huudahti kuningas vasten tahtoaan kavahtaen, sillä ilma oli täynnä kummallisia huhuja, ja korkeimman ylimystön naiset olivat siihen aikaan politiikan parhaimmat ilmapuntarit.
— Venäjän, Englannin, Ranskan…
— Silloin voin olla levollinen.
— Sanalla sanoen: koko Euroopan. Ollaan erittäin kiukustuneita teidän majesteettiinne. Väitetään teidän majesteettinne tahtovan muuttaa valoisan kevään talveksi, vetäytymällä pois maailmasta ja rupeamalla taas uudelleen erakoksi Chaussée d'Antinin varrelle. Kahdeksan päivää ilman vastaanottoa hovissa — maailman loppu on käsissä! Tuskin kurjaa paraatiakaan, eikä mitään huvimatkaa Drottningholmaan tai Ulriksdaliin: — uskallanpa sanoa sitä täydelliseksi auringonpimennykseksi! Ministerit napisevat, runoilijat kietovat kantelensa suruverhoon, koko Ruotsi on epätoivoissaan. Mitä minun sukupuoleeni tulee, niin sillä on kunnia kulkea kapinoitsijain etupäässä lähestyvän vallankumouksen aikana.
— Sukupuolenne, madame, ei vältä ansaittua rangaistustaan, ja te itse saatte aluksi suorittaa Calypson osan tulevissa iltahuveissa, edellyttäen kuitenkin, että tyydytte siihen Telemakhokseen, jonka olen teille aikonut.
— Kuka hän on, jos uskallan kysyä?
— Uusi sihteerini. Muistelen teidän puoltaneen häntä virkaansa kaunopuheisuudella, joka erinomaisesti teitä kaunisti.
— Eikö teidän majesteettinne ole tyytyväinen suosikkiini? — kysyi markiisitar levähyttäen keveällä kädellä auki erinomaisen kauniin merihelmillä koristetun viuhkansa.
— Minulla on jotakin häntä vastaan. Ainoastaan keskinkertaiset kelpaavat koneiksi.
— Käyttäkää häntä sitten sellaisiin toimiin, missä hänen sydämensä voi palvella teidän majesteettianne yhtä uskollisesti kuin hänen päänsä.
— Olen aivan ihastunut, että te jo harjoittelette osaanne noin luontevasti, noin suurella taidolla. Tulette olemaan verraton Calypso. Mutta à propos des bottes, — jatkoi kuningas, äkkiä muuttaen äänensä, — mitä Parisista kirjoitetaan?
— Käy eikä käy, — vastasi markiisitar madaltaen ääntään. — Aiguillon on puolellamme.
— Olin siitä vakuutettu.
— Rochefoucauld hyväksyy hankkeemme. Kaikki Choiseulin vanhat ystävät työskentelevät mitä suurimmalla innolla teidän majesteettinne eduksi.
— Choiseul-parka! Mutta se on meille huono suositus.
— La Brillière ja hänen puolueensa ovat meitä vastaan.
— Diable! Sitä minä jo aavistin.
— De la Marck ja de Boufflers panevat parastaan. Tätini on väsymätön.
— Sitten ei ole hätää. Teidän tädillänne, madame, on maailmassa yksi ainoa kilpailija — te itse.
— Ah, sire, pahin uutinen tulee viimeiseksi. Englannin ministeri on ostanut Du Barryn.
— Mitä sanotte? Du Barryn? — Taivasten tekijä! Silloinhan on kaikki hukassa! Du Barry voi enemmän kuin kuningas itse.
— Niin on, teidän majesteettinne. Hän on ehtinyt unohtaa tuon komean jalokivikaulanauhan, jonka lahjoititte hänen sylikoiralleen. Pitää tarjota hänelle enemmän kuin Englanti tarjoaa, ja siihen eivät kultavuoretkaan riitä.
— Olette oikeassa, — sanoi Kustaa-kuningas synkästi. — Ollaan siis siinä, että minun täytyy kumartaa naista, jota halveksin.
— Ei koskaan teidän majesteettinne! — virkkoi markiisitar pää pystyssä. — Kerran te olette sen tehnyt, sire, ja nyt näette, mitä olette sillä voittanut. Jos olisin teidän asemassanne, niin ennen kukistuisin kuin nöyrtyisin — häpeälliseen tekoon.
Hetken äänettömyys seurasi, ja taaskin vaipui kuningas alakuloisuuteen, jota hän ei enää koettanut salata. Silloin virkkoi markiisitar entisellä iloisella äänellään:
— Luuleeko teidän majesteettinne todellakin, että olen tullut tänne ainoastaan sanoakseni teidän majesteetillenne näin ikäviä asioita? Ei, suokaa anteeksi, alamainen aikomukseni oli kysyä, suvaitseeko teidän majesteettinne suoda minulle sen armon, että saapuu pieneen déjeuner dinatoireen, jonka olen pannut toimeen Brunnsvikissa. Ilma on ihana, ja teidän majesteettinne tapaa siellä ainoastaan uskollisia ystäviä.
— Olkoon menneeksi, — sanoi Kustaa-kuningas, ja pilvet hänen otsaltaan katosivat taaskin hetkeksi niinkuin sumut auringon paisteessa.