22. IHANA ILTA.
Herrat laskeutuivat alas ratsujensa selästä ja tarkastelivat uutta tupaa. He olivat vaiti ja totisia: valtakunnat ja sydämet kapinoivat.
Kun he olivat työtä tarkastaneet, menivät he hetkeksi pakinoimaan vanhuksen kanssa, niinkuin heidän tapansa oli melkein joka päivä. Olihan vanhus uljaan karoliinin leski, miehen, jonka sotaveikot nyt melkein kaikki olivat kadonneet maailmasta. Hän oli nähnyt ja tuntenut majuri Kustaa Bertelsköldin, nykyisten kreivien isän ja isoisän. Hän muisti vielä kahdennentoista Kaarlen: hän tiesi kertoa niin monesta ihmeellisestä urotyöstä, jotka jo olivat haihtuneet muiden mielestä. Hänen vaalenneita hapsiaan valaisi vielä menneen aikakauden loisto. Syvän vaikutuksen olivat karoliinien ajan mahtavat taistelut, suuri uljuus ja äärettömät koettelemukset todellakin mahtaneet tehdä, kun sen jäljet vielä näin kauan jälkeenpäin niin selvään näkyivät niidenkin jälkeenjääneiden mielen jaloudessa, jotka olivat sen ajan pienimpiä. Tämä sotilaan leski oli vain hyvin vanha ja köyhä kansannainen, ilman muuta oppia kuin Jumalan elävä sana sydämessään ja menneiden päiväin muisto huulillansa; mutta hänessä oli jotakin suurta ja kunnioitusta herättävää, jota ei voi nykyajan mitalla mitata ja joka ikäänkuin peitti vuosisadan "erään nimen varjoon".
Bertelsköldin kreivit, jotka itse olivat karoliinien sukua, viettivät siis mielellään hetken sotilaan lesken, Flintan, luona. Kreivi Bernhard oli häntä kohtaan ruvennut tuntemaan kunnioituksen tapaista ystävyyttä, ja liikuttavaa oli nähdä, kuinka hartaasti hän koetti muorista haihduttaa muinaisten loukkausten muistoa. Hän oli ollut innokkaimpia hankkimaan hänelle mukavampaa asuntoa. Hän oli toimittanut leskelle neljäntoista plootun vuotuisen eläkkeen, joka oli suuri summa sotilaan leskelle. Hän oli hankkinut hänelle uudet kartat, uuden kehruurukin, pienen maatilkun pellavanviljelystä varten ja kuusi kaunista lammasta puhumattakaan punaisen- ja valkeankirjavasta lehmästä, joka oli muorin lemmikki. Ja muutamia viikkoja sitten oli Martti hänen toimestaan saanut mitä kauneimmat kalaverkot, joten mökin asukkaat nyt olivat yhtä hyvin varustettuja ja riippumattomia kuin ennen olivat olleet köyhiä ja puutteessa.
Nyt istuivat kreivit, isä ja poika, tavallisuuden mukaan portailla, ja kun he olivat pakinoineet vähän aikaa tuvasta ja kalastuksesta, alkoi vanhempi kreivi kertoa suurta Tukholman-uutista, kuinka kuningas oli anastanut vallan. Vanha Flinta pudisti valkoista päätään ja sanoi:
— Jumala varjelkoon kuningasta! Sitä rukousta kuulin lapsena ollessani luettavan aamuin ja illoin. En ymmärrä uusia aikoja, mutta minusta tuntuu, että sopu sijaa antaa. Sitä tulisi jokaisen Jumalaltaan rukoilla. Sillä rakkaudessa ja rakkaudesta meidän täytyy elää. Jumala palkitkoon niitä, joilla on uskollinen sydän.
Herrat eivät vastanneet. He tunsivat mielensä heltyneen.
— Ja siksi minä sanon: Jumala palkitkoon kaikki kreivittärelle, teidän armonne vaimolle, sillä hänellä varmaankin on uskollinen sydän, — jatkoi vanhus kiinteästi kehräten. — Ajattelen usein, missä hän lienee ja milloin hän palannee.
— Tuolla lähtee vene liikkeelle Falkbyn valkamasta, — sanoi vanhempi kreivi, ottaessaan taskustaan kiikarin, mutta hän ei voinut mitään nähdä, sillä oli jotakin kosteaa joko lasissa tai hänen silmässään.
— Mitä tiedätte kreivittärestä? — kysyi kreivi Bernhard, joka aavisti jotakin ikäänkuin ohimennen lausuttujen sanojen takaa. — Muori, te tiedätte jotakin ettekä tee oikein sitä nyt salatessanne.
— Tiedän, että paljon on muuttunut sen jälkeen, kun hänen armonsa lähti, — virkkoi vanhus tyynesti ja jatkoi kehräämistään. — Mutta tiedän myöskin, ettei hän mennyt mielellään eikä suotta. Katsokaa, naisen sydämessä on jotakin sellaista, jota miehet eivät ymmärrä. Kun miehillä on jotakin mielessä, niin he hyökkäävät tiehensä ja ovat valmiit ruhjomaan taivaan ja maan, jos se olisi heidän vallassaan. Mutta kun hyvällä naisella on sydämensuru, niin hän menee pois hiljaisuudessa itkemään. Tapahtui minun nuorena ollessani, että Pietari Stålilla, joka seisoi lähinnä Flinta-vainajaa ruodussa, oli tapana sanoa vaimolleen: olisin voinut saada paremmankin kuin sinä, Kaarina, — sillä hänen isänsä oli ollut kersantti, mutta Kaarina oli kotoisin Falkbyn torpasta. Ei hän oikeastaan mitään pahaa tarkoittanut, mutta Kaarina oli sitä lajia, joka kärsi nuo sanat yhdeksäntoista ja kaksikymmentä kertaa, mutta ei enempää eikä vähempää. Kun hän yhdennenkolmatta kerran kuuli samat sanat meni hän pois ja pyysi erokirjaa. Ja koko pitäjä oli kummissaan, sillä kaikki tiesivät Kaarinan olevan viisaan ja nöyrän ja miehelleen hän oli alamainen kaikessa, paitsi kunniassa. Mutta nyt herää kysymys: tekikö hän oikein vai väärin?
— Hän teki oikein, — sanoi kreivi Bernhard vakavasti.
— Pelkään hänen tehneen, mitä vaimon tulee tehdä, — lisäsi isä surullisesti.
— Mutta mitä luulee teidän armonne Pietari Stålin tuon kuultuaan tehneen? — jatkoi vanhus. — Hän meni papin luo eräänä pyhänä, kun jumalanpalvelus oli päättynyt ja väkeä oli vielä paljon kirkossa ja Kaarina myös, ja silloin hän sanoi niin kovasti, että kaikki sen kuulivat: minulla on vaimo, joka on minulle liian hyvä, ja vaikka olisin nainut kuningattaren kamarineitsyen, en koskaan olisi voinut saada niin hyvää vaimoa kuin Kaarina. Minä pyydän erokirjaa minäkin, sillä en ansaitse häntä.
—- Ja mitä Kaarina vastasi? — kysyivät kreivit yht'aikaa.
— Niin, mitä hän vastasi? —- jatkoi vanhus, hetken ääneti oltuaan, jolloin nainen, joka tuvasta oli kuunnellut puhetta avonaisen ikkunan kautta, sai aikaa herrain huomaamatta astua ulos ja hiljaa hiipiä heidän taakseen. — Niin, mitä hän vastasi? Hän vastasi sulkemalla miehensä sydämellisesti syliinsä.
Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld tunsi kaksi pehmeää käsivartta kietoutuvan kaulansa ympäri, ja kyynelet, lämpimät kuin suloisin kesäsade, tippuivat hänen poskilleen. Se oli niin odottamatonta, niin kummastuttavaa, ettei kukaan noista neljästä voinut pitkään aikaan hiiskua sanaakaan. Rukki herkesi surisemasta, hyttyset hyräjämästä, linnut livertelemästä; aallot tuntuivat keinuvan niin hiljaa kuin rakkauden syleily vihreää rantaa vasten, ja keveät pilvetkin taivaalla näyttivät hellyydestä punehtuen heijastavan lyhyen ihmiselämän autuaallisimpia hetkiä — kun kaksi synnin ja surun erottamaa sydäntä jälleen tapaavat toisensa ei koskaan enää elämässä erotakseen, ei koskaan enää lakatakseen sykkimästä toisilleen.
Ensimmäinen, joka keskeytti äänettömyyden, oli vanha kahdeksankymmenvuotias, joka nyt oli suorittanut_, hänkin, velkansa kaikista kokemistaan hyvistä teoista. Hän kohotti taivasta kohden vapisevat kätensä ja rukoili hiljaisen, palavan rukouksen, yhden niitä sanattomia ylistyslauluja, jotka kuuluvat aina enkeleiden asuntoihin asti ja johon kaikki läsnäolevat yhtyivät. Kun suurin kaikista velvollisuuksista oli täytetty ja neljän sydämen palava kiitos oli lähetetty Iankaikkisen valtaistuimen eteen, silloin vanhus pyyhki kyynelet ryppyisiltä poskiltaan ja virkkoi hellästi, lempeästi hymyillen: — No, mitä Kaarina vastasi miehelleen kirkonkäytävällä?
— Hän vastasi, — sanoi kreivitär Ester, joka nyt oli heittänyt otsaltaan talonpoikaisnaisen huivin ja paljastanut suuret loistavat silmänsä, — hän vastasi: — Kas, Jumalan käsi on armollinen meissä heikoissa! Kaikki kannamme velkakuormaa omallatunnollamme Hänen tuomionsa edessä: ylistäkäämme hänen nimeään ja antakaamme toisillemme anteeksi! Ja niinkuin nyt hänen kasvojensa edessä lupaan sinulle, etten epäilevän ajatuksen varjollakaan loukkaa rakkauttasi, niin pyydän myös sinua antamaan minulle anteeksi kaiken surun, jota olen sinulle tuottanut, kaikki ne yksinäiset hetket, jotka olet kaivannut puolisoasi, joka kuitenkin oli vannonut ei koskaan sinusta luopuvansa. Sinä rakkain ystäväni, minä olen sinut jättäessäni rikkonut enemmän kuin sinä; ja usko minua: tuntui sydämessäni kuin olisin menettänyt kaiken maailmassa, kun ei minulla ollut sinua! Mutta nyt sinä olet taas luonani, enkä enää koskaan luovu sinusta; en enää voisi kantaa semmoista surua. Ja senvuoksi minä rukoilen saadakseni tulla takaisin luoksesi. Tahdotko suoda minulle niin suuren ja ansaitsemattoman ilon?
— Se oli oikein, aivan niin sanoi Kaarina, — virkkoi vanhus rukin äärestä — Ja siihen vastasi hänen miehensä…
— Hänen miehensä vastasi, — virkkoi kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld, — ettei hän Jumalan eikä ihmisten edessä ansainnut semmoista vaimoa. Ja muistatko, — sanoi hän, — että sinä kerran, kaksikymmentä vuotta sitten, ennustit kaiken tämän? Mutta minä en sokeassa rakkaudessani sinua ymmärtänyt. En tuntenut ihmisten ennakkoluuloja enkä omaa heikkouttani. Luulin itseäni voimalliseksi, ja siksi lähetti Jumala minulle tämän koettelemuksen. Nyt vasta tunnen sinut ja itseni. Nyt en enää uhmaile, ja katso, kuitenkin on meillä, Ester, kuitenkin on meillä voimaa yhdessä voittaa maailma.
— Entä minä, äitini! Kuinka minä uskallan luoda teihin silmäni? — sanoi kreivi Bernhard aivan toisella äänellä kuin vuosi sitten samassa paikassa.
Vastauksen sijasta kietoi kreivitär Ester käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä niinkuin äiti suutelee rakastettua, kadotettua ja jälleen löydettyä lastansa.
— Jos koskaan olen tuntenut heikkouteni ja Jumalan voiman, — sanoi hän, — niin on se tapahtunut nähdessäni hänen tekonsa sinussa. Etkö tiedä, Bernhard, että elämässä enin rakastetaan sitä, jonka tähden enin on kärsitty? Näin sinun palaavan siltä tieltä, jolta niin harvat palaavat ja jolla kaikki näkyi liittoutuneen erottamaan sinua meistä. Näin sinun syleilevän veljeäsi, jota kerran vihasit — ja minäkö en rakastaisi sinua! Kuulin toisesta koettelemuksestasi ajan uskottomuuden keskellä; pysyit järkähtämättä uskossasi — ja minäkö en kiittäisi Jumalaa sinun tähtesi! Vihdoin, aivan äsken, kuulin sinua soimattavan ja uhattavan minun tähteni ja sinä puolustit minua — ja vielä luulet, ettet olisi minulle rakas! Bernhard, Bernhard, jospa tietäisit, miltä tuntuu, kun on löytänyt pojan semmoisen kuin sinä, niin, usko minua, sinä kadehtisit sitä minulta, sillä tänään näen selvästi siunauksen, joka meitä seuraa!
Hänen vielä puhuessaan läheni vene tuoden ne kolme, jotka olivat tavanneet toisensa Falkbyn uimahuoneen luona. Ei kukaan olisi ajatellut Veraa, ellei Flinta-muori äkkiä olisi nykäissyt kreivitärtä ja hienotunteisuudella, jonka ainoastaan nainen oivaltaa, kuiskaissut hänelle: — menkää tupaan!
Kreivitär meni.
Kohta sen jälkeen tuli vene maihin. Paul vaipui isänsä syliin ja puristi herttaisesti veljensä kättä, huomaamatta heidän mielenliikutustaan. Vera sen sitävastoin heti huomasi. Hän silmäili heitä hämillään, miltei pelokkaasti.
— No, — virkkoi Flinta-muori, — eikö pieni neiti tahdo tervehtiä hyvää ystäväänsä tuolla tuvassa?
Muorilla oli aarre, jolla hän aina oli houkutellut Veraa tänne mäntyniemelle ja se oli mitä sievin kissanpenikka. Sitä nyt Vera meni hämillään silittelemään. Mutta astuessaan tupaan hän näki talonpoikaisnaisen istuvan ikkunan luona ja katsovan häneen hiiskumatta sanaakaan.
Vera katseli häneen ja punehtui korvia myöten — katsoi sitten pois, luullen erehtyneensä, — katsoi taaskin vieraaseen ja kävi yhä punaisemmaksi ja yhä enemmän hämilleen. Hän ei uskaltanut liikahtaa, hän seisoi kuin kynnykseen naulattuna…
Silloin vieraan vaimon kädet hitaasti kohosivat. Ei hän vielä virkkanut sanaakaan, ei hän liikkunut paikaltaan … hän vain avasi sylinsä.
— Äiti! — sopersi Vera melkein kuulumattomasta
— Vera! — kuiskasi vieras yhtä hiljaa.
Ja samassa lepäsi tytär äitinsä hellässä helmassa — ja kun he kaksi kohtasivat toisensa, niin sitä ei nähnyt kukaan muu kuin Hän, joka näkee salatuimmatkin.