17. 19. P:NÄ ELOKUUTA.
Kuningas oli käyttänyt osan yöstä kirjeiden kirjoittamiseen ja sen jälkeen tarkastanut vartijoita. Hän oli nyt palannut retkeltään ja istui miettiväisenä ja unetonna työhuoneessaan.
— Paljonko kello on?
— Puoli kolme aamulla.
— Joko sarastaa?
— Ei vielä, teidän majesteettinne.
— Pankaa maata etuhuoneeseen, Bertelsköld. Olette paljon valvonut, ja se päivä, joka koittaa, voi koettaa voimiamme.
— Kiitän teidän majesteettianne. Minua ei nukuta.
— Nukkukaa, ystäväni, nukkukaa. Kun peltomies nukkuu, tuleentuu vilja leikattavaksi. Lupaattehan varmaan laittaa kirjeeni Södermanlannin herttualle ja Vergennesin kreiville?
— Ne lähetetään päivän koittaessa.
— Hyvä. Olette uskollinen ja luotettava Bertelsköld. Luulin teidän tahtovan kaikkea saivarrella, niinkuin nuo muut tekevät.
— Koirakin on uskollinen, teidän majesteettinne. En palvele kuningastani yksinvallan, vaan vapauden vuoksi.
— Se on hyvä. En unohda teitä, jos elän iltaan asti. Jos kaadun, niin jättäkää herttualle verinen paitani.
— Sen teen.
— Luuletteko siis minun kaatuvan?
— Luulen teidän majesteettinne voittavan.
— Rukoilkaa sitä Jumalalta. Parooni Pechlin petti teidät tahtoessaan ostaa vallankumoussuunnitelman. Hänellä oli se jo, hän tunsi Ranskan kuninkaalle lähettämäni kirjeen. Egmont oli oikeassa: Du Barry on kavaltanut meidät.
— Uskallanko kysyä teidän majesteetiltanne, mistä markiisitar Egmont on hankkinut rahaa?
— Markiisitar? Mitä siitä tiedätte?
— Tiedän vain, että hän on saanut lykätyksi neuvoskunnan vehkeet ja hankkinut rahaa tavalla, joka hänelle itselleen on vaarallista.
— Jumalani! Ja sitä ette ole minulle ennen sanonut! Hän ei ole siitä sanaakaan puhunut. Nyt ymmärrän kaikki.
— Minä rukoilen teidän majesteettianne valvomaan hänen henkeään ja turvallisuuttaan. Salavehkeet ja kateus kietovat häntä pauloihinsa. Hän on jo ennen ollut joutumaisillaan niiden uhriksi. Vartija hänen hotellinsa edustalla ei olisi ehkä haitaksi.
— Annan käskyn siitä Taubelle. Mutta mikä vaara voi häntä uhata?
Kummallista… Paljonko kello on?
— Kolme.
— On aika nukkua. Te odotatte lisäkäskyjä.
Kuningas heittäytyi riisuutumatta sohvalle, ja Paul poistui. Etuhuoneen sohvalla torkkui vartiovuorossa oleva adjutantti. Vanha kamaripalvelija tarkasteli alakuloisesti kenkänsä solkia. Kattolamppu läähätti kuin sairashuoneessa. Valtakunta oli sairas.
Paul asettui ikkunan ääreen. Hänen edessään lepäsi Ruotsin pääkaupunki vielä kätkettynä yön hämärään ja ainoastaan kaukana idässä näkyi heikko, vieno viiva taivaan rannalla meren tasalla julistavan sitä koittavaa päivää, joka oli ratkaiseva Ruotsin ja sen kuninkaiden kohtalon miespolveksi eteenpäin.
Kaikki oli hiljaa. Tukholma nukkui, Ruotsi nukkui, Suomi nukkui. Pitkä ilta oli kulunut, vapauden aikakauden kellon viisari osoitti sydänyötä, ja Kustaa III:n aikakauden aamu sarasti taivaanrannalla.
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua kuningas soitti, ja Paul kutsuttiin sisään.
— Mitä luulette markiisittaren sormuksesta?
— Uskon sen arvon riippuvan antajastaan, — vastasi Paul, joka tässä kohden oli täydellinen vapaa-ajattelija eikä aavistanut, kuinka likeisesti tämä kallis kalu koski hänen oman sukunsa kohtaloa.
— Kuulitte kuitenkin hullun kullantekijän sanovan, että sormuksella on yliluonnollisia ominaisuuksia.
— Niin. Miksi hän muutoin olisi ollut hullu?
— On kuitenkin asioita, joita emme voi selittää. Mutta … istukaa kirjoituspöydän ääreen! — virkkoi kuningas vähän mietittyään.
Paul totteli luullen, että oli kysymys jostakin tärkeästä vallankumousta koskevasta käskystä. — Kuningas saneli: "Paras paroonini! Tulin keskiviikkona siihen päätökseen, että vanha pallohuoneemme on Euroopan kurjin teatteri ja että sen siinä kohden voittavat vain sen asukkaat, nimittäin Stenborgin ruotsalainen teatteriseurue. Sääli kaunista taidetta ja kaunista kieltä. Jos minä menettäisin henkeni jonkin odottamattoman tapauksen johdosta, niin testamenttaan teille täten aatteeni uuden teatterin rakentamisesta Norrmalmin torille, jonne myös olen aikonut pystyttää kuningas Kustaa Aadolfin kuvapatsaan. Minun ajatukseni on, että ruotsalainen teatteri ei voi tunkea pois ranskalaista muussa muodossa kuin oopperan, jossa teatterin, musiikin, maalaustaiteen ja kuvanveistotaiteen kaikki apukeinot yhtyvät ja miellyttävät korvaa kovemmallakin kielellä kuin meidän. Sopivina, ylevinä aiheina esittelen meidän näyttämöllemme Birger Jaarlin ja Kustaa Vaasan. Tämän lausun siltä varalta, ettemme enää voisi tästä neuvotella. Muutoin tahdon teidän avullanne pitää huolta siitä, että Ruotsi ei enää kauan ole ilman runotarten kotia.
"Teidän hyvin ystävällinen"
Kuningas kirjoitti alle "Kustaa". — Hänellä oli aikaa ajatella kaikkea. Samalla hetkellä, kun kruunu horjui hänen päässään ja vaarat lähenivät joka kellonheilurin lyönnillä, oli hän unetonna yönä ajatellut Ruotsin runottaria.
— Kenelle on kirje osoitettava? — kysyi Paul.
— Parooni Ehrensvärdille… Paljonko kello on?
— Neljännestä vailla neljä.
— Sanokaa, että herättävät minut kello seitsemän.
Paul meni. Etuhuoneen lamppu paloi yhä himmeämmin, ja varhainen kesäaamu alkoi sarastaa koillisessa Valdemarin niemen takaa Eläintarhasta päin. Yön valvonnasta väsyneenä vaipui nuorukainen tuolille, pää nojautuneena ikkunanpieleen, ja nukkui vasten tahtoaan niin sikeästi, ettei herännyt ennenkuin aurinko jo oli korkealla taivaalla.
Hämmästyneenä hän hyppäsi ylös. Kello oli jo kahdeksan, tukankähertäjä oli tullut, ja kamaripalvelija puki kuningasta. Kustaa III oli tänä merkillisenä päivänä puettuna mustiin silkkisukkiin ja soikeilla hopeasoljilla koristettuihin kenkiin, mustiin housuihin, siniseen, yksinkertaiseen, kullatuilla napeilla varustettuun takkiin, tavallinen upseerinmiekka kupeellaan; hiukset olivat puuteroimatta, ja päässä hänellä oli kolmikulmainen hattu ilman höyhentöyhtöä.
Tehtyään pienen ratsastusretken jätti kuningas huoneensa ennen klo 10.
Hänen muutoin tyven ja kirkas katsantonsa oli nyt kyynelten tummentama.
Mutta Kustaa III oli kaunis tällä hetkellä, jolloin hän pannen
alttiiksi kruununsa lähti pelastamaan valtakuntaansa Puolan kohtalosta.
Hän meni neuvoston kamariin, ja valtioneuvosto alkoi vallankumouksen sillä uhkaavalla vaatimuksella, että kuningas lukisi sen kirjeen, jonka hän edellisenä yönä oli vastaanottanut Kaarle-herttualta. Hän kieltäytyi, ja vilkas sananvaihto syntyi. Kiivaimmat valtioneuvoston jäsenet tahtoivat heti vangita hänet ja ottaa häneltä hänen miekkansa. Olivathan he jo antaneet panna kuntoon ne huoneet, joissa häntä pidettäisiin vankina Kastenhofissa.
Valtioneuvoston jäsen, kreivi Kalling, jolle neuvosto oli antanut rajattoman vallan Tukholman kaupungissa, tahtoi estää kuningasta poistumasta neuvostosta. Vihasta vavisten, jommoisena häntä ei koskaan ennen oltu nähty, riuhtaisihe Kustaa III irti, heittäysi odottavan ratsunsa selkään ja ratsasti tykistöasemalle, jossa hän tarkasti sotaväen. Svenska Botten ja monet muut upseerit olivat jo kokoontuneet hänen ympärilleen, ja tämän hänelle uskollisen joukon etupäässä läksi kuningas jalkaisin takaisin linnaan. Tästä hetkestä lähtien vyöryivät tapaukset kuin alamäkeä, ja mielipiteiden myötätuuli yltyi myrskyksi.
Paul Bertelsköldillä oli koko aamupäivän ollut työtä kuninkaan käskyjä toimeenpannessa ja vasta klo 11 ap hän pääsi ulos. Hän kiiruhti markiisitar Egmontin hotelliin Kuningattarenkadulle, mutta sinä päivänä ei ollut helppoa päästä kulkemaan. Koko Tukholma oli liikkeellä, ja kaikki suurimmat kadut olivat täynnä väkijoukkoja. Ukkospilven tavoin oli yli kaupungin kohissut huhu siitä, että jotakin oli tekeillä, ei valtion, vaan kuninkaan turvallisuutta vastaan.
Kun Paul Norrmalmin — nykyisen Kustaa Aadolfin — torin yli tahtoi kääntyä vasemmalle, kääntyäkseen sitten oikeaan käteen Kuningattarenkadulle, salpasivat häneltä tien monet sadat merimiehet, kisällit ja raudankantajat, jotka epäröiden olivat kokoontuneet erään tavattoman ison ja rotevatekoisen miehen ympärille. Mies oli puettu kuluneeseen, siniseen sarkatakkiin, rasvattuihin pieksuihin ja jonkinmoiseen ylioppilaslakkiin, joka oli kallellaan korvallisella. Tämä ilmiö, puolittain herra, puolittain renki, muutoin hyväntahtoisen ja rehellisen näköinen, oli suotta kylläkin — sillä hän oli päätänsä pitempi kaikkia muita — kavunnut erään puodin rappusille ja piti sieltä puheentapaista, jonka hyvin tunnettu murre heti ilmaisi hänet Turun seuduilta kotoisin olevaksi suomalaiseksi. Vahinko vain, että etäämpänä seisojat voivat kuulla puheesta ainoastaan katkonaisia ääniä, sillä kuulijat rähisivät ja huusivat kilvan puhujan kanssa.
— Mitä hän sanoo? — kysyi Paul, joka ei päässyt eteenpäin ja ihmeekseen tunsi vanhan ystävänsä, rehellisen Eudoksius Lejonfällin, Leoksi nimitetyn, Turun akatemian entisen jumaluusopin ylioppilaan.
— Hän lörpöttelee, että laivan ruumassa vuotaa, että laiva kallistuu ja että suomalaiset kääntävät keulapurjetta, — vastasi se, jolta oli kysytty, eräs laivaston matruusi, suunnaton mälli kumpaisessakin poskessa.
— Taitaisimmepa kaikki saada tuulta tarpeeksi ja tekisimmepä viisaimmin, jos kääntäisimme peräsimen ja nostaisimme mastoon kuninkaallisen lipun, jatkoi Paul samaan tapaan. Hän tunsi vallan hyvin Sprengtportenin salaisen lähettämisen Suomeen, ja tiesi, että sen tarkoituksena oli aloittaa vallankumous Porvoossa ja Viaporissa.
— Emme, lempo vieköön, purjehdikaan suomalaisten vanavedessä! — noitui matruusi, jonka ruotsalaista ylpeyttä tämä puhe loukkasi.
— Eläköön vapaus! Suomalaispöllöt hiiteen! — huusivat useat äänet.
— Heittäkää alas portailta tuo lurjus! Ruusukamariin se mies! — huusivat toiset.
Leo-veikon asema näytti arveluttavalta, ja samoin — ja se oli pahempi — näytti arveluttavalta kuninkaankin asema.
— Eikö täällä ole yhtään ylioppilasta? — kuului epäonnistuneen puhujan karkea ääni melun läpi, sillä hän alkoi joutua ahdinkoon vaarallisten uutistensa vuoksi. Mutta jos siellä olisi ollutkin ylioppilaita joukossa, olivat he viisaasti vaiti, sillä joukko oli juuri semmoista väkeä, joiden kanssa Upsalan ylioppilaat joka ilta kaduilla tappelivat.
Paul tunkihe lähemmä ja hänen onnistui päästä portaiden luo juuri parahiksi, kun jo kymmenet käsivarret olivat tarttumassa suomalaisen jättiläisen kuluneeseen sarkakaulukseen, ja tämä huitoi ympärilleen tottuneella kädellä ja järkähtämättömän levollisesti, vaikka toivo ylivoiman voittamisesta olikin vähäinen.
Yhdellä hyppäyksellä oli Paul hänen rinnallaan ja sysäsi takaisin rohkeimmat ahdistajat, huutaen korkealla äänellä: Eläköön kuningas!
— Kas perkele! Oletko sinäkin täällä? — huusi Leo ihastuen. — Kääri hihasi, ja me möykytämme heidät mustelmille jok'ikisen! Eläköön kuningas!
Mutta sen sijaan kääntyi Paul päin vihastunutta väkijoukkoa ja koroitti taas äänensä niin paljon kuin mahdollista:
— Jokaisen rehellisen ruotsalaisen, joka tänään huutaa: eläköön vapaus! tulee myöskin huutaa: eläköön kuningas! Meidän kuninkaamme tahdotaan vangita, mutta se ei saa tapahtua, niin kauan kuin rehellinen ruotsalainen sydän sykkii. Ja siis huudan vielä kerran: eläköön kuningas!