21. FLINTAN TUVAN LUONA.
Kaunis kallioinen niemi, jossa Flintan lesken tupa oli männikön keskellä, oli puoleksi lastujen peitossa, ja uudesta tuvasta, jonka piti valmistua syksyksi, kuului salvumiesten kirvesten kalketta ja sahojen sihinää. Mutta Flinta asui vielä rappiolle joutuneessa tuvassaan; hän ei mielellään olisi muuttanut siitä. Kun muutan, sanoi hän, niin muutan "edemmäksi".
Nyt istui hän penkillä portaiden vieressä, kehräsi villalankaa talveksi ja hyräili itseksensä virttä. Rannassa puuhaili hänen poikansa poika, Martti, kaksikymmenvuotias kalastaja, viheltäen iloista laulua ja tervaten kumollaan olevaa venettä. Rukin hyrinä, virsi, hyttysten surina, tuulen tohina männyissä ja aaltojen yksitoikkoinen loiskina rantaa vasten — kaikki nämä olivat luonnon elämän ääniä ja virittivät säveliin illan ihanuuden, joka levitti herttaista loistoaan päivän kirkastaman seudun yli.
Silloin lakkasi vanhus kehräämästä, kuunteli hetkisen jotakin, jota ei kukaan muu kuullut ja kysyi pojanpojalta:
— Onko hän jo palannut?
— Ei, — vastasi poika.
— Mene katsomaan, mihin hän on mennyt. On jotakin pahaa tekeillä metsässä.
— Mitäpä se olisi, isoäiti?
— En tiedä. Mutta siellä on jotakin pahaa tekeillä, ja hän on vaarassa. Tunnen sen.
— Onhan nyt selvä päivä!
— Mene, sanon minä. Jumalan enkeli sanoo minulle, että sinun pitää mennä.
Vastahakoisesti lakkasi poika työstään, jupisten jotakin kaikenlaisista hullutuksista, joita pistää vanhojen päähän, kun he tulevat uudestaan lapsiksi. Mutta hän oli tottunut tottelemaan, ja lähti viheltäen kulkemaan kapeaa polkua, joka vei maantielle.
Hänen hetken aikaa näin kuljeskeltuaan huomaamatta mitään eriskummaista, tuli häntä vastaan yht'äkkiä jättiläinen, jolla näytti olevan kaksi suurta kyttyrää, toinen edessä, toinen niskassa. Martti ei ollut hätäpoikia, mutta moisen nähdessään hän herkesi viheltämästä ja katseli taakseen mihin paeta.
Mutta jättiläinen läheni lähenemistään ja osoittautui olevansa tavattoman suuri, rotevajäseninen mies, jolla oli edessään kujekaappi marakatteineen ja selässä hintelä, mustaverinen mies, puettuna kummalliseen ilveksen nahasta tehtyyn ja puoleksi korville vedettyyn puuhkaan.
— Hei, talonpoika! — huusi hän Martille, — onko täällä missään pirttiä? Löysin tämän koppakuoriaisen maantien vierestä.
Mutta Martti, joka oli ehtinyt tarkemmin silmäillä miestä ja hänen kuormaansa, vastasi, puolittain kummastuneena, puolittain pelästyneenä:
— No älähän, musta Jooppihan se on!
Nämä sanat kuultuaan näytti pieni mustaverinen mies säpsähtävän, kiskaisihe jättiläisen selästä, luikahti maahan ja kiiti kuin käärme pensaiden väliin. Se tapahtui niin nopeasti, ettei jättiläinen ehtinyt muuta kuin hölmistyneenä katsoa taakseen ja sanoa, korvallistaan kynsäisten: — Kas perkele!
Ja sen sanottuaan heitti Paul Bertelsköldin vanha ystävä Leo kaapin marakatteineen maahan. Mutta sen enempää miettimättä lähti Martti ajamaan takaa pakenevaa.
Tultuaan vähän matkaa metsään näki hän mustan Josén kyyristyneenä kiven taa kurkistelevan polkua pitkin. Espanjalainen, joka tässä asemassa oli eksyttävästi väijyvän ilveksen näköinen, irroitti pitkän veitsen vyöltään. Hän oli tunnettu erinomaisesta taidostaan heittää tuota vaarallista asetta, joka häneltä aina osui maaliinsa.
Polkua pitkin tuli nopein askelin talonpoikaispukuun puettu nainen. Hän ei aavistanut mitään vaaraa, hän kiiruhti vain Flintan mökkiä kohti.
Silloin kohosi musta José maasta kyyrysiltään, ja tähtäsi kostosta välkkyvin silmin vaimoon kuolettavan iskun. Martti tahtoi juosta apuun, mutta hänet ehkäisi siitä äkkiarvaamaton tapaus. Kuului pamaus noin viidenkymmenen askelen päästä, keveä savu kohosi pajupensaiden takaa, ja espanjalainen solahti verisenä alas kiveltä. Joku oli nähtävästi luullut häntä siksi otukseksi, jota hän niin paljon sekä ulkonaisesti että sisällisesti muistutti.
— Mitä se oli? — kysyi nainen Martilta.
— Musta Jooseppi tuossa tahtoi tappaa teidän armonne, — vastasi
Martti, ja hänen rehellinen kalastajasydämensä vavahti.
Talonpoikaisnaisen jalo otsa synkkeni hetkeksi, mutta pian hän oli taas selvillä siitä, mitä hänen oli tehtävä.
— Vie minut hänen luoksensa! — sanoi hän.
Martti saattoi hänet kaatuneen salamurhaajan luo, joka makasi kiven takana. Tämä hengitti vielä. Luoti oli mennyt hänen oikean olkapäänsä läpi.
— Hän on pelastettavissa, jos luoti saadaan ulos, — virkkoi nainen tutkittuaan haavaa tottunein käsin ja revittyään hienon nenäliinansa ensi siteeksi. — Mistä saamme apua, viedäksemme hänet kylään?
— Minä huudan tänne tuolta tuon pitkän roikaleen, — arveli Martti, osoittaen Leoa, joka vielä seisoi polulla epätietoisena, pitäisikö hänen jättää marakattiraukka yksin metsään nälkään kuolemaan.
Mutta ennenkuin Leo kerkesi paikalle, oli jo kaksi ratsumiestä lähestynyt polkua pitkin ja toinen heistä, laukaistu espanjalainen pyssy olallaan, oli laskeutunut hevosen selästä hakeakseen riistaa, jonka luuli kaataneensa. Se oli kreivi Bernhard Bertelsköld.
— Östanlidin muori! Ja José! Mitä tämä merkitsee? — huudahti Bernhard kummastuksissaan, kun hän kiven luona tapasi naisen sitomassa haavoitettua.
— Tahdoin kostaa teidän ja itseni puolesta, sennor! — sanoi espanjalainen matalalla äänellä. — Hän ja veljenne ovat kaikkeen syypäät. Caramba! Vielä minä heille maksan, jos saan elää.
— Sinä jäät eloon, José, mutta et kostaaksesi, vaan katuaksesi ja rukoillaksesi! — kuiskasi nainen vakavasti.
— Eikö minua teidän tähtenne ajettu palveluksestani? — jupisi haavoitettu.
— Niin. Ja sen vuoksi tahdoit tappaa minut ja poikani. Mutta mekin kostamme. Me parannamme haavasi.
Kohta olivat puiden oksista valmistetut pehmeät paarit kunnossa, ja niillä kantoivat Leo ja Martti haavoitetun kylään.
— Herra on hyvä ja sanoo tuolle ihmiselle, että hän pitää huolta marakatista! — sanoi Leo, osoittaen talonpoikaisnaista. Hän ei voinut jättää irvistelevää suosikkiansa yksin metsään.
Kreivi Bernhard nousi sanaakaan sanomatta satulaan ja ratsasti isänsä vieressä rantaan usein pysähtyen ja vaipuen mietteihinsä.
— Eikö se ollut Östanlidin muori? — kysyi isä.
— Oli, — vastasi kreivi Bernhard.
Talonpoikaisnainen oli sill'aikaa kulkenut oikotietä vuorien yli ja saapunut ennemmin tuvalle. Vanha Flinta istui vielä penkillään lähellä tupaa. Hän kuuli tulevan askelet, rukki hyrisi, aallot välkkyivät, pääskyset lentelivät ja päiväpaiste välähteli kuin hopea ulapalle.
— Oletteko vahingoittumaton? — kysyi hän.
— Olen, — sanoi talonpoikaisnainen ja seisoi kuin katuvainen tämän hurskaan vanhuksen edessä.
— Jumalalle kiitos! Ääni minussa sanoo, että vaikein koettelemuksenne tässä elämässä lähenee loppuaan.
— Niin, äitini. Ja kuitenkin minä vapisen.
— Älkää kutsuko minua äidiksenne, sillä aika on tullut, jolloin ne, joiden oma olette, saavat teidät takaisin. Miksi vapisette? Eikö Jumalan siunaus ole teitä seurannut sekä myötä että vastoinkäymisissä?
— Aina, aina, äitini.
— Eikö maailman kovin ja kivettynein sydän, joka ei ehkä mitenkään muuten olisi pehmennyt, ole voitettu Jumalalle ja ihmisille teidän pakenemisenne välityksellä?
— Ah! Ei minun ansiostani!
— Ei, vaan Jumalan voimalla. Ja eikö se mies, jonka Jumala on asettanut puolustajaksenne, mutta joka unohti kalleimman velvollisuutensa, ole palannut järkiinsä teidät menetettyään ja eikö hän nyt rakasta teitä enemmän kuin koskaan ennen?
— Minä uskon sen. Mutta se ei tapahtunut minun ansiostani.
— Ei, taasen ja aina Herran käden avulla, joka johti matkaanne.
— Se on totta.
— Ja ettekö ole valvonut nuoremman poikanne onnea paremmin ja tehokkaammin kuin jos olisitte pysynyt kotonanne?
— Ehkä. En tiedä.
— Ja ettekö ole kuin näkymätön enkeli aina huolehtinut nuorimmasta lapsestanne, joka ajaksi tarvitsi vierasta hoitoa, koska hänen sielunsa oli liiaksi teidän sielunne kaltainen?
— Olette ehkä oikeassa.
— Ja eikö Jumala kaikkivaltias nyt suruin ja murhein ole puhdistanut teitä kaikkia, puhdistanut teidät itsenne ja tasoittanut sen syvän juovan, joka kerran uhkasi haudata miehenne koko suvun keskinäiseen eripuraisuuteen?
— Toivon niin olevan!
— No, miksikä sitten vapisette? Miksi vielä vitkastelette kiittämästä
Jumalaa?
— Koska olen köyhä, syntinen nainen, joka ei ole puhdas hänen pyhäin kasvojensa edessä. Oi, äitini, olen kerran pettänyt!
— Oletteko te pettänyt? Se on mahdotonta.
— Se tapahtui kerran Tukholmassa. Tahdoin koetella poikapuoltani ja hän kesti koetuksen. Mutta minä ajattelin: heikko on ihmissydän, hänen pitää kestää vielä useampia koetuksia. Ja koska se ei voinut toisin tapahtua, niin muutin muotoni enkä ilmoittanut, kuka olin. Sitä olen sittemmin katkerasti katunut. En muista valhetelleeni kuin sen ainoan kerran koko elinaikanani.
— Jos niin on, — sanoi vanhus lempeästi, — niin olkaa hyvässä toivossa ja oppikaa siinäkin huomaamaan Jumalan ääretöntä armoa. Kas, olette luopunut enemmästä kuin useimmat naiset, olette vapaaehtoisesti luopunut rakkahimmasta, mitä täällä maan päällä on, olette kärsinyt yksin, hylättynä, soimattuna kiittämättömyydellä palkittuna ja missä olette liikkunut olette kuitenkin kostanut pahan hyvällä. Mutta Herra näki, että te siitä voisitte tulla itsevanhurskaaksi ja hyveistänne ylpeileväksi, ja senvuoksi hän lähetti teille tämän kiusauksen, johon lankesitte. Luulitte olevanne liian viisas ja voimakas, ja Herra rankaisi teitä synnillä.
— Se on totta. Tunnen sen tarvinneeni. Ja vielä tällä hetkellä asuu minussa nuoruuteni ylpeä, uhmaileva henki, jota vastaan olen taistelemistani taistellut koko elinaikani. On niin raskasta palata takaisin sinne, mistä olen ajettu pois, tulla sinne kutsumatta — vaikka siellä on kaikki, mikä minulle tässä elämässä on kalleinta. Kas, niin syntinen, niin ylpeä minä sydämeni pohjalta vielä olen.
— Jättäkää se huoli minulle, — sanoi vanhus. — Menkää tupaani. Kuulen hevosten kavioiden töminää, ja ne tuovat teille teidän rauhanne päivät.