19. HÄNEN NIMENSÄ.
Huimaavan riemun vallassa oli näinä päivinä koko Tukholma! Se ei ollut vallankumous, vaan kansanjuhla. Se ei ollut iloa, se oli hurmausta. Ei valunut verta, vaan sitä enemmän olutta, viinaa ja viinirypäleen mehua. Muuan viisas mies sanoi vuoden 1772 riemuhumalasta, että se oli aivan liian raju kestääkseen kauan.
Olihan kaikki käynyt onnellisemmin kuin oli voitu odottaa. Palavia tykinsytyttimiä ei tarvinnut viedä sankkireikiin. Valmiita ammuksia ei oltu ammuttu. Suljetut tullit eivät olleet muuttaneet Tukholmaa vankilaksi. Ketjut linnan porttien edustalla kielsivät olevansa vapauden kahleita. Olihan kuningas itse juhlallisesti vakuuttanut pitävänsä suurimpana kunnianaan olla "vapaan kansan ensimmäinen kansalainen". Ja kuinka lempeästi, kuinka maltillisesti hän käyttikään voittoaan! Yksin vangitut pikkukuninkaatkin vapautettiin pian, ja samat herrat, jotka aamulla olivat tahtoneet estää hallitsijaansa lähtemästä omasta linnastaan, saivat illalla armon suudella hänen kättänsä.
Ensimmäisten uhkaavain toimien, vangitsemisten ja varoitusten jäljestä tuli kohta tyynnyttäviä kuulutuksia, vapaaehtoinen hallitsijavakuutus, armahdukset, palkinnot ja ylhäisten sekä alhaisten uskollisuudenvalat. Kuinka ihailtiinkaan nuorta, kaunista hallitsijaa ja hänen armollista ja kuitenkin niin arvokasta ryhtiään! Kuinka tungettiinkaan hänen ympärilleen, missä hän vain näyttäytyi! Naiset suutelivat hänen jalkojaan, kun hän pysähdytti hevosensa keskelle väkijoukkoa, ja moni ylpeä aatelinen, joka äsken oli puhunut kuninkaasta halveksivasti, kilpaili nyt kunniasta saada kantaa hänen viittansa lievettä lähestyvissä juhlamenoissa.
Oli vain yksi ainoa ihminen, joka ei välittänyt ympärillään vallitsevasta yleisestä riemusta, ja se oli Paul Bertelsköld. Hän oli tointunut ensimmäisestä tuskastaan ja eli nyt toisen, sitä läheisesti koskevan aatteen valtaamana. Ollen haaveksiva rakkaudessa, haaveksiva vihassa, riippui hänen sielunsa nyt kiinni siinä katkeransuloisessa toivossa, että kun hän ei ollut saanut elää rakastettunsa edestä, hän ainakin tahtoi kostaa hänen kuolemansa.
Myöhään tuon merkillisen päivän iltana kutsuttiin Paul kuninkaan luo.
Hänen täytyi totella ja hän meni.
Kustaa III oli ollut suuri sinä päivänä — ei senvuoksi, että hän oli voittanut, vaan senvuoksi, että hän oli anteeksi antanut. Hänen otsallaan loisti vielä se voiton kuninkaallinen ylpeys, jota jalostutti tieto siitä, että hän oli pelastanut kansansa eikä vain kruununsa. Mutta tuo aivan ihmeellisen odottamaton menestys näkyi täyttäneen hänen rintansa sillä nöyryyden tunteella, joka vastustamattomasti valtaa voittajan mielen taistelutanterella, kun hän tuntee korkeampien, näkymättömien voimien, jotka ovat hänen omaa tahtoansa, hänen aseitansa ja johtajaneroansa mahtavammat, kuljettavan häntä päämäärää kohti. Hän katseli kalpeaa nuorukaista ylevin, jaloin kuninkaansilmäyksin ja sanoi hänelle:
— En ole kutsunut teitä, kreivi Bertelsköld, sitä varten, että te ottaisitte osaa minun ilooni, vaan ottaakseni itse osaa teidän suruunne. Minä iloitsen, että onnellinen vallankumouksemme ei ole maksanut ainoatakaan veripisaraa ja nyt kuulen, että voitto on kalliisti ostettu. Olen voittanut valtakunnan, mutta menettänyt ystävän. Jos en olisi kuninkaana velvoitettu asettamaan kansani onnea korkeammalle kuin omia tunteitani, niin ehkä tunnustaisin teille, että olen kadottanut enemmän kuin olen voittanut. Ilman markiisitar Egmontia olisin nyt vankina omassa linnassani. Tämä on ainoa lohdutus, jonka voin kirjoittaa kreivittärelle, hänen tädilleen Parisiin.
— Minulla on tervehdys tuotavana teidän majesteetillenne, — sanoi Paul matalalla äänellä ojentaen kuninkaalle markiisittaren viimeisen kirjeen.
Kuningas luki sen, ja hänen katsantonsa synkkeni.
— Älkää pyytäkö enempiä tietoja tästä salaisuudesta, — sanoi hän.
Se henkilö, jota markiisitar tarkoittaa, on valtakuntani lakien
ulkopuolella, ja vaikkei niin olisikaan, ei ole olemassa todisteita.
Rikollisten omatunto olkoon heidän tuomarinsa.
— Hänen nimensä, teidän majesteettinne! Armonne osoituksena ainoastaan hänen nimensä!
— Mitä minulta tahdotte? Tämän onnellisen päivän on jo suru synkentänyt; sumentaisinko sen vielä kostolla? Ei, Bertelsköld, kosto ei tässä tapauksessa koskaan saavuttaisi maaliaan, vaan se kukistaisi teidät, syöksisi ehkä minut häviöön ja panisi valtakuntani vaivalloisesti saavutetun onnen alttiiksi.
— Teidän majesteettinne suvaitsi viime yönä lausua armollisen mielihyvänsä minun vähäisistä ansioistani ja suvaitsi lisätä muistavansa minua tänä iltana. Jos saan tietää tuon nimen, tuon yhden ainoan nimen, niin on palkintoni mielestäni jo kuninkaallisen runsas.
— Ei, ei nyt, ainakaan ei tänään. Ette voi vielä hillitä tunteitanne ja teidän pitää kuitenkin tehdä niin. Mutta jos muutamien päivien kuluttua vielä pyydätte saada tietää salaisuuden, niin tahdon täyttää toivonne, vaikka teille olisikin onnellisempaa, ettette sitä edes aavistaisikaan. Tänään muistelemme kaipauksella sitä jaloa naista, joka on paljon suurempi kuin te tai joku muu paitsi minä voitte aavistaakaan, mutta joka ennen tahtoi kantaa huikentelevan ja huolettoman nimeä kuin olla aikalaistensa ihailun esineenä. Niin, hän oli oikeassa: meidän on eläminen todellisen suuruuden hyväksi; vapauden, valistuksen, tieteiden, taiteen, ihmisyyden hyväksi. Tahdon seurata hänen neuvoansa… Minä ja teidän äitinne, sanoo hän! Teidän äitinne lienee siis tavaton henkilö, sillä markiisitar Egmont oli ankara omaa sukupuoltaan kohtaan. Viekää kreivittärelle, äidillenne, tervehdykseni ja sanokaa hänelle, että tahdon nähdä hänet esiteltynä hovissa. Muistelen hänen olevan syntyisin kreivitär Stenbock?
— Isäni ensimmäinen puoliso oli syntyisin kreivitär Stenbock, mutta minä olen hänen jälkimmäisestä avioliitostaan, — vastasi Paul, punehtuen vastoin tahtoaan. Oli olemassa henkilö, joka saattoi hänet unohtamaan markiisitar Egmontinkin, ja se oli hänen äitinsä.
— Ah, nyt muistan, — jatkoi kuningas, joka tunsi kaikki valtakuntansa aatelissuvut, — teidän äitinne on omaa sukuaan Falkenberg.
— Se oli minun isäni äiti, — vastasi Paul lisäten varmalla äänellä: — äitini on syntyisin Larsson, vaasalaisen porvarin tytär.
Kuningas hymyili, ehkä salatakseen pulaa, johon oli joutunut, sillä eihän juuri voinut tulla kysymykseen esitellä hovissa porvarintytärtä, vaikka tämä olikin kreivittäreksi koroitettu. Mutta hän tointui kohta ja lisäsi kohteliaasti: — Te polveudutte äidin puolelta siis Vaasan suvusta. Nimi on minulle, samoin kuin jokaiselle ruotsalaiselle, niin rakas, että toivoisin voivani tehdä jotakin Vaasan kaupungin hyväksi ja siitä tahdon tilaisuuden tullessa keskustella äitinne kanssa. Mutta te tarvitsette lepoa ja rauhaa, rakas Bertelsköld. Kuinka pitkäksi aikaa haluatte virkavapautta?
— Olen kiitollinen, jos teidän majesteettinne suo minun kuukauden päivät viipyä Falkbyssä.
— Se myönnetään. Toivotteko mitään muuta? Esimerkiksi kamarijunkkarin arvoa?
— Kiitän teidän majesteettianne. En osaa panna sille arvoa.
— Äitinne on suomalainen, suon anteeksi, että teillä on oma päänne, — virkkoi kuningas ystävällisesti. — Saan siis mukautua siihen ja koetan keksiä jotakin, joka olisi enemmän mieleenne. Au revoir!
Paul meni, haava sydämessään.
Tämän jälkeen seurasivat nuo merkilliset päivät, jolloin vallankumous laillisesti vahvistettiin. Elokuun 20. p:nä vannotettiin kaikki valtakunnan kollegiot ja Tukholman porvaristo. Elokuun 21. p:nä kokoontuivat nuo vielä äsken niin yksinvaltaiset säädyt asettamaan kuningasta kansan valtaistuimelle. Historia on siitä päivästä antanut lausuntonsa, ja kertomus astuu kainosti syrjään, poimiakseen vain poljetun, unohdetun kukkasen leveältä kuninkaantieltä.
Sinä päivänä piti kuningas Kustaa kauneimman kaikista monista kauneista puheistaan ja kuin auringon säde välähti se kautta koko Euroopan. Silloin hän näet luki vapaaehtoisen hallitsijavakuutuksensa ja esitti säädyille uuden hallitusmuodon, joka hyväksyttiin kolminkertaisella jaa-huudolla ja allekirjoitettiin kohta. Ei koskaan ole hallitusmuutosta onnellisemmin suoritettu eikä nopeammin tunnustettu. Yli koko väsyneen valtakunnan lensi tämä huhu iloisena kaikuna, ja Sprengtporten suomalaisineen saapui suomalaisten totuttuun tapaan vasta seuraavana päivänä. Ainoastaan muutamat ulkomaisista ministereistä mutisivat vihaisia, uhkaavia sanoja naapurien velvollisuudesta "puolustaa Ruotsin vapautta".
Ei kukaan kiinnittänyt huomiota siihen. Kansan riemuitessa kannettiin vapauden aika hautaan, ja samana päivänä kätkettiin katoliseen kirkkomaahan lakastunut naisen sydän, murtunut vieraiden joukossa, joiden edestä hän oli tuntematonna kuollut.
Seuraavana aamuna pyysi Paul Bertelsköld päästä kuninkaan puheille. Kuningas oli jo ehtinyt unohtaa hänet ja se oli anteeksi annettavaa semmoisten päivien jälkeen.
— Mitä haluatte, ystäväni?
— Hänen nimensä, teidän majesteettinne!
— Ah! Olette oikeassa! Olen sen teille luvannut. Mutta oletteko myös valmis kuulemaan sen nimen sillä mielenmaltilla, jota maanne ja kuninkaanne on oikeutettu teiltä vaatimaan? — kysyi kuningas vakavasti, melkein ankarasti.
— Olen, teidän majesteettinne.
— Hyvä. Voin nyt levollisemmin kuin muutamia päiviä sitten uskoa teille tuon salaisuuden. Valtaistuimeni seisoo nyt vankasti kansan rakkauteen juurtuneena; ei kukaan uskalla sitä minulta riistää. Mutta se on kaikissa tapauksissa vakava asia. Muistatte ehkä, että Choiseulin herttua kaksi vuotta sitten yht'äkkiä joutui Ranskan kuninkaan epäsuosioon?
— Muistelen siitä kuulleeni.
— Tunnetteko syyn?
— Sanotaan, että kreivitär Du Barry kukisti hänet.
— Aivan niin. Choiseul oli aina osoittanut tälle naiselle halveksimistaan, ja paitsi häntä oli Ranskassa ainoastaan yksi henkilö, joka uskalsi sen tehdä. Te tunnette sen henkilön?
— Tunnen, teidän majesteettinne.
— Du Barrya vihattiin niinkuin kaikkia suosikkeja, mutta kaikki yritykset tuon uuden Pompadourin kukistamiseksi menivät myttyyn. Choiseul ja hänen muut vihollisensa liittoutuivat silloin hankkimaan hänelle pelättävän kilpailijan, erään nuoren ylhäisen naisen, kaunottaren jonka erinomainen nero jo jonkin aikaa oli herättänyt kaikkien, etenkin Ranskan kuninkaan huomiota ja ihailua. Du Barryn kukistumista pidettiin varmana, mutta liittoutuneet olivat laiminlyöneet ottamasta lukuun erään tärkeän asianhaaran, kysymyksessä oleva nainen kieltäytyi suostumasta heidän ehdotukseensa.
— Ah, teidän majesteettinne … alan ymmärtää.
— Niin, tuo nainen oli liian ylevä, liian jalo tahtoakseen semmoisilla ehdoilla nousta valtaistuimelle. Hänelle tehtiin mitä loistavimpia tarjouksia, hänelle tarjottiin miljoonia, jos hän suostuisi, mutta hän pysyi taipumatonna ja matkusti Ruotsiin kreivitär Du Barryn pelon ja kostonhimon vainoamana. Silloin hän eräänä päivänä huomasi valtaistuimeni horjuvan, valtakuntani olevan häviön kuiluun syöksymäisillään, ja kaikki riippui siitä, että ratkaisevalla hetkellä olisi aikaa ja rahaa. Oli ainoastaan yksi keino ja kysymyksessä oleva nainen päätti, minun tietämättäni, käyttää sitä keinoa. Sain liian myöhään tietää, että hän oli minun pelastuksekseni käyttänyt ne miljoonat ja sen vallan, jotka olivat tarjona hänen suostumuksensa maksuksi. Rahat olivat ainoastaan laina, jonka minä maksan; mutta te ymmärrätte, että tämä laina hänen luonteensa mukaan merkitsi lainanottajan kuolemantuomiota. Hän oli liian suuri, liian puhdas elämään loistavassa häpeässä — hän tahtoi ennemmin kuolla tuntematonna Ruotsin pelastajana kuin nousta Ranskan tahratulle valtaistuimelle. Nyt tiedätte nimen. Kostakaa, jos voitte — Ranskan kuninkaalle, Ludvig XV:lle.