20. KOLMAS KOETTELEMUS.
Kauniina kesäpäivänä, heti jälkeen puolenpäivän, istui Vera Bertelsköld opettajattarensa, neiti Sjöbladin kanssa, ruohosohvalla Falkbyn rannassa ja luki ääneen erästä opettavaista kirjaa. Kirja sisälsi kreivi Tessinin kirjeet Kustaa III:lle tämän lapsena ollessa: totuuksia ja hyviä neuvoja, puettuina kaikkein keveimpään, miellyttävimpään kielelliseen asuun, mitä vielä "vanha mies" on käyttänyt "nuorta prinssiä" puhutellessaan. Mutta niin miellyttävää kuin tämä lukeminen olikin tai kuin sen olisi pitänyt olla, ei kirja voinut kiinnittää vilkkaan lapsen huomiota. Veran elävät, iloiset silmät kääntyivät usein opettajattareen ikäänkuin kysyen, eikö jo riittäisi, ja kun hän ei saanut vastausta, lensi katse salaa siniselle ulapalle, vihertäviin saariin, sorsiin, jotka uivat tuolla lahdella, tai valkeaan, järven toisella rannalla näkyvään purjeeseen. Verassa oli jotakin äidistään siltä ajalta, jolloin Ester Larsson ratsasti Korsholman valleilla, ja tyttö oli noiden kesyttömien varsojen näköinen, joille ensi kerran on pantu suitset suuhun ja jotka hillittömästi tempovat outoja ohjaksia.
Luontokin oli niin kaunis, että se ikäänkuin loi viheriän varjon kirjan lehdille.
Suloinen kesälämpö lepäsi kuin rakkauden hengitys yli koko miellyttävän seudun; vieno kaakkoistuuli väreili veden pinnalla; keinuvassa aallokossa karkelivat salakat; metsä tuoksui tuoreutta ja pellolla lähellä rantaa oli leikkuuväki iloisesti sitomassa runsastähkäisiä elolyhteitä.
Kreivitär oli osunut oikeaan valitessaan Lotten Sjöbladin lapsensa opettajattareksi. Hän oli hiljainen, totinen tyttö, vähän yli kahdenkymmenen, ei tosin kaunis, mutta hyvä ja älykäs. Juuri tuo tämän köyhän, vastoinkäymisissä koetellun tytön hiljainen, hyvä, tyven ja totinen olemus veti vallatonta lasta puoleensa ja hillitsi yhdellä ainoalla silmäyksellä pienokaisen uppiniskaisen mielen. Vera oli silminnähtävästi edistynyt eikä kuitenkaan tuntenut mitään painavaa iestä; hän oli vapaa kuin pyrstöänsä viipoittava västäräkki rannan kivillä.
— Mitä näet tuolla etäällä? — kysyi neiti Sjöblad hetken kuluttua, huomattuaan oppilaan maltin olevan loppumaisillaan.
— Ajattelen, että jos olisin heinäsorsa, — vastasi Vera.
— Ja miksi tahtoisit olla heinäsorsa?
— Silloin uisin yli järven ja sitten virtaa alas mereen ja sitten meren yli ympäri koko maailman. Etsisin äitiäni kaikkien maiden ja merien takaa.
— Haluat siis kovasti nähdä äitisi jälleen?
— Haluan, haluan, — sanoi Vera, ja hänen loistavat silmänsä täyttyivät kyynelillä.
— Kuka tietää, ehkä äiti kohta palaa pitkältä matkaltaan. Se riippuu siitä, onko hän sinuun tyytyväinen.
— Kuinka ma bonne sen tietää?
— Olenhan saanut usein kirjeitä äidiltäsi. Hän kirjoittaa minulle joka viikko, mitä minun pitää sinulle opettaa, ja joka viikko minä kirjoitan hänelle ja kerron, oletko ollut hyvä vai paha.
— En tahdo olla paha! En tahdo olla paha! — huusi tyttö polkien pienellä, vallattomalla jalallaan pehmeää ruohoa.
Kotiopettajatar hymyili. — Mitä pahaa on tuo puna-apilaraukka sinulle tehnyt, kun niin säälimättä sitä poljet ja ryöstät mehiläiseltä ravinnon? Mutta tule, saat hetkisen olla olevinasi kirkkaan järvemme heinäsorsa.
He menivät somaan, viheriäksi maalattuun uimahuoneeseen järven rannalle ja kohta oli kumpikin kainaloitaan myöten raikkaassa, viileässä vedessä. Vera polski kaikin voimin sekä käsillään että jaloillaan.
— Mutta ethän sinä ole heinäsorsa, vaan sammakko! — laski kotiopettajatar leikkiä.
Kun Vera hetkisen oli saanut opetusta uimataidossa, pyysi hän saada polskaroida "vielä vähän aikaa" opettajattaren noustua vedestä uimahuoneeseen. Se oli niin sanomattoman hauskaa. Vesi roiskui hänen ympärillään delfiinin suihkujen tavoin. Hän pisti nauraen sakarisormet sieraimiinsa ja peukalot korviinsa ja oli sukeltavinaan, vaikka kastelikin vain nenänsä. Sitten hän katsoi ylpeillen taidostaan ylös ja huomasi erään herran aivan lähellä rannalla. Vähän, ei paljon, hän hämmästyi, ja sukelsi taas, ruskeat kutrit vedenpinnalla, mutta tunsi kohta oman veljensä Paulin.
— Hyvää päivää! — nyökäytti Paul päätään.
— Tahdotko nähdä, kuinka uin? — huusi Vera, unhottaen kaiken muun uudesta taidostaan iloitessaan. Ja kädet pohjassa hän suoritti omasta mielestään niin merkillisiä kokeita, että hänet vähintäinkin olisi ollut vihittävä uimamaisteriksi, jos semmoisia siihen aikaan olisi ollut olemassa.
Paulin täytyi nauraa. Oli pitkä aika siitä, kun hän oli nauranut ja se oli kuin päiväpaiste pitkän synkän päivän perästä.
Kun Vera sitten oli pukeutunut ja sisarukset olivat syleilleet toisiaan, kysyi Paul isäänsä ja veljeään.
— He ratsastivat tunti sitten vanhan Flintan mökille tuonne niemelle, — vastasi Vera.
— Eikös Bernhard ennen ollut kova vanhaa Flintaa kohtaan? — virkkoi
Paul.
— Oli ennen, — vastasi neiti Sjöblad. Paul ei enää tunne veljeään entisekseen.
— Niin, — toimitti Vera, — se oli siihen aikaan, kun Bernhard oli pahankurinen; niin ilkeä, niin ilkeä hän oli, että olisin voinut häntä purra, mutta nyt häntä suutelen joka päivä. Arvaas, mitä hän tekee tuolla niemellä! Hän rakentaa Flintalle paljon paremman tuvan kuin muorin vanha tupa oli.
— Emmekö voi soutaa tuonne järven yli?
— Voimmepa tietenkin. Jos nimittäin ma bonne'lla ei ole mitään sitä vastaan.
— Olit liian kauan vedessä, saat soutaa taas lämmetäksesi, — virkkoi kotiopettajatar päätään nyökäyttäen.
— Oi, kuinka hauskaa! — huudahti vilkas lapsi ja haihdutti ilollaan pois uuden pilven veljensä otsalta. — Saatpa nähdä, kuinka osaan soutaa! Ja minulla on omat pienet aironi! Saanhan soutaa kahdella airolla, ma bonne? Olen nyt tullut paljon voimakkaammaksi kuin viime kesänä, kun soudin yhdellä airolla.
— Ja ensi kesänä sinä soudat kolmella! — laski Paul leikkiään. Minä soudan kokkatuhdolla, sinä alahangoilla ja ma bonne pitää perää. Se käy kuin espanjalainen katrilli.
Tuumasta toimeen. Pieni vene kolmine huvimatkailijoineen kiisi kuin kalalokki yli väreilevän järven pinnan suunnaten kulkunsa vastakkaisella rannalla olevaa Flintan lesken tupaa kohden.
Sill'aikaa olivat vanhemmat kreivit Bertelsköld, isä ja poika, ratsastaneet tavalliselle iltapäiväretkelleen, osaksi katsoakseen leikkuuväkeä, osaksi mennäkseen tervehtimään kahdeksankymmenvnotista sotilaan leskeä ja hänen äsken salvettua tupaansa. He keskustelivat matkallaan uusista maanviljelystä koskevista parannuksista ja kansakoulun perustamisesta talven ajaksi Falkbyhyn.
— Isäni, — sanoi kreivi Bernhard, — neuvo minulle, kuinka voisin sovittaa kaiken, mitä olen rikkonut. Minusta tuntuu usein siltä kuin ei koko elämäni siihen riittäisi. Mitä merkitsee kaikki katuminen ja kaikki päätökset, ellei niitä työssä ja toimessa toteuta? Tahdon olla mies, isäni, tahdon pysyä ylimyksenä sen sanan suuressa merkityksessä ja toivon, etten sen takia joudu vieraaksi Jumalan valtakunnassa.
— Onhan sinulla kokonainen maailma, jossa voit vaikuttaa ja kokonainen ihmiskunta, jolle voit maksaa sen, mitä olet velkaa yksityisille ihmisille. Vaikuta aikasi ja kansasi eduksi, ja loukattu äitisi sinua siunaa, vihastunut Jumala antaa sinulle anteeksi, ei sinun tekojesi vuoksi, vaan Hänen, joka vuoti verta ristinpuussa.
Kun he olivat tulleet sille kohdalle maantietä, missä kaitainen polku erosi vasempaan käteen Flintan torpalle järven rantaan, tuli heitä vastaan vaunut, joiden vaahtoavia hevosia ahkerasti ruoskittiin. Vaunuissa istui vanhanpuoleinen herra, joka huomattuaan ratsastajat pysähdytti hevosensa ja huusi heitä nimeltä. Se oli kenraali Pechlin.
— Käännös vasempaan ja takaisin kylään, hyvät herrat! — huusi kenraali innokkaammin kuin hänen, tuon viekkaan ja kylmäverisen valtiomiehen oli tapana tehdä. — Koko kansa aseihin! Soittakaa hätäkelloja! Lähettäkää mies joka talosta sotaan ja näyttäkää, että herrat ovat sotilaita ja isänmaanystäviä!
— Laskeeko teidän ylhäisyytenne leikkiä, vai onko vihollinen maassa? — kysyivät isä ja poika yht'aikaa, sillä postit oli pidätetty Tukholmassa, eikä suuri uutinen vallankumouksesta ollut vielä ehtinyt tähän etäiseen seutuun.
— Mitä? — huusi Pechlin. — Eivätkö herrat tiedä, että kuningas mitä häpeällisimmällä tavalla on loukannut hallitusmuotoa, vanginnut isänmaanystävät ja julistanut itsensä itsevaltiaaksi muutamien kurjain sotilaiden, aatelittomien lurjusten ja Svenska Bottenin avulla.
— Emme ole kuulleet siitä sanaakaan.
— Mikä viattomuus! Lempo vieköön koko holsteinilaisen liiton! Tulen suoraan Tukholmasta ja minua on pidättänyt tiellä se kavaltaja, parooni Hjerta, joka tahtoi vangita minut, mutta minä näytin hänelle kuninkaan käskyn. Mies talosta, sanon minä, muutoin on vapaus mennyttä kalua! Älkää mitään pelätkö, minä asetun Jönköpingin rykmentin etupäähän, me kutsumme kokoon nostoväen, marssimme suoraan Tukholmaa vastaan ja hakkaamme palasiksi ne koirat ja heidän ilveilijäkuninkaansa. Kolmen päivän kuluessa puhallamme koko Ruotsin ilmiliekkiin.
— Mutta, teidän ylhäisyytenne, meidän täytyy saada tarkempia tietoja, ennenkuin voimme ryhtyä semmoisiin äärimmäisyyksiin. Säätyjen hallitus on todellakin ollut niin kurja kuin suinkin mahdollista, — virkkoi kreivi Bernhard.
Kenraali tulistui. — Kuinka? — huusi hän. — Herrani puhuu vapautta vastaan? Olkaa hyvät ja varokaa päätänne. Herrat ovat olevinaan aatelismiehiä eivätkä ymmärrä, että kuningas tahtoo hallita aatelittoman roistoväen avulla, joka voidaan ostaa muutamalla plootulla! Niinpä niin, herrat tulevat sukuunsa. On oltu ystävällisellä kannalla roistoväen kanssa. Perhe ylpeilee tuttavuuksistaan voisaksamaailmassa ja tervatynnyri on kruunattu kreivillisellä vaakunalla. Mutta minä voin jo ennakolta ilmoittaa herroille, että semmoiset aateliset äänestetään ulos ritarihuoneesta.
— Teidän ylhäisyytenne! — huudahti kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld, mutta hänen poikansa keskeytti hänet.
— Suokaa minun vastata hänelle, isäni, — sanoi kreivi Bernhard, — koska minulla tähän saakka on ollut kunnia kuulua puhdasrotuisiin. Tuolla työskentelee työväkemme. Minä julistan teidän ylhäisyydellenne, ettemme ota työstä ainoatakaan miestä, ennenkuin varmuudella tiedämme, onko hänen majesteettinsa todellakin sortanut vapauttamme. Ja mitä niihin herjaussanoihin tulee, jotka teidän ylhäisyytenne suvaitsi lausua meidän sukulaisuuksistamme, niin torjun ne ylenkatseella luotani. Aatelittomissa säädyissä on yhtä paljon kunniaa kuin aatelisissa, ja todistuksena siitä ilmoitan teidän ylhäisyydellenne ja koko maailmalle, että meillä on kunnia lukea perheeseemme muuan aateliton henkilö niin jalo ja ylevämielinen, että moinen sukulainen olisi kunniaksi mille ruhtinaalle ja muulle aatelismiehelle tahansa.
— Aja! — huusi kenraali vihapäissään eikä edes nyökäyttänyt roskaväen puolustajille päätään hyvästiksi.
— Kiitän sinua, poikani! — sanoi kreivi Kaarle Viktor liikutettuna.
— Älkää minua kiittäkö, isäni, — vastasi kreivi Bernhard. — Minulla on suuri rikos sovitettavana ja tahdon sen sovittaa.
He jatkoivat, mietteihinsä vaipuneina ja suuren uutisen valtaamina, ratsastustaan rantaan. He eivät olleet huomanneet erästä talonpoikaisnaista, joka männyn suojassa tien vieressä oli kuullut heidän keskustelunsa kenraalin kanssa ja nyt seurasi heitä.