15. 18. P:NÄ ELOKUUTA.
Kesäillan aurinko oli juuri laskeunut Meelarin ulapoihin Riddarholman taa, kun vahakynttilöitä jo alettiin sytyttää Tukholman kuninkaallisessa linnassa. Siellä oli suuri vastaanotto; ruotsalaisen ylimystön kerma, diplomaattikunta ja muutamat puolueiden arvokkaimmat valtiopäivämiehet oli "käsketty" linnaan.
Kauniit, komeat salit loistivat tulien valossa; kuninkuuden puuttuvaa valtaa oli komeudella korvattava. Kaikki oli ylellisyyttä, kohteliaisuutta, seremoniaa, eivätkä hovitapain kahleet kuitenkaan tuntuneet raskailta muille kuin niille, jotka olivat niihin tottumattomat. Päiväpaiste hovilaisten kasvoilla oli yhtä pysyväinen kuin se on Perussa, jossa ei koskaan sada muuta kuin kultaa. Tänne ei kuulunut mitään valituksia koko Ruotsin valtakunnasta, ei mitään nälkäisen kansan hätähuutoja, ei mitään melua valtiopäiväin suuresta sanatehtaasta, ei yhtään uhkausta kaikkialla kaupungissa kokoontuvista kerhoista. Valtakunnassa oli rauha, hovissa oli rauha, tyyneys asui kaikkien kasvoilla.
Mutta miksi tunkeilivat kaikki niin uteliaasti nuoren kuninkaan ympärille, kun hän kello 9 illalla näyttäytyi, hymyillen armollisemmasti kuin koskaan ennen? Miksi häntä kaikkialla tarkasteltiin salaisin, tutkivin silmäyksin? Mitä tahdottiin lukea noista kahdesta, suljetusta kirjasta, noista kahdesta suuresta, sinisestä, brandenburgilaisesta silmästä, jotka hallitsivat, ihastuttivat ja pettivät kaikkia? Koetettiin lukea niistä Ruotsin huomenta, mutta sitä oli yhtä vaikea lukea kuin aaltojen kimallusta kirkkaalla järvellä.
Eriskummallinen rauha vallitsi. Näytti siltä kuin olisivat kaikki meluavat voimat sukeltaneet illan tyynen pinnan alle, näkymättöminä taistellakseen hiljaisessa syvyydessä. Kaikki tiesivät, että jotakin tulisi tapahtumaan; moni tiesi senkin, mitä tapahtuisi. Eikä kuitenkaan kukaan ollut mitään aavistavinaan.
Harjoitettiin "Thetis ja Peléetä". Tämä oli ensimmäinen ruotsalainen ooppera; kaikki olivat ihastuksissaan, ainakin siltä näytti, kuningas enin. Hän huomautti vikoja; hän kiitti laulajia, etenkin laulajattaria. Hän taputti käsiään kappaleen kauneimmille paikoille, hän selaili nuottivihkoja ikäänkuin uudestaan lukeakseen korvaahiveleviä säveleitä.
— Ja tuo ajattelisi vallankumousta, tuo! — kuiskasi ylimaaherra
Rudbeck.
— Kuka tietää? — kuiskasi valtioneuvos Kalling takaisin. — Olisimme kuitenkin tehneet viisaimmin vangitessamme hänet.
— Hänet! Tiedättekö, mitä hän teki, kun aamupäivällä olin hänen puheillaan? Puhuessaan kanssani Kristianstadin tapauksista piirusteli hän koruompelukaavoja neiti Posselle.
— Mutta meillä on varmat tiedot…
— Sitä en usko! Uskokaa mitä tahdotte muista, mutta itse hän on pelkuri. Ajatelkaa, olisihan väärin valtion onnen vuoksi keskeyttää uuden oopperan harjoitukset. Kas, nyt hän istuutuu pelipöytään paroonitar Pechlinin kanssa. Jos hänellä on rahtunenkaan miehensä neroa, niin hän kyllä saa selon, mitä kortteja kuninkaalla on kädessään…
Paul Bertelsköld seisoi siinä lähellä. Hän oli kalpea rasituksesta, sillä hän oli kirjoittanut myöhään yöhön, kirjoittanut osia, vaikkei kuitenkaan tavallisia tällä kertaa. Hänen silmänsä seurasivat markiisitar Egmontia. Ei koskaan ollut Paul nähnyt häntä niin rakastettavana, niin loistavan kauniina. Kaikkia hän häikäisi, kaikkia hän ihastutti. Kateuskin unohti teroitetun tikarinsa, ja ihmiset kuiskasivat keskenään: tuommoinen puoliso olisi Kustaa III:lla pitänyt olla, silloin olisi hänellä ollut vertaisensa: mahtavampi muita, sukkela, iloinen, miellyttävä ja arvokas joka liikkeessään!
Paul oli onnellinen ja tunsi samalla olevansa nöyryytetty. Sehän oli sama lumoojatar, joka illan kuutamossa niin haaveksivasti oli nojannut päänsä hänen olkaansa vastaan! Mutta nyt tuo kaikkien ihailema, hymyilevä ja kuitenkin niin ylpeä ei suvainnut katsahtaakaan häneen.
Silloin pistettiin paperi hänen kouraansa. Hän kääntyi, mutta tuoja oli jo kadonnut.
Pieni tuoksuva kirje poltti hänen kättään. Paul hiipi ikkunan luo ja luki ranskankielellä: "Teitä odotetaan keltaisessa huoneessa".
— Se on hän! — ajatteli Paul itsekseen, ja hänen sydämensä alkoi valtavasti sykkiä. Hetken kuluttua vetäytyi hän kenenkään huomaamatta osoitettuun huoneeseen. Mutta hän ei tavannut siellä markiisitarta; sen sijaan istui siellä vanhanpuoleinen sotaherra, huolimattomasti sohvassa venyen. Tämä henkilö oli niitä, joita täytyy kolmesti katsella. Ensi silmäyksellä hän näytti tyhmältä, toisella iloisen veltolta, kolmannella viekkaalta. Se oli kuninkaan ja hattujen vaarallisin, viekkain ja leppymättömin vastustaja, kenraali Pechlin.
— Istukaa, nuori mies, minulla on teille jotakin sanottavaa, — virkkoi kenraali sotamiehen suoruudella ja esimiehen äänellä, joka ei siedä vastaväitteitä.
Paul jäi seisomaan.
— No, niinkuin haluatte, — virkkoi kenraali välinpitämättömästi. — Tunnen isänne, nuori herrani. Olemme olleet valtiollisia vastustajia, mutta minä kunnioitan hänen vakaumustaan, enkä sen vuoksi tahtoisi nähdä hänen poikaansa mestauslavalla.
— Mitä teidän ylhäisyytenne sillä tarkoittaa? — kysyi Paul enemmän kummastuneena kuin säikähtyneenä.
— Minä tarkoitan, — jatkoi kenraali, — että vuoden viidenkymmenen kuuden tapahtumat kohta tulevat uudistumaan. Ette voi, nuori mies, muistaa sitä aikaa, koska silloin vielä kuljitte mekossa; tahdon sen vuoksi kertoa teille muutamin sanoin sen historian. Kuningas tahtoi tehdä itsensä itsevaltiaaksi, mutta vapaus oli liian kova pähkinä rikkipurtavaksi; se ei onnistunut, ja kaikki hänen lähimmät apulaisensa saivat nousta mestauslavalle.
— En ymmärrä, teidän ylhäisyytenne.
— Älkää tekeytykö tyhmemmäksi kuin olette; ymmärrätte varsin hyvin. Sanalla sanoen: olette kuninkaan yksityissihteeri ja tunnette salaisuuden. Te siis menetätte päänne, kun ratkaiseva hetki on ohi huomenna tai ylihuomenna.
— Teidän ylhäisyytenne…
— Jättäkäämme korupuheet. Tiedän kaikki ja säälin isäänne. Olen sentähden päättänyt pelastaa teidät, kun vielä on aika. Tahdotteko pitää päänne? Jaa tai ei.
— Jos se voi kunnialla tapahtua, tahdon mielelläni sen pitää, — vastasi Paul hymyillen.
— Kunnia ja vapaus ovat erottamattomia. Kuulkaa siis, mitä ystävänä aion teille uskoa. Sanotaan teidän olevan haaveksiva nuorukainen, mutta minä puhun teille kuin järkevälle miehelle. Jos ette ennen aamun koittoa jätä minulle koko vallankumoussuunnitelmaa, jonka tiedän voivanne minulle hankkia, niin olette auttamattomasti hukassa.
Paul oli vaiti. Hän tunsi veren kohoavan poskilleen, mutta hänellä ei ollut sanoja hämmästyksensä ilmaisemiseen.
Kenraali ymmärsi väärin hänen vaitiolonsa. — Huomatkaa, — sanoi hän, että vaadin teiltä tätä isänmaan ja vapauden nimessä. Kas siinä syyni, jonka myöskin täytyy olla teidän. Mutta teidän palkintonne ei sen vuoksi tule olemaan pienempi. Te saatte korvaukseksi palveluksestanne valita majurin viran kaartissa tai vastaavan siviiliuralla ja kummassakin tapauksessa 40.000 talaria vaaterahaa. Luulen sen riittävän.
— 40.000 talaria! Minulle?
— Mitä nyt? Niin nuori ja jo oppinut noin tinkimään! Voin nostaa summan 50.000:een, mutta en talariakaan siitä yli. Oletteko hullu, herrani? Onhan siinä kultaa kyllin kokonaisen säädyn ostamiseen. Ja sitäpaitsi, — jatkoi hän oikaisten itseään, — tässä ei ole kysymys siitä, vaan tout bonnement isänmaan pelastamisesta. Ymmärrättekö?
— Täydellisesti. Minulla on heti kunnia…
— Mitä? Ehkä on teillä suunnitelma taskussanne?
— Minulla on heti kunnia antaa hänen majesteetillensa tieto teidän ylhäisyytenne jalosta tarjouksesta.
— Kuulkaa, ystäväni, — sanoi kenraali kylmästi, — oletteko järkevä vai hullu?
— Aioin juuri teidän ylhäisyydeltänne kysyä sitä samaa.
— Vai niin. Avosydämisyys avosydämisyyttä vastaan. Tahdotteko siis ennemmin menettää päänne kuin päästä majuriksi? Tahdotteko ennemmin tuhota kuin pelastaa isänmaanne?
— Teidän ylhäisyytenne voi ennemmin kääntyä niiden raukkain puoleen, jotka tahtovat myydä itsensä enimmän tarjoavalle. Uskallan olla sitä mieltä, että kunnon miehet ne ovat, jotka pelastavat isänmaan, eivätkä suinkaan petolliset petturit.
— Oh, kuinka opettavaista! Mutta voihan hyväntahtoinen ehdotukseni nyt sentään jäädä meidän salaisuudeksemme?
— En ymmärrä, miksi olisin siihen velvoitettu.
— No, pitäkää sitten kaikkea leikkinä. Hyvästi, herrani. Toivotan teille paljon onnea, kun vasta tapaamme toisemme paremmassa paikassa.
Paul kumarsi kylmästi ja käänsi hänelle ylpeästi selkänsä.
Mutta kenraali Pechlinin viekkailla kasvoilla vilahti Paulin mennessä ivallinen hymy. — Juuri semmoinen kuin arvasin! — sanoi hän itsekseen. — Minä pidän ihmisistä, jotka lyövät päänsä seinään; ne säästävät meiltä paljon vaivaa. Kaikki oopperat menevät tänä iltana nuottien mukaan. Kuningas saa nyt tietää, ettei meillä ole vallankumoussuunnitelmaa, joka jo kolme tuntia on ollut taskussani. Hän tulee siten heittäytymään huolettomaksi ja lykkää kaikki ylihuomiseen. Sill'aikaa ehtivät luotettavat rykmenttimme Tukholmaan; monseigneur astuu siviiliarestiin, ja tasavalta on valmis. C'est à merveille! Noita aaseja tuskin kannattaa kuolaimista taluttaa.
Paul pistäytyi taas muitten seuraan ja päätti käyttää ensimmäistä tarjoutuvaa tilaisuutta varoittaaksensa kuningasta. Mutta hänen majesteettinsa istui vielä niin huoletonna pelipöydän ääressä kuin ei hänellä olisi ollut muuta kruunua näkyvissä kuin herttakuninkaan. Markiisitar pelasi kahden diplomaatin ja kreivi Hornin kanssa.
Samassa markiisitar pudotti kortin. Paul riensi nostamaan sitä lattialta. Kumartuessaan hän tunsi lämpimän henkäyksen ja kuuli kuiskauksen, niin hiljaisen kuin lehtien suhina kesäiltana:
— Huomatkaa, kun lopetan pelin!
— Ah, monsieur le comte, — sanoi markiisitar ääneen, — minä kiitän teitä. Ensi kerran näen teidän kumartuvan noin syvään.
— Nuoruus tekee kunniaa kauneuden valtaistuimen edessä, virkkoi kohtelias kreivi Horn.
— On niin paljon kapinoitsijoita, — virkkoi kaunis ranskatar huolettomasti. — Mutta mimmoisia kortteja olette minulle antanut! Pelkkiä talonpoikia ja porvareita! Sehän on kauheaa. Yksi kuningas, yksi rouva ja yksi sotamies, kaikki muut hakkuja!
Paul vetäytyi takaisin asettautuen ikkunankomeroon. Sieltä hän seurasi hiljaista äänten solinaa, ihmisten huulilla väikkyvää hymyilyä, liehuvia pukuja, kuninkaan vilkkaita liikkeitä ja iloisia sukkeluuksia, tuolla taempana oleilevan Pechlinin kasvoilla karehtivaa hyväntahtoista ja tyhmäksi tekeytyvää ilmettä ja markiisitar Egmontin huoletonta keikailemista. Eikö koko tämä valtakunta nukkunut ruusuilla?