12. ELÄINTARHAN JUHLA.
Pientä, Brunnsvikin luona olevaa metsästysmajaa ei olisi voinut tuntea entisekseen. Sen vanhoja seiniä oli vaikea erottaa lehtien ja kukkien alta; ikkunoista liehui pieniä sinikeltaisia silkkilippuja; portaat olivat yhtenä ainoana ruusupensaana. Ja kuitenkin oli tämä vain mahdollisen sateen suojaksi varustettu. Se paikka, jonka markiisitar Egmont oli valinnut déjeuner dinatoireansa varten, oli sisempänä puistossa, kauniilla, viheriällä niityllä lehväisten kukkulain välissä, josta oli näköala lahdelle päin.
Tänne oli katettu pöytä kolmellekymmenelle hengelle; sen isompi ei seura ollut, mutta sitä herkullisemmat olivat ruokalajit. Markiisitar tunsi kuninkaallisen vieraansa: hän eli niinkuin perhonen hunajasta ja kukkien tuoksusta, hän söi vähän ja nopeasti, mutta rakasti makeisia; joi yhtä vähän ja voi kuitenkin viettää tuntikausia pöydän ääressä. Karkeampaa nautintoa hän halveksi; mutta hienoa älyä, iloa ja suloa, sukkelasanaisia miehiä, viehättäviä naisia, aistikkaita laitoksia, huolellisia pukuja, kaikkea uutta ja kekseliästä, nerokasta ja hämmästyttävää; eloisia, koreita värejä ja mielistelyä niin hienon hienoa, että se tuntui vain kuin oranssien tuoksu, jonka tuuli toi ja toinen vei — kas, semmoista rakasti Kustaa III ja sitä koetti hänen kekseliäs emäntänsä hankkia hänelle.
Hän oli tuhlannut rahoja kuninkaallisesti. Hän oli tyhjentänyt ruusut ja narsissit kaikista Tukholman kasvihuoneista ja kun nämä loppuivat, oli hän tyhjentänyt kaikkien muotikauppiasten tekokukkavarastot. Eikä nyt ollutkaan sitä tammea eikä niinipuuta ja poppelia, joka ei olisi ollut kukilla koristettu juuresta latvaan. Saksankuuset ja kaikki muutkin kuuset, jotka siellä täällä seisoivat tummina ja totisina vaaleamman lehtimetsän keskessä, huomasivat kummakseen olevansa koristettuja kuin joulukuuset ruusu- ja kultapaperikiehkuroilla. Oli hupaista nähdä pienten laululintujen sadoittain parveilevan kaikkialla ja ihmeissään ja uteliaina hyppivän oksalta oksalle noissa oudosti koristelluissa puissa ja noukkien tutkivan, mihin kaikki nuo kummalliset koristeet oikeastaan mahtoivat kelvata.
Ainoastaan ranskattaren päähän voi pälkähtää koristaa luontoa keinotekoisilla kukkasilla. Mutta sitä ei markiisitar ajatellut. Olihan se jotakin uutta ja näytti hyvältä.
Hän oli myöskin hankkinut pienen lammaslauman. Siihen kuului kuusi lumivalkeaa karitsaa, joita pienet paimentytöt taluttivat punaisista silkkinauhoista. Tarjoilijat oli puettu fauneiksi, satyyreiksi, bakkanteiksi ja metsänneidoiksi. Kaksi murjaania varjosti pöytää leveällä auringonvarjostimella. Sievä perulaistyttö seisoi joka hetki valmiina leyhyttelemään viileyttä suurella viuhkalla, joka kuvasi paratiisilintua. Pieni, sinisilmäinen vedenneito ammensi limonaadia sitä varten valmistetusta lähteestä vanhan tammen juurella. Pieni fauni puhalsi pilliä. Pöytä oli tehty G:n muotoon[21] ja roomalaisena kolmosena oli kolme pientä peräkkäin olevaa soikulaista pöytää, joille oli asetettu kolmet ruokaneuvot kullekin: ensimmäinen kuninkaalle, prinsessa Sofia Albertinalle ja kreivitär de la Gardielle; toinen emännälle, prinssi Fredrikille ja kreivi Schefferille; kolmas suosikille, parooni Sinclairille, kreivitär Lewenhauptille ja neiti Fersenille. Kaarle-prinssi oli poissa laivastolla Karlskronassa.
Oli ihana päiväpaiste ja puhalsi lauhkea kevättuuli, joka keinutteli kaikkia kukilla koristettuja puitten latvoja ja liehutteli kaikkia lippuja. Kustaa III:l1a oli hyvä ilmaonni, niinkuin kaikilla suurilla tai suuremmilla Ruotsin kuninkailla.
Päivällinen oli päättynyt mitä hilpeimmän mielialan ja kaikkein iloisimman pilan vallitessa, joka kosketti hovietiketin äärimmäisiä rajoja, mutta ei mennyt hiuskarvaakaan siitä sivu, sillä kuningas ei suvainnut arvostansa leikkiä laskettavan. Hän sanoi itseään "vapaan kansan ensimmäiseksi kansalaiseksi", mutta jos valtakunnan toinen kansalainen käänsi ensimmäiselle selkänsä, oli kaikki kuninkaallinen suosio loppunut.
Aterian jälkeen tarjosi kuningas markiisittarelle käsivartensa, ja nyt lähdettiin puistoon kävelylle. Eräälle kukkulalle, josta oli vapaa näköala, oli markiisitar asettanut leposohvia.
— Näettekö, — sanoi kuningas, — pientä torppaa tuolla lahden toisella puolen? Eihän se vedä vertoja Versaillesille eikä Trianonille, mutta palatkaa tänne kymmenen vuoden kuluttua, niin saatte nähdä, mitä olen tehnyt Hagastani.
— Sanokaa yhtä hyvin vuosisadan kuluttua, sillä jos elän kymmenen vuotta, elän varmaankin sata ja v. 1872 on minulla kunnia pyytää teidän majesteettinne käsivartta, ihaillakseni teidän majesteettinne istutuksia.
— Suotte minulle runsaasti aikaa, — sanoi kuningas hymyillen, — mutta voi olla vaara tarjona, että 1872 saatte nähdä raunioita huviloiden sijasta. Mutta mitä pidätte Eläintarhasta?
— Aivan yhtä paljon kuin Ruotsista, — vastasi markiisitar. — Ihana erämaa, sekasorto, jonka tuhannet kauneudet vain vartovat järjestäjäänsä. Tämä puisto on kuningaskunta, jonka valtaistuin oli avoinna siihen saakka, kunnes teidän majesteettinne suvaitsi syntyä.
— Ja tänään, tarkoitatte, suoritan kruunauskulkuni. Senvuoksi ovat viheriät alamaiseni pukeutuneet tanssi-pukuun.
— Ja teidän majesteettinne siivelliset alamaiset veisaavat tedeumia.
— Minä lupaan teille, madame, että Eläintarha ei enää kauemmin pysy erämaana. Antakaa minulle vapaat kädet, ja ennustuksenne käy toteen. Mutta — tässä kuningas puhui hiljemmin — Du Barry, Du Barry ei ole samaa mieltä kuin te.
— En minäkään ole koskaan ollut samaa mieltä kuin hän, — vastasi markiisitar viehättävän ylenkatseellisesti.
— Ilman Ranskaa minä olen hukassa!
— Ja ilman säätyjä on teidän majesteettinne pelastettu! Mutta säädyistä muistuu mieleeni toinen asia: suvaitseeko teidän majesteettinne suoda hetken huomion osalle uskollista kansaansa, jonka näen lähenevän tuolla lehtimajan luona?
Kuningas katsahti osoitettuun suuntaan, ja neljä kummallisesti puettua pariskuntaa nähtiin lähenevän pitkin pientä, kummun alla olevaa kenttää, johon he asettuivat leskisille. Ensimmäinen pan esitti Don Quixotea ja hänen Dulcineaansa, toinen oli kardinaali ja abbedissa, kolmas kauppamatkustaja ja olutmatami, neljäs länsigöötalainen ukko ja suomalainen noita-akka. Kaikilla heillä oli päässään hullunkuriset myssyt.
— Mutta en näe mitään leskeä, — huomautti kuningas, joka hyvin hyvästi ymmärsi tarkoituksen.
— Täällä hän on, teidän majesteettinne!
Ja esiin hyppäsi keveäjalkainen nuori herra, puettuna yleiseksi mielipiteeksi, minkä voi huomata hänen sievässä, mustassa samettihatussaan olevasta tuuliviiristä. Tämä herra asettui parien eteen ja huusi: viimeinen pari ulos!
Länsigöötalainen ja hänen suomalaisnaisensa rupesivat juoksemaan kaikin voimin erilleen toisistaan siinä tarkoituksessa, että taaskin saavuttaisivat toisensa, mutta he juoksivat niin kömpelösti, että kumpikin joutuivat vangiksi ja heidät talutettiin kukkaiskahleisiin sidottuina kuninkaan eteen, jossa he polvistuivat. Vaikkei se ollut aivan leikin sääntöjen mukaista, hyväksyttiin se armollisella suosiolla.
Näiden jäljestä tulivat kauppamatkustaja ja olutmatami. He hölkyttelivät vähän kauemmas, mutta heidänkin kohtalonsa oli sama. Eikä käynyt sen paremmin kardinaalille ja abbedissallekaan, vaikka he näyttivät panevan vastalauseensa kaikella sillä arvolla, jota heidän virkansa vaati.
— Viimeinen pari ulos! — huusi yleinen mielipide, ja Don Quixote ja hänen Dulcineansa saivat jalat alleen. He juoksivat tarmonsa takaa, he tekivät jos jonkinmoisia mutkia mättäiden ja esteiden yli, mutta ei mikään auttanut; yleinen mielipide oli nopeampi, heidät saavutettiin, vangittiin ja vietiin sidottuina, niinkuin heidän edeltäjänsäkin, kuninkaan jalkojen juureen.
Markiisitar nauroi kuin huima lapsi, ja kaikki muut pitivät nenäliinoja suunsa edessä, etteivät remahtaisi sopimattomaan riemuun. Mutta se ei ollut niin vaarallista. Hänen majesteettinsa suvaitsi kaikkein armollisimmasti avata suunsa ja nauraa muiden mukana.
— Tässä, sire, — lausui yleinen mielipide, — saan teidän majesteettinne jalkain juureen tuoda moniaita kapinoitsijoita, jotka ovat tulleet kärsivällisimmältä ja armollisimmalta kuninkaaltaan anomaan anteeksi monia hairahduksiaan ja pyytävät saadakseen teidän majesteettinne eteen laskea alamaisimmat antimensa.
— Allons, — virkkoi kuningas. — Mitä kaikkein uskollisimmat kapinoitsijani voivat minulle tarjota?
Länsigöötalainen toi pienoisen tynnyrin, täynnä pähkinöitä; kauppamatkustaja tarjottimen samppanjapulloineen; kardinaali toi juuston ja Don Quixote kantoi suurella juhlallisuudella esiin muhkean, rintasokerista tehdyn kruunun.
— Minä kiitän teitä, — sanoi kuningas, taittaen palasen kruunusta ja maistaen sitä. — Ja palkinnoksi teidän osoittamastanne alamaisuudesta minä lahjoitan teille vapauden.
Yleinen riemuhuuto seurasi näitä paljon merkitseviä sanoja, ja kaikista oli leikki yhtä mainiosti keksitty kuin se oli rohkea.
— No, eikö teillä ole minulle mitään ennustettavaa, rakas Sibylla? — kysyi kuningas noita-akalta.
— Teidän majesteettinne löytää jotakin, — vastasi Sibylla, joka ei ollut kukaan muu kuin yksi hovin kolmesta sulottaresta, Ulla Fersen.
— Mitä sitten?
— Särjetyn sydämen — vastasi hän viitaten hienosti ja jalosti hylättyyn kuningattareen Sofia Magdalenaan, jonka hovineiti hän oli.
Kuningas ei vastannut. Hän istuutui nurmikolle markiisitar Egmontin viereen.
— En ole saituri, — kuiskasi hän, — mutta olisin kiitollinen, jos teidän keijukaisenne voisivat lahjoittaa minulle Perun käytettäväkseni.
— Uskooko teidän majesteettinne kullantekotaidon mahdollisuuteen?
— Teatterissa se ehkä lienee mahdollista!
— Minä tarkoitan todellisuudessa. Täällä Tukholmassa kuuluu äskettäin olleen muuan kullantekijä. Olen kuullut luotettavain henkilöiden vakuuttavan, että hän oli muuttanut rautakankeja puhtaaksi kullaksi eräälle Larsson-nimiselle valtiopäivämiehelle.
— Missä on se mies? — kysyi Kustaa-kuningas, joka uskoi kaikenlaista, paitsi sitä, mitä papit sanoivat.
— Hänen nimensä on tohtori Weis ja hän on nykyjään kullantekijäin oikeassa kotimaassa — Danvikenissä.[22]
— Sehän oli arvattavaa, — sanoi kuningas käyden taas tavattoman miettiväksi.
Markiisitar kumartui huolimattomasti pehmeään ruohoon ja nyppi irti viattoman valkovuokon lehdet. Taivuttaessaan ruohonkortta hän löysi maasta pienen, kummannäköisen kuparisormuksen.
Hänen vilkas mielikuvituksensa keksi heti uuden aatteen. — Minulla on armo toivottaa onnea teidän majesteetillenne, — sanoi hän.
— Minkä johdosta?
— Kihlauksenne johdosta Eläintarhan kanssa.
— __Qu'est-ce que c'est?_
— Kas tässä sormus, joka on asettunut teidän majesteettinne jalkain juureen ja joka aina muistuttaa teidän majesteettianne lupauksestanne — ennen vuotta 1872.
Kuningas hymyili tarkastellen näöltään vähäpätöistä sormusta.
— Minä säilytän sen muistona teistä, madame, ja teidän rakastettavasta vieraanvaraisuudestanne.
— Ja säätyjen kruunusta, — laski markiisitar leikkiään. — Mutta, sire, olen oppinut epäilemään kaikkien miesten lupauksia, jopa teidänkin. Sallikaa minun siis kätkeä kihlasormuksenne tähän medaljonkiin, joka ehkä saa kunnian tulla säilytetyksi valtion kalleuksien joukossa.
— Sanokaa mieluummin sydämelläni, — nauroi kuningas Kustaa kätkien sormuksen.