16. PUNAMYSSYTONTTU.
Paul Bertelsköld seisoi hiljaa ja haaveillen ikkunan luona, kun raikas nauru sattui hänen kuuntelevaan korvaansa. Se oli markiisitar Egmont, joka nousi pöydästä ja laski leikkiä siitä tukaattikääröstä, jonka hän oli voittanut Englannin lähettiläältä. — Myöntäkää, mylord, — sanoi hän, — että nämä ovat hyvin käytettyjä rahoja! Huomenna ostan kullallanne puolet valtiopäivistä, mylord, ja asetan vallantavoittelijan Stuartin Englannin valtaistuimelle.
— Pelkään, että teidän armonne menettää pelin, —. vastasi kankea englantilainen, joka ei pitänyt leikinlaskusta.
— Kuka tietää? Minulla ei koskaan ole ollut onnea rakkaudessa; siis on minulla onni pelissä. Asiasta toiseen, teillä on, kreivi Horn, huono muisti. Muistelen, että hänen majesteettinsa, joka rakastaa vaihtelua, välistä kirjoittaa kuninkaallisen nimensä f:llä, välistä v:llä. Mutta tuossahan on se, joka voi ratkaista riitamme! Mitä sanotte siitä, hyvä kreivi?
Näin sanoen hän lähestyi Paulia.
— Hänen majesteettinsa kirjoittaa ruotsalaisen nimensä Gustaf ja ranskalaisen Gustave, — vastasi Paul, ja hänen kasvoillaan näkyi markiisittaren hymyn heijastus.
— Sanoinhan sen! Teidän pitää kertoa minulle, onko totta, että hänen majesteetillaan on eräs esprit familier, eräs hirveän ruma, punamyssyinen kotitonttu, joka istuu kahareisin hänen tuolillaan ja kuiskaa hänelle hänen runolliset aatteensa. Käsivartenne, jos suvaitsette!
Ja kaunis markiisitar tarttui huolettomalla tavallaan nuorukaisen käsivarteen, jatkaen leikinlaskuaan kuninkaan kotitontusta.
Mutta vähitellen he olivat huomiota herättämättä päässeet pois tungoksesta ja olivat nyt yksin syrjähuoneessa, jossa "Thetis ja Peléen" näyttelijättäret vähän ennen olivat pukujaan muuttaneet. Siellä vaipui markiisitar lähimmälle tuolille ja purskahti itkuun, niin katkeraan, hillittömään ja teeskentelemättömään kuin koulutyttö, joka itkee kuollutta kanarialintuaan.
— Mutta mikä teitä vaivaa, madame? — kysyi Paul, hämillään tästä aivan odottamattomasta tunteenpurkauksesta.
— Ei mikään, älkää minusta huoliko! — vastasi hän. — Itken ainoastaan tätä kurjaa elämää ja itseäni. Jos tietäisitte, niin itkisitte minun kanssani, vaikka olettekin mies; ja se teitä kaunistaisi, Bertelsköld! Teillä on sydän! Mutta en tahdo tuottaa teille mitään surua ja senvuoksi olkaamme iloiset. Katsokaa nyt minuun — onko taas kaikki hyvin? Enkö taas ole iloinen?
Ja hän hymyili niin alakuloisesti, hymyili niin viehättävästi, kyynelten vielä kimmeltäessä hänen silmäripsissään, että tämä hymy paljon enemmän kuin tuo outo surunpurkaus sai nuorukaisenkin silmät kostumaan.
— Uskokaa minulle, mikä teidät tekee levottomaksi! — pyysi Paul. —
En paljon voi, mutta koko elämäni on teidän.
— Ei, — vastasi markiisitar, — ei nyt, ei kaikkea. Huomenna ehkä saatte kuulla enemmän. Ja jos odottamattomia tapahtuisi … jos emme enää näkisi toisiamme … niin en tahdo, että minusta pahaa ajattelette. Tiedätte meidän seisovan vallankumouksen partaalla?
— Sen tiedän, madame.
— Kaikki voi onnistua, kaikki voi mennä myttyyn. Ja onnistuakseen on Kustaa-kuningas tarvinnut aikaa ja rahaa. Kumpaakin olen hänelle hankkinut. Älkää kysykö minulta, kuinka. Tyytykää siihen selitykseen, että neuvosto aikoi tänään vangita kuninkaan, mutta se teko on nyt lykätty ylihuomiseen, kun sotaväki tulee, ja tämä lykkäys voi pelastaa kaikki. Mitä rahoihin tulee, oli hän vielä tänään puolenpäivän aikana köyhempi kuin Kaarle Stuart, mutta kolme tuntia sitten sai hän niitä yllin kyllin. Oi tätä kansaa, tätä kansaa, joka köyhyydessään kerran oli Euroopan ritarillisin ja ylpein; nyt sitä ostetaan ja myydään kuin mitäkin kauppatavaraa! Mutta mitä se minuun kuuluu? Minä olen ranskalainen. Olen palvellut Kustaa III:ta, koska hän on ylevämielinen kuningas ja koska kerran luulin rakastavani häntä… Ei teidän tarvitse katsoa minuun noin synkästi, Bertelsköld. En sanoisi sitä teille, jos minun tarvitsisi punastua edessänne. Olen häntä rakastanut, niinkuin rakastetaan loistavaa meteoria, ja ihailuni on elänyt lempeni unelmaa vanhemmaksi. Sanalla sanoen: hänet on pelastettava. Voinko muuta? Eikö minun tule uhrata hänen edestään kaikkea?
— Tulee, madame. Kaikki, paitsi kunnianne.
Markiisitar hypähti ylös. Hän vapisi vihasta.
— Ja mikä antaa teille, herrani, oikeuden lävistää minut myrkytetyillä nuolilla? Taivahan tekijä, milloin olen langennut niin syvälle, että ensimmäinen, jolle avaan sydämeni, uskaltaa muistuttaa minua kunniastani! Tiedättekö, herrani, miksi minun täytyi poistua Ranskan hovista? — niin, poistua, saatuani siihen käskyn kohteliaassa kirjeessä Noaillesin herttualta! Siitä ei täällä tiedetä mitään, koska en ole alentanut itseäni rupeamalla siitä kerskailemaan. Minut käskettiin sieltä pois sentähden, että minä eräässä hovin vastaanotossa, kun kaikki kumartuivat maahan kreivitär du Barryn edessä, olin ainoa, joka uskalsin kääntää hänelle selkäni.
— Ymmärrätte minut väärin, madame. En voi teitä loukata salaisimmalla sydämeni ajatuksellakaan. Sanoin ainoastaan sen, mitä joka päivä olen sanonut itselleni.
— Tahdon uskoa teitä, herrani; en uskoisi ketään toista. Miten hirveä onkaan tämä aika, jossa elämme! Missä on miehen kunnia? Missä naisen itsetunto? Toinen ostetaan arvonimellä, toinen kuninkaallisella hymyllä ja molemmat ovat kullalla ostettavissa. Tiedättekö, Bertelsköld, olen väsynyt kaikkeen tähän kurjuuteen. Olen nähnyt sitä tarpeekseni. Tahdon palata tyhjään olemattomuuteen; on suloista kadota. Sanovathan filosofimme, ettei ole mitään haudan toisella puolen; eikö ole niin? Muistelen teidänkin tahtovan olla jonkinlainen filosofi.
Paul hämmästyi. Hän ei ollut viime aikoina sitä asiaa ajatellut. Hän oli vain kuullut äitinsä lukevan ääneen Raamatusta, kun hän makasi haavoitettuna pienessä metsästysmajassa. Nyt hänelle äkkiä selvisi, että hänellä oli edessään kauhean tyhjyyden kuilu. Mitä hän vastaisi? Ajanhengen synkkä epäilys oli tuossa hänen edessään kauneimmassa hahmossaan, varustettuna kaikella sulouden ihanuudella, ensi rakkauden koko viehättävällä lumousvoimalla, ja esitti hänelle keveästi, sivumennen, kysymyksen elämästä ja kuolemasta, ajasta ja iankaikkisuudesta. Väristys kävi hänen sisimmän sielunsa läpi; hän olisi tahtonut vastata: niin, niin, ei ole mitään haudan toisella puolen!… Mutta hän ei voinut vastata, hän kammoksui sitä ajatusta, että tuo suloinen olento katoaisi iäksi.
— Ei, — sanoi hän vasten tahtoaan, — se ei voi olla niin. Täytyy toki olla olemassa Jumala ja elämä tämän elämän jälkeen.
— Uskotteko niin? Onhan se mahdollista, sillä filosofit eivät ole parempia kuin muutkaan. Toivoisin sen olevan niin. Tässä maailmassa ei ole mitään rauhaa. Olen neljänkolmatta vuoden vanha, olen nauranut elämälle enemmän kuin moni muu, mutta uskokaa minua, en ole koskaan ollut onnellinen. Minut kasvatettiin eräässä luostarissa ja heitettiin sieltä, vielä lapsena ollessani, vanhan elähtäneen miehen syliin, jota vihasin, kunnes opin häntä halveksimaan. Kaksi vuotta sen jälkeen kuoli markiisi; olin leski ja kiiruhdin ottamaan takaisin sukuni nimen. Mutta nämä kaksi vuotta riittivät myrkyttämään luottamukseni elämään. Päätin nauraa kaikelle ja pidin sanani. Ohimenevä ihailuni kohtasi nerokasta, rakastettavaa Ruotsin perintöruhtinasta hänen ollessaan Parisissa, mutta sydämeni jäi yhtä tyhjäksi ja kylmäksi kuin hänenkin. Ja kuitenkin olin luotu, minäkin, rakastamaan, niinkuin ainoastaan nainen voi rakastaa. Minäkin tunsin joskus kaipausta uhrautua toisen edestä. Mutta en ymmärtänyt itseäni. Matkustin, haluten vaihtelua ja ollen utelias näkemään tarumaista maata, joka ei ollut meidän maamme näköinen. En tiennyt, että näiden kylmien jäiden keskestä kerran löytäisin teidät!
— Madame…
— Oi, herrani, — jatkoi kaunis ranskatar surumielisesti, — teidän ei tarvitse minulle vastata, että surkuttelette onnetonta naisparkaa, joka on luullut itseään voimakkaaksi ja joka kuitenkin on kyllin heikko uskoakseen teille sen, mikä hänen ainiaaksi olisi pitänyt sulkea sydämeensä. Ymmärrämme toisemme, enkä tiedä, mikä nyt enää estäisi minua sanomasta teille kaikkea. Olen rakastanut teitä, Paul, ensi näkemästä asti, ja te olette ensimmäinen, ainoa rakkauteni. En tiedä, pitääkö minun kirota vai siunata sitä hetkeä, jolloin teidät näin; tiedän vain, että koko sieluni on teidän omanne.
— Herminie…
— Älkää sanoko enempää! On pyhiä tunteita, jotka yksi ainoa sana voi haavoittaa kuoliaaksi. Luuletteko, että olisin sanonut teille, minkä nyt olen sanonut, kerjätäkseni teiltä rakkauttanne? Oi, jos sen uskoisitte, niin se surettaisi minua enemmän kuin jos julistaisitte minua vihaavanne kuolemaan asti! Ei, ystäväni — suokaa minun nimittää teitä niin, se on viileä sana, se ehkä tyynnyttää meidät molemmat — minä sanon teille tämän, koska me luultavasti tulemme iäksi eroamaan. Jos te yhdeksäntoistavuotiaana voisittekin unohtaa minun olevan teitä viittä vuotta vanhemman, niin olen liian ylpeä väistyäkseni kerran nuoremman kilpailijan tieltä, ja rakastan teitä liian paljon, tahtoakseni nähdä teidän pettyneen siitä ohimenevästä tunteesta, jota nyt luulette tuntevanne minua kohtaan. Ei, ystäväni, ainoastaan se tieto antaa minulle rohkeutta elämään, ettemme koskaan tule toistemme omiksi. Älkää sanoko, älkää kysykö enempää! Luvatkaa minulle ainoastaan, että jos tämä kohtauksemme olisi viimeinen, te joskus tahdotte ystävän tuntein muistella naista, joka ei ole niin kevytmielinen kuin maailma luulee ja joka ehkä on ansainnut kunnioituksennekin…
— Ja jos te vaikka sata kertaa musertaisitte minut noilla hämärillä sanoillanne erostamme, jota en ymmärrä, niin se ei estä minua sanomasta, Herminie, että rakastan teitä, että elän ainoastaan teidän tähtenne ja että te tulette omakseni, vaikka minun täytyisi taistella koko maailmaa ja teitä itseännekin vastaan, kerran omistaakseni teidät! — puhkesi Paul sanomaan yhdeksäntoista vuotensa ja hehkuvan sydämensä koko innolla. — Ja te uskotte, että luopuisin teistä juuri tällä hetkellä, kun ensi kerran olen saanut katsahtaa sielunne syvyyteen ja kun ensi kerran ymmärrän, että olette jaloin, yleväluontoisin nainen, minkä koskaan olen tuntenut — paitsi yhtä! Niin, Herminie, niin, madame, saatte kilpailijan, mutta ei semmoista kuin äsken sanoitte, vaan semmoisen, joka siunaa rakkautemme ja jonka sydäntä vastaan voitte nojata turvallisena kuin lapsi. Se on äitini, Herminie. Hän ymmärtää teidät, hän ajattelee kuin te eikä kukaan koko avarassa maailmassa ole rikkaampi kuin minä, joka omistan kaksi semmoista sydäntä!
Paul oli tarttunut hänen käteensä ja painoi sitä huuliansa vasten. Silloin ilmaantui ovelle kamaripalvelija ilmoittaen illallisen olevan valmiin.
Paul ei häntä huomannut. Hän tunsi kuuman kyynelen tipahtavan kädelleen.
Mutta markiisitar nousi ylös. — Hyvästi! — sanoi hän murtuneella äänellä. — Huomenna tähän aikaan on kohtalomme ratkaistu.
Sen sanottuaan tarttui hän Paulin käsivarteen ja meni taas vieraiden joukkoon, astuen sinne yhtä keveästi kuin ennenkin, kauneilla huulillaan tuo viehättävä hymyily. — Nyt tiedän kaikki, teidän majesteettinne! — laski hän leikkiään. — Nyt tunnen sen ruman punamyssytontun, joka ratsastaa teidän majesteettinne tuolilla teidän kirjoittaessanne, sire, ja joka kuiskaa teille noita ihmeteltäviä asioita, joilla ihastutatte maailmaa. Olisin hyvin utelias tietämään, mitä hänellä tänä yönä on teille sanottavana.