13. VIISAIDEN KUNINGAS HULLUJEN JOUKOSSA.
Danvikenissä näytti kaikki olevan ylösalaisin. Siellä pestiin lattioita ja lakaistiin kuin hengen uhalla. Hullut raukat syöstiin ulos pihalle, että viimeinkin saataisiin puhtaaksi heidän kammoksuttava tallinsa, jossa he olivat eläneet kuin eläimet parsissaan, ja he katselivat tylsin, suurin silmin ihanaa kevätaurinkoa. Tähän saakka ei hallitus juuri ollut pitänyt huolta tuosta elävien haudasta, vaikka se myöskin oli tavallinen sairaala; kaikki oli rappiolle joutunutta, huonosti hoidettua, inhoittavan kurjaa, ja nyt oli kaikki tämä yht'äkkiä laitettava kuntoon; nyt oli hauta saatava ihmisasunnon näköiseksi, talli vivahtamaan edes vähän armeliaisuuslaitokselta. Ja senvuoksi tuuletettiin kaikki parret, katajanhavuja ripoteltiin kaikille lattioille, mielivikaiset pestiin puhtaiksi ja puettiin ihmisiksi. Eipä silti, että heitä olisi pidetty semmoista huolenpitoa ansainneina — uudempain aikain ihmisystävällinen huolenpito semmoisista onnettomista oli tuohon aikaan tuntematonta — vaan senvuoksi, että tieto oli iskenyt alas kuin ukonnuoli hoitolan huolettomiin vartijoihin, tieto siitä, että kuningas, itse kuningas aikoi käydä Danvikenissä tänään kello 3 jälkeen puolenpäivän.
Aika tuskin riitti korjaamaan sitä, mitä oli vuosikausia laiminlyöty. Tehtiin mitä voitiin, ja nyt tuli se pelätty hetki, kun majesteetin vaunut vyöryivät kivetylle pihalle.
Kuningas adjutanttiensa, lääkäriensä ja yksityissihteerinsä seuraamana tarkasteli laitosta ja lausui ankaran tyytymättömyytensä sen rappeutumisesta, jota eivät mitkään puhdistamiset eivätkä mitkään katajanhavut olleet voineet häneltä salata. Johtaja sai muistutuksen, ja käsky annettiin laitoksen asettamisesta tarkoituksenmukaisempaan kuntoon.
Sen jälkeen kävi hänen majesteettinsa katsomassa hullujen koppeja ja kuulusteli merkillisimpien kohtaloita. Siellä oli hylätyitä naisia, jotka hulluudessaan olivat tappaneet lapsensa; omaisuutensa menettäneitä pelureita, jotka nyt pelasivat lastuista ja kivistä; rappiolle joutuneita valtiopäivämiehiä, jotka yhden talarin hinnasta tarjoutuivat hankkimaan hänen majesteetillensa äänten enemmistön maamarsalkan vaalissa. Muuan sanoi olevansa Lutherus, toinen paavi, kolmas Antikristus, neljäs Suuri Moguli. Eräs teurastaja luuli olevansa Preussin Fredrik II; eräs lukiolainen sanoi olevansa Kaarle XII, muuan vanha hovineiti keimaili viuhkallaan ja ilmoitti olevansa Pompadour; eräs onneton maustekauppias, joka oli lukenut romaaneja, julisti itsensä Alarikiksi ja Göthildaksi; eräs partainen merimies oli saanut päähänsä, että hän oli Englannin Elisabeth; muuan houraileva maisteri pyysi kuningasta auttamaan häntä valtaistuimelle, sillä hän oli kruunun tavoittelija Stuart. Näiden inhimillisten intohimojen ja erehdyksien raunioiden joukossa oli myös vanha herkuttelija nimeltä Kalle Sager, joka sanoi odottavansa virkaylennystä, koska oli naisten suosiossa ja soitti huilua.
— Onko täällä eräs henkilö nimeltä tohtori Weis? — kysyi kuningas.
Johtaja rykäisi ja selitti, että mainittu henkilö oli salvattu erään toisen hullun kanssa erityiseen huoneeseen, koska häntä pidettiin vaarallisena.
— Miksi häntä pidetään vaarallisena?
— Hän kuuluu olevan julma noita, eikä hänen kristinuskonsakaan ole kehuttavalla kannalla, — sanoi johtaja.
— Viekää minut hänen luokseen, — käski kuningas. — Te, hyvät herrat, jäätte tänne siksi aikaa.
— Salliiko teidän majesteettinne minun seurata mukana, koska tunnen miehen? — kysyi Paul Bertelsköld.
— Olkoon menneeksi. Allons!
Eräässä sairaalan kaukaisessa kylkirakennuksessa oli isohko huone, jonka ikkunat oli varustettu rautaristikoilla ja joka oli väliaidalla jaettu kahteen osaan. Kumpaisessakin puoliskossa asui hullu, ja he voivat kumpikin väliaidan yli puhutella toisiaan. Vasemmalla puolella oleva hullu, pitkä, vanha, valkeatukkainen ukko istui vapaana, vaikka kyyryllään nurkassaan, jotavastoin oikean puolen asukkaalla, joka näytti melkoista nuoremmalta, oli raskaat kahleet ja rautakanki käsissä ja jaloissa.
Kuningas ja hänen seuraajansa pysähtyivät hetkeksi avonaisen oven taa ja kuulivat hullujen puhelevan keskenään.
Valkotukkainen hullu soudatteli halkoa sylissään ja tarkasteli sitä suurella huolella. — Tämä on puhdasta kultaa — sanoi hän, — hienoa 24 karaatin kultaa, mutta mitä se mahtanee painaa? Saatte tehdä minulle vielä moniaita tankoja, tohtori Weis. Olenhan sanonut teille, että saatte kunniallisen palkinnon. Saatte tyttäreni ja tyttäreni tyttären ja lapseni ja lasteni lapset, jos tahdotte, mutta katsokaa, sieluani en voi myydä polkuhinnasta, ymmärrättehän? Mitä tarjoatte sielustani?
— Annatteko minun olla rauhassa, vanha narri, tai pudotan katon niskaanne! — jupisi toinen hullu vihoissaan; hän oli nelinkontin lattialla ja piirusteli kynnellään kolmioita ja ympyröitä kovaan siltalautaan.
— Saatte kuusitoista prosenttia nettoa, — jatkoi toinen itsepintaisesti. — Olen köyhä mies, minulla on tuskin jokapäiväinen leipäni. Ettekö tunne jotakuta armeliasta ihmistä, joka tahtoisi lahjoittaa minulle neljä äyriä, jotta saisin tuopin kaljaa? Mutta katsokaa, meidän pitää ansaita, meidän pitää tehdä työtä, hankkia itsellemme enemmän kultaa. Oi, sinä kaikkein kaunehin kultakimpale! — jatkoi hän hyväillen halkoa sylissään. Oi, sinä kaikkein kaunehin kultakimpale, kuinka kauniisti loistat! Kas, eihän minulla ole koko maailmassa muita kuin sinä, pieni kultamuruseni! Ei ole toisessakaan maailmassa muuta kuin kirkkaita tukaatteja. Kas, senvuoksi tahdon minäkin mennä taivaaseen, rakas kultaseni! Anna meidän täältä autuaasti eritä. Amen.
— Jos ei tuo kirottu kulta olisi niin aivan pilannut päätänne, — sanoi toinen, — niin sanoisin teille jotakin, Larsson! Ne konnat ovat panneet minut kahleisiin sentähden, että olen maailman valtias, ja jos minun oikea käteni olisi vapaa, nykäisisin minä Skandinavian tunturit maasta juurineen ja heittäisin ne kuin kiven muruset Jäämereen. Mutta te olette vapaa, Larsson, ja voitte tehdä minulle sen palveluksen, josta olen puhunut. Menkää Eläintarhaan ja hakekaa siellä heinikosta, hakekaa yötä päivää, hakekaa sata vuotta, ettekä tule sitä katumaan. Hakekaa se sama sormus, jota ennen kannoitte sormessanne, se, jonka sisäpinnassa on R.R.R., ja se on, niinkuin tiedätte, kuparista ja kaiken maailman kulta on tyhjää siihen verraten, Mutta varokaa sitä itse pitämästä, sillä silloin muutan teidät kuonaksi! Tuokaa se minulle, niin teen teille vuorittain kultaa, valtamerittäin puhdasta kultaa, Larsson! Sillä katsokaa, minä olen kadottanut tähtikompassini, joka aina viittasi, mistä se oli löydettävissä ja sen vuoksi olen tullut tänne kirottuun pohjolaan. Tähdet, nähkääs, hallitsevat maailmaa, mutta tuo kallis kalu, joka on Eläintarhan heinikossa, hallitsee tähtiä, ja ne höperöt, jotka tähän asti ovat sen omistaneet, eivät ole sitä ymmärtäneet. Minä yksin ymmärrän käyttää näin ääretöntä valtaa ja silloin se minulta ryöstetään; eikö se ole katalaa, sanokaa?
— Minä lähden heti, jos annatte minulle ennakolta viisi leiviskää oikeita ja väärentämättömiä kultaharkkoja! — sanoi Larsson iskien viekkaasti silmää.
— Kas, tässä on, — vastasi tohtori tosissaan ja ojensi, niin hyvin kuin hänen kahleensa myönsivät, viisi uutta halkoa toverilleen aitauksen taakse.
Hullut koettivat pettää toisiaan, kumpikin tyydyttääkseen sydämensä salaisinta halua, joka oli ainoa valoisa kohta heidän kauheassa pimeydessään.
Kuningas astui nyt esiin ja käski irroittaa oikeanpuolisessa huoneessa olevan vangin kahleista. Tämä tapahtui, mutta ei näyttänyt tekevän sen erinomaisempaa vaikutusta.
— Nyt olette vapaa, — sanoi kuningas, — ja jos olette se, joka sanotte olevanne, niin pääsette kohta tästä paikasta. Vastatkaa minulle: voitteko todistaa todella voivanne muuttaa rautaa kullaksi?
— Se ei kuulu teihin, — vastasi tohtori äreästi.
— Tiedättekö, kuka minä olen?
— Olette noita tavallisia narreja, jotka töllistelevät suunsa sijoiltaan himoitessaan tomua ja tuhkaa.
— En huoli kullasta sen itsensä vuoksi, vaan tahdon tehdä sillä jotakin hyvää, — sanoi kuningas, joutuen hämilleen hullun edessä.
— Viiniä, naisia, arpanappuloita … niitäkö halutaan? Onhan teillä semmoista ilman minun avuttanikin. Valtaa, kunniaa, voittomaita … haluttaako enempää? Menkää maata kotianne, köyhä kuningas! Se, joka tulee, se tulee teidän nukkuessanne. Muistakaa kuningasten kuninkaan sanoneen teille sen!
— Tunnetteko minut?
Tohtori hymyili halveksivasti.
— No, — sanoi kuningas, tahtoen vielä kerran yrittää, — jos voitte muuttaa rautaa kullaksi, tahdon tunnustaa teidän olevan minua mahtavamman. Enkä tahdo semmoista apua ilmaiseksi.
Hullu nauroi ivallisesti. — Mitä te, pieni, vähäinen lumimajesteetti, voisitte tarjota viisaiden kuninkaalle, joka on salvattu hullujen sekaan?
— Haluatte saada takaisin sormuksen?
Hullun ruskeat silmät välähtivät.
— Saatte sen, kun olette täyttänyt aarreaittani.
Taaskin nauroi ivallisesti viisaiden kuningas, joka oli salvattu hullujen joukkoon.
Kuningas otti esille medaljongin, joka riippui silkkinauhassa hänen povellaan ja näytti sormusta.
— Varokaa itseänne, sire, — huudahti Paul Bertelsköld. Mutta se oli liian myöhäistä. Hullu heittäytyi salaman nopeudella hämmästyneen kuninkaan päälle, tarttui häntä tiikerin raivolla kaulaan, ja jos ei Paul, joka oli seurannut kaikkia hänen liikkeitään, äkkiä olisi heittäytynyt väliin ja riistänyt villipedolta hänen uhriansa, niin olisi Kustaa III:n hallitus päättynyt siihen, Ruotsin kaiken mahdin voimatta sitä estää.
— Ma foi, sanoi kuningas teeskennellyn tyynesti, posket kalpeina, — viisaiden kuningas ei ole suosiollinen meitä muita, epäviisaita hallitsijoita kohtaan. — Tulkaa Bertelsköld; olen kuullut tarpeekseni.
Ovi suljettiin, ja kuningas poistui. Hän oli saanut tarpeensa kullantekotaidosta.
Hullu jäi sinne. Mutta hänen synkkä mielensä kuohui kauheasti. Hän juoksi kuin hurja seiniä ja ovia vasten. Hän kiipesi notkeudella, jota ei olisi voinut aavistaa, sileää seinää myöten korkeaan pienoiseen ristikkoikkunaan ja takoi päätään sen rautoihin. Hän huusi täyttä kurkkua tahtovansa murskata koko maailman, jollei hänelle annettaisi sitä kallista kalua, joka hallitsi tähtiä ja mielin määrin muutti, ylläpiti tai kukisti koko maailman rakennuksen.
Vasta myöhemmin illalla kuulivat vartijat melun hiljenevän ja uskalsivat mennä sisään, pannakseen raivoisan hullun kahleisiin. He löysivät hänet makaamasta liikkumatonna lattialla. Viisaiden kuningas oli kuollut hullujen joukkoon.
Kyyristyneenä nurkkaansa istui vanha Larsson katsoen hämmästyneenä toveriaan. Järjen kipinä näytti välähtävän hänen hulluutensa yön läpi. Himmeät muistot menneistä ajoista, jolloin Raamattua joka päivä luettiin hänen isänsä talossa, näyttivät kohoavan hänen huulillensa ja hän jupisi hiljaa itsekseen:
"Hanki itsellesi viisautta, sillä se on kultaa parempi, ja äly on jalompi omistaa kuin hopea."
"Mutta tämän maailman viisaus on Jumalan edessä hulluus. Niinkuin kirjoitettu on: Hän vangitsee viisaat heidän hulluudessaan."