14. TOINEN KOETTELEMUS.[23]
— Missähän kreivi Bertelsköld, jota ei täällä pitkiin aikoihin ole näkynyt, nyt oleskelee? — kysyi eräänä iltana joku Svenska Bottenin miehistä.
— Hän on kipeä, — sanoi toinen.
— Hän on hullu, — virkkoi kolmas.
— Hän on tullut jumaliseksi, — säesti neljäs, — ja se nyt on melkein samaa.
— Olen kuullut sanottavan, että hän on kääntynyt katolinuskoon, — arveli viides. — Valhepukuinen nunna on hänet kääntänyt.
— Tuhat tulimmaista! Se nyt sentään jo joltakin kuuluu. Hän on kai nuori ja kaunis? Niin ollen on hyvin järkevää muuttaa uskontoa.
— Jos nimittäin sattuu sitä olemaan. Eikös meillä ole olemassa asetus komeutta ja ylellisyyttä vastaan?
— Hahhahaa! Puhupas noin piispoille.
— Piispat ovat samaa mieltä.
— Toivotan onnea. Eipä olisi hulluinta hakea kirkkoherran paikkaa, kun on saanut kyllänsä valtiopäiväriidoista. Minä kyllä talonpojille paukuttaisin.
— Se olisi mainiota. Mistä tekstistä puhuisit?
— Valistuksesta tietysti. Kertoisin heille, että Raamattu on vanha, kulunut papinvalhe, että katkismus on keksitty tyhmien talonpoikien päihin päntättäväksi, että kirkko on tehty pientä aamupäiväunta varten ja että ns. uskonto on varsin hyödyllinen, osittain kuonokopaksi itsepäisille ihmisille, osittain varta vasten tehdyksi lampaan keritsemiskoneeksi.[24]
— Ai ai, kuulkaahan tuota harhaoppista! — huusivat useat äänet. — Jos hän noin jatkaa, niin tulee hänestä aikaa voittaen ainakin kardinaali.
— Mutta mitäs jää jäljelle, kun tuo vanha roska on lakaistu pois?
— Vapaus, valistus, filosofia — ja siveysoppi.
— Hyvä! Montako tukaattia ansaitsit eilen biribi pelissä lähimmäiseltäsi?
— Ainoastaan kuusikymmentä, — vastasi kysytty tyvenesti.
— Ja kuinka monta tyttöä on sinun tähtesi hypännyt Norrströmiin?
— En ole tullut heistä lukua pitäneeksi.
— Ei, hyvät herrat, kardinaali on liian vähän; hänestä täytyy tulla paavi! — solisi ääneensä iloinen seura.
Keskellä tätä ilvettä astui Bernhard Bertelsköld sisään kysyen eversti Sprengtportenia. Hän oli kalpea, totinen ja hänellä oli arpi vasemman silmän yläpuolella.
Entisestä ivahymystä ei hänen huulillaan näkynyt jälkeäkään.
Melu lakkasi. Vasta tulleessa oli jotakin, joka sitoi kaikkien kielet. Hänen kerhotuttavansa eivät olleet hänestä koskaan pitäneet, mutta sitä enemmän pelänneet hänen terävää kieltänsä ja sietämätöntä ivahymyään. Oltiin siis hyvin halukkaita häntä nöyryyttämään, varsinkin kun luultiin, että hän oli vehkeillyt kerhoa vastaan.
Oli kuitenkin yksi, joka katkaisi äänettömyyden, ja se oli se sama nuori kornetti, joka oli tahdottu nimittää paaviksi ja jolla oli se lahja, että hänen oli erinomaisen vaikea pitää suutansa kiinni.
— No älähän mitään, siinähän on Bertelsköld, — huudahti hän, — juuri kuin kutsuttuna ratkaisemaan hyvin pulmallista kysymystä. Täällä väitetään, että nunna, joka on kääntänyt kreivin katolinuskoon, on kaunis ja hieno kuin kuutamoilta Espanjassa, mutta toiset sanovat, että hän oli morsiusneitinä silloin, kun Ludvig XIV meni naimisiin madame Maintenonin kanssa noin seitsemän tai kahdeksankymmentä vuotta sitten.
Bertelsköld oli vaiti. Hän ei ollut läheskään vielä selvillä omasta itsestään. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut leopardi, jonka kynnet oli katkaistu.
— Pyydän anteeksi, jos olemme erehtyneet, — jatkoi kornetti ivaten. — Toiset väittävät, että kreivistä on tullut muhamettilainen. Allah on suuri, ja Muhammed on hänen profeettansa.
— Onko parooni Sprengtporten kerhossa? — kysyi Bertelsköld.
— Odotamme häntä joka hetki, ja sill'aikaa voi kreivi viettää aikansa kertomalla meille kääntymyksestään, — vastasi joku toinen seurueesta, josta tämä pilanteko alkoi tuntua hupaiselta. — Osaako kreivi ulkoa ensimmäisen pääkappaleen?
— Olkaa hyvä ja messutkaa meille jotakin; se olisi mieltä ylentävää! — virkkoi toinen.
— Tai saarnatkaa meille saddukealaisten hapatuksesta, — ehdotteli kolmas, joka tahtoi pöyhkeillä raamatuntuntemisellaan. — Olemme kaikki saddukealaisia; emme usko lihan ylösnousemista muussa muodossa kuin pihvilihan, joka palaa haudastaan.
— Ja me olemme juuri huvitelleet itseämme panemalla viralta Herramme. Ukko on vanha, ja kellon sisus tarvitsee korjausta. Eikö kreivi tunne ketään toista kelloseppää?
— Uskooko kreivi piruun?
— Tietysti. On revient toujours à ses premiers amours.
Kreivi ja piru ovat vanhoja veljiä.
— Fi donc, hyvät herrat! täällä käryää tulikivelle. Tuokaa siirappia! Kreivi Bertelsköld pyörtyy!
Kreivi Bernhard ei pyörtynyt, mutta oli sen näköinen kuin että olisi voinut pyörtyä. Hän oli hyvin kalpea.
Hänen entinen elämänsä kääntyi nyt häntä vastaan terävänä kuin orjantappuran piikit. Tämä oli hänen ensimmäinen ulkonainen taistelunsa sitä maailmaa vastaan, jonka hän oli kieltänyt ja nyt tuli hänen valita lippunsa.
— Hyvät herrat, sanoi kreivi Bernhard, voimakkaalla ponnistuksella hilliten kuohuvaa vihaansa, — en aio saarnata teille, vaan tahdon kertoa teille pienen matkaseikkailun Espanjasta.
— Tehkää niin, tehkää niin! Kertokaa meille jokin huvittava rakkaudenseikkailu, ivailivat kuulijat.
— Matkustin kerran, — kertoi Bertelsköld, — Uuden Kastilian ja La Manchan kuivien vuoriarojen läpi Toledosta Andalusian Villa Francaan. Maisemat olivat maalauksellisen kauniita, ja muulinajaja, joka oli oppaanani, ei lakannut ylistelemästä kotimaataan kauneimmaksi maaksi auringon alla. Usein, kun näin korkeat vuorenkukkulat ilta-auringon kultaamina, tai kun tie mutkitteli kauheiden syvänteiden ohi, olin valmis yhtymään hänen ylistyksiinsä. Mutta kun näin tämän maan olevan niin aution ja hedelmättömän enkä löytänyt yhtään virvoittavaa lähdettä, josta olisin janoni sammuttanut paahtavassa auringon paisteessa, en muuta kuin sameaa vettä tai huumaavaa viiniä, silloin ikävöin sieltä pois, vaikka koetinkin vakuuttaa itselleni, ettei mikään ole ihanampaa kuin matkusteleminen näissä vuoriseuduissa. Vihdoin laskeuduimme vuorilta ja lähestyimme Andalusian ihania lakeuksia, joiden läpi lukemattomat vedet virtailevat, joiden välissä kirkas Guadalquivir mahtavana ja tyynenä kulkee hiljaista kulkuaan mereen. Kuinka toista olikaan tämä maa verrattuna niihin polttaviin erämaihin, joista tulin! Ilma oli niin puhdas, taivas niin sininen, linnut lauloivat ja niityt tuoksuivat tuoreuttaan. Minusta tuntui kuin rauha ja siunaus olisivat kaareutuneet taivaallisen kirkkauden tavoin tämän ihanan seudun yli; mutta oppaani oli toista mieltä. Hänestä tuntui Andalusia yksitoikkoiselta ja ikävältä, hän halusi takaisin erämaihin ja niiden sameille lähteille ja hän ivaili minua kuin hupsua, kun en tahtonut palata hänen kanssaan. Mitä arvelette, hyvät herrat? Kumpiko meistä oli oikeassa?
Kuulijat olivat vaiti.
— En usko, — jatkoi Bertelsköld, — että moni teistä olisi ollut toista mieltä kuin minä. Mutta kun näette matkustajan astuvan tämän maailman kuivista erämaista, sammumattomasta janosta ja yöllisistä kuiluista ihanille, eläville vesilähteille Jumalan valtakuntaan, silloin sanotte niinkuin muulinajaja: mikä hupsu! En tahdo tästä kanssanne väitellä. Mutta jos tuntisitte valtakunnan, jota ylenkatsotte, silloin moni teistä ehkä seuraisi iankaikkista tienopasta ja kummastuisi sokeuttaan, että niin kauan on nähnyt elämän valon ja kuitenkin on jäänyt varjoon.
— Amen, — sanoi nuori kornetti ivallisen juhlallisesti
— Mutta, hyvä Bertelsköld, — virkkoi eräs vanhemmista ja vakavammista, — uskotteko tosiaankin, että semmoinen lastensatu kuin kristinusko on kestävä järjen tutkimuksen edessä tällä valistuksen aikakaudella? Kahdenkymmenen vuoden kuluttua ei enää ole olemassa kristinuskoa.
— Kahdenkymmenen vuoden kuluttua,[25] — sanoi Bertelsköld, — sanotaan ehkä niinkuin kerran ennen, kun maailmanhistoria kääntyi saranoillaan: "Nyt on teidän hetkenne ja pimeyden valta." Mutta kun hetki on ohitse, niin iankaikkinen totuus taasenkin tunkee esiin kirkkaampana kuin koskaan ennen ja sata tai tuhat vuotta tämän jälkeen kristinusko voitollisesti levittää valtaansa kaikkiin maailman ääriin, kun sitävastoin "valistuksen vuosisata" pysyy aikakirjoissa vain katoavana pilkkuna ihmiskunnan edistymisessä.
— Olkoon menneeksi! — sanoi kornetti. — En voi väittää eläväni niin kauan, mutta jos kahdenkymmenen vuoden kuluttua kristinuskosta on jäljellä muuta kuin enintään papinkaulus, niin tarjoan herroille korin samppanjaa.
— Hyväksyn tarjouksenne, jos silloin enää voin juoda samppanjaa, — sanoi Bertelsköld hymyillen.
Mutta muut eivät juuri vastanneet hymyilyyn. Tuo iloinen Svenska Bottenin seura ei ollut enää oikealla tuulellaan, ja samassa astui parooni Sprengtporten sisään.
— Herra parooni, — sanoi kreivi Bernhard, — olen teidän läsnäollessanne häväissyt markiisitar Egmontia, ja te olette pyytänyt minulta hyvitystä. Minä julistan näiden herrain läsnä ollessa, että olen ollut väärässä ja kysyn, katsotteko minun tällä tyydyttäneen kunnian vaatimukset?
— Täydellisesti, herra kreivi! — vastasi Sprengtporten hämmästyneenä. — Ja minä lisään yhtä julkisesti, etten ole hyväksynyt tekoanne, mutta etten myöskään ole epäillyt rohkeuttanne.
— Kiitän teitä, — sanoi kreivi tavalla, joka muistutti entistä hovimiestä. — Ja koska herroja täällä luultavasti ei huvita jatkaa äskeistä keskusteluamme, katson käyntini tarkoituksen saavutetuksi ja toivotan herroille hyvää yötä.
— Perhana vieköön, kuinka juhlallisilta herrat näyttävät! — sanoi
Sprengtporten, kun hänen vastustajansa oli mennyt.
— Se johtuu siitä, että olemme istuneet kirkossa ja saaneet kelpo löylytyksen, — virkkoi kornetti.
— Oikean parannussaarnan, — jatkoi toinen.
— Hän on höperö, — sanoi kolmas.
— Ei, kertokaa nyt jokin mehevä nuorenmiehen kasku, muutoin hukumme kaikki siirappiin! — huudahti neljäs.
— Malttakaa, — sanoi johtaja. — Meidän on keskusteltava tärkeämmistä asioista. Aika lähenee.
— Vihdoinkin! — huudettiin yht'aikaa monelta taholta, ja kohta oli pieninkin jälki Bernhard Bertelsköldistä ja hänen kääntymisestään haudattu politiikan palavaan uuniin.