18. RIEMUHUUTOJEN KAIKUESSA.
Paul Bertelsköldin lyhyt puhe teki nähtävästi paremman vaikutuksen kuin edellisen puhujan. Joukko melusi niinkuin ennen, mutta mielipiteet olivat ristiriitaiset.
— Hän valehtelee, tuo aatelispenikka! — huusi hoikka räätälinsälli ja kohotti uhaten kauhean kätensä.
— Survokaa hänet mäsäksi! — huusi muuan urhea makkarantekijä.
— Eläköön vapaus! — kirkui kyynärän korkuinen leipurin oppipoika.
— Mutta kuningasta he älkööt retuutelko, — jupisi mälliposki-matruusi.
— Hän on hyvä kuningas — hän pitää kansan puolta herroja vastaan, — arvelivat raudankantajat.
— Senvuoksi herrat aikovat katkaista häneltä kaulan, — virkkoi parturi, joka ajoi ainoastaan kuningasmielisten partoja.
— Tietäkää huutia, älkääkä sokaisko ihmisten silmiä! — huusi muuan vastapuolueeseen kuuluva hiustenkähertäjä.
Kansan mielipiteet horjuivat sinne tänne, kun kuninkaan valta taas sai vaarallisen vihollisen eräästä myssypuolueen viekkaimmista ja taitavimmista kätyreistä. Se oli Hallberg, joka lahjoi talonpoikia valtiopäivillä. Hän kiipesi toisille portaille ja piti puheen omalla tavallaan.
— Katsokaa, kyllä kuningas on hyvä, — sanoi hän. — on hyvä sille, joka tahtoo olla koirana ja saada takkiinsa, mutta minä olen tyhmä talonpoika ja minusta tuntuu, että ruotsalaiset yhtä hyvin voivat olla vapaita kuin totella ruoskaa. Minä en ymmärrä, mitä valtion neuvoskunta toimittanee, mutta täällä kaupungissa puhutaan, että kuningas aikoo myydä Suomen ryssälle ja kun hän kerran pääsee yksinvaltiaaksi, aikoo hän myydä hollantilaiselle kaiken tupakkakaupan ja englantilaiselle kaiken suolakaupan ja kantaa kaksi riksiä henkirahaa kaikilta työmiehiltä, niinkuin turkkilaisilla kuuluu olevan tapana, sillä herra tarvitsee rahaa, näette sen. Ja vaikka minä olen vain köyhä talonpoika, niin arvelen, että neuvoskunta ja säädyt ovat saaneet vihiä asiasta ja aikovat lyhentää ruoskan siimaa.
— Eläköön vapaus! — huusivat myssyjen puoluelaiset voimainsa takaa alkaen siellä täällä jaella rahaa maljan tyhjentämistä varten neuvoskunnan kunniaksi.
Paul ja hänen ystävänsä eivät saaneet sananvuoroa ja saivat kiittää onneaan, että heidät unohdettiin tuossa melussa. Kuninkaan asiat näyttivät olevan huonolla kannalla.
Silloin kuului äkkiä Jaakopin kirkolta päin hurraahuutoja ja muita huutoja ja kohta nähtiin kuninkaan monen sadan upseerin ja lukemattoman kansanjoukon seuraamana tulevan jalkaisin tarkastuksestaan tykistöasemalta. Hän oli lämminnyt kävelemisestä, hänen suuret siniset silmänsä katselivat ympärilleen rohkeasti ja luottavasti ja hän tervehti alinomaa joka haaralle. Niin vastustamaton oli hänen esiintymisensä vaikutus, että kaikki teeskennelty viha silmänräpäyksessä suli kuin kinokset kevätauringossa. Joka kadunkulmassa kasvoi riemuhuuto, lisäytyi väkijoukko. Kaikki ikkunat olivat täynnä ihmisiä, katoillakin oli katsojia, kukkia heitettiin alas kadulle. Tämä oli voittoretki, sitä viehättävämpi, kun se oli aivan odottamaton ja aivan valmistamaton.
Niinkuin kaikkinielevä hyrskyaalto tulvasi tämä väkijoukko yli Norrmalmin torin, vetäen kaikki mukanaan linnaan. Mutta innostus tarttuu. Samojen käsityöläisten, matruusien, raudankantajain, jotka juuri äsken olivat olleet valmiina kivittämään sitä, joka huusi: eläköön kuningas, nähtiin nyt, väentulvan mukaansa tempaamina, huutavan samaa. Tuuliviiri oli muutamissa tuokioissa kokonaan kääntynyt osoittaen nyt aivan täyttä myötäistä kuninkaan vallalle.
— Katsokaa, — sanoi kuningas Kustaa seuraajilleen, — tuulee pohjoisesta.
Pohjoistuulta pidettiin kaikkina aikoina onnellisena enteenä ja pohjoisesta tuuli silloinkin, kun Kustaa Vaasa muinoin alkoi vapaussodan Taalainmaassa.
Paul Bertelsköldinkin tempasi yleinen innostus mukaansa, hän lykkäsi käyntinsä markiisittaren luona toistaiseksi, tarttui ystävänsä kainaloon ja seurasi väkijoukon mukana. Mutta paitsi kuningasta ja hänen upseerejansa päästi vahti sisään ainoastaan moniaita tunnettuja henkilöitä, ja niiden joukossa oli Paul, joka veti muassaan Leon.
He pysähtyivät linnan pihalle, sill'aikaa kun kuningas linnassa piti upseereille ja alipäälliköille lyhyen salamoivan puheensa, jonka kautta vallankumous ensin julistettiin ja jossa hän juhlallisesti luopui yksinvallasta, samalla kun hän vaati sulkua anarkiaa vastaan. Kaikki, paitsi parooni Cederström, vannoivat hänelle uskollisuudenvalan. Heidän hurraahuutonsa kuuluivat alas linnan pihalle.
— Mitä tämä merkitsee? — kysyi Leo.
— Se merkitsee sitä, että olemme saaneet kuninkaan sen sijaan kuin meillä ennen oli vain nimileimasin, — vastasi Paul.
— Mutta miksi nuo vanhat herrat kurkistelevat noin levottomasti ulos ikkunasta?
— Ne ovat valtioneuvoston jäseniä, jotka keskustelevat neuvoston kokoushuoneessa siitä, eikö olisi ollut viisainta vangita kuningas kaksi tuntia sitten. Huomaa herrojen hätäytyneet kasvot! Heille eivät hurraahuudot tuolla sisällä ole mieleen. Valta on niin houkutteleva; he ovat niin kauan itse olleet kaikkivaltiaita, etteivät sydämenahdistuksetta voi ajatella itseään taas alennettuina alamaisiksi niinkuin me muut. Arvelen, että heillä jo on vartijat oven edessä.
Niin olikin. Neuvosto, joka oli tahtonut vangita kuninkaan, oli nyt itse vartioituna ja salpain takana. Etteivät viralta pannut pikkukuninkaat ainakaan kärsisi ruumiillista puutetta, tuotiin heille päivällinen linnaan, mutta "ruokahalu ei ollut erikoinen", sanoo tästä eräs senaikainen silminnäkijä.
Ei viipynyt kauan, ennenkuin kuningas taas tuli näkyviin lukuisine seuralaisineen, nousi ratsaille ja ratsasti, paljas miekka kädessä, ympäri kaupunkia, riemuitsevan väkijoukon seuraamana. Hän oli sitonut valkean nenäliinan käsivartensa ympäri ja kohta nähtiin monta tuhatta samanlaista sotasidettä. Tukeuduttiin kuninkaan ympärille, suudeltiin hänen vaatteitansa, itkettiin ja hurrattiin yht'aikaa. Kaikki sotaväenosastot vannoivat hänelle uskollisuudenvalan, ketjuja pingoitettiin linnan porttien eteen ja tykkejä ajettiin esiin. — Mistäs sen tiesi, etteivät ne olleet ladatuita, kun tykkimiehet seisoivat niiden ääressä palavat sytyttimet kädessä.
Oli vielä yksi valta, joka olisi voinut tehdä vastarintaa, säätyjen salainen valiokunta, joka niin kauan oli ollut korkeimman, itsevaltiaan kansanvallan edustajana. Mutta nämä herrat menettivät, samoin kuin neuvostokin, kaiken malttinsa, ja kun he hetken aikaa olivat huutaneet sinne tänne, tulematta mihinkään päätökseen, lukitsi kirjuri juhlallisesti pöytäkirjat kaappiin, julistaen, että hänen toimensa nyt oli loppunut.
Vallankumouksen näin levitessä yli koko kaupungin ja Tukholman lainehtiessa kuin myrskyinen meri, kiiruhti Paul Bertelsköld sykkivin sydämin markiisitar Egmontin hotelliin. Hän tapasi vartijan seisomassa portilla tyynenä, kivääri olalla. Ei mitään rynnäkköä ollut tapahtunut, ei mitään vaaraa ollut nähtävissä. Melkoisesti rauhoittuneena riensi Paul salaisia portaita ylös.
Ovi oli suljettu. Hän kolkutti. Ei kukaan avannut.
Hän kiiruhti jälleen alas ja juoksi suuria portaita ylös.
Täällä oli ovi lukitsematta. Sitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, mikäli Paul voi muistaa. Mutta tänään oli kaikki selitettävissä. Kaikki palvelijat, myöskin Babette, olivat ulkona kadulla.
Nopein askelin astui Paul iloisen, komean, aution salongin läpi, tuli sieltä suureen vierashuoneeseen, sitten parin, kolmen sisähuoneen kautta, jotka olivat yhtä autiot kuin sali, kunnes hän hiljaa ja henkeään pidättäen avasi markiisittaren sisimmän kabinetin oven.
Mikä näky! Kaunis ranskatar makasi siinä puettuna vaaleaan aamupukuunsa, mutta itse miltei vielä vaaleampana, pienoisella leposohvalla, joka oli vaaleansinisellä silkillä päällystetty. Hän näytti nukkuvan, mutta hänen rintansa ei kohoillut; tuuheat, ruskeat hiukset tulvivat, puoleksi palmikoimattomina, alastoman olkapään yli. Timanttinen hiusneula, joka piti hänen aamupäähinettään, säkenöi päivää kohden, valkea ruusu oli povelle kiinnitetty. Silmät olivat kiinni, huulet suljetut. Kasvojen ilme oli ankara ja totinen — hymyilevä, eloisa olento, joka äsken näytti elävän ainoastaan huvitellakseen ja iloitakseen, oli nyt marmorinen patsas, ja iankaikkisuuden totisuus oli levinnyt hänen kauneille kasvoilleen.
Paul pysähtyi hetkeksi, ollen itsekin kuin mykkä marmoripatsas. Seuraavassa tuokiossa hän heittäytyi polvilleen nukkuvan viereen ja suuteli hänen kättään. Käsi oli vielä lämmin. Hän suuteli hänen otsaansa, hänen huuliansa, nekin olivat lämpimät. Mutta hän ei enää hengittänyt. Hän oli kuollut.
Tätä ei Paul voinut käsittää. Hänen ajatuksensa olivat pysähtyneet. Aikakin näytti hänestä pysähtyneen juoksussaan ja kaikki näytti hänestä unelmalta. Hän ei itkenyt. Hän ei raivonnut. Hän ei koettanut saada häntä henkiin. Hän istui siinä mykkänä, liikkumatonna, ajattelematta, myötäänsä katsellen tuota kaunista kuvapatsasta, jonka valkealla otsalla ja suljetuilla silmäkulmilla asui ylevä totisuus.
Sohvan ääressä oli pieni simpukanhelmillä silattu mahonkipöytä. Pöydällä oli kirje. Kun Paulin silmät sattuivat siihen, näki hän nimensä sen kuoressa.
Hän mursi paperin, tietämättä mitä teki, ja luki, tietämättä mitä luki, seuraavat ranskankielellä kirjoitetut rivit:
"Ylevästi rakastettuni! Emme voi saada toisiamme; miksi minä eläisin? Älä suutu minuun, että luovun elämästä samalla kertaa kuin sinusta. Elämäni ei ole ollut miksikään hyödyksi, tahdon, että edes kuolemani tuottaisi jotakin hyötyä. Tiedä siis, että olen hankkinut Ruotsin kuninkaalle sen ajan ja ne rahat, joita ilman hän ei olisi voinut pelastaa valtakuntaansa, olen hankkinut ne valaa vastaan, jota en voi rikkoa. Olen vannonut tästä päivästä alkaen olevani miehen oma, jota inhoan. Mutta Herminie d'Egmont ei myy itseään. Velkojani saa ainoastaan hengettömän ruumiini.
Oi, rakkahani, me olemme kumpikin eläneet syvälle vajonneella aikakaudella. Surkuttelen sinua, joka vielä puhtaine sydäminesi jäät eloon. Mutta elä, Paulini, elä jalona, vaikuta sen hyväksi, joka on todella suurta tässä maailmassa! Elä toisen ajan hyväksi, jolloin mies taas rakastaa kunniaansa, nainen itsetuntoaan, kansat vapauttaan! Vie tämä sama tervehdys Ruotsin kuninkaalle ja äidillesi. Ja sitten — ajattele joskus ystävän tuntein onnetonta naisparkaa, joka on rakastanut sinua liian paljon tahtoakseen kahlehtia sinua hukkaan menneeseen onneensa ja joka hamaan kuolemaan asti on tahraamattoman kunniansa kautta sinun
Herminie, markiisitar d'Egmont."