23. VALTAKUNNAN AAMU.
Elokuun lopulla nousee aurinko kello viisi aamulla ja jo heti neljän jälkeen alkaa sarastaa. Sekä Bernhard että Paul Bertelsköld olivat eräänä semmoisena aamuna ylhäällä ennen aurinkoa.
Ihanan aamun ensimmäinen lapsuudenihanuus oli kirkastuksen tavoin levinnyt yli koko tienoon. Kuinka vilpoista olikaan! Ja kuinka raikasta! Ilma oli niin puhdas kuin olisi se tulvaillut iankaikkisista terveyslähteistä ja niin läpikuultava, että voi erottaa kaakkurin siivet korkeuden sinessä. Kaste kimmelteli suurina, kirkkaina helminä heinikossa, niin että pihamaalle ja puistoon oli kuin seulottu säihkyviä jalokiviä. Järven rannan alla lepäsi vielä viileän yösumun hieno harso; sumujen ylitse kuvastuivat koivujen keveät lehdet ja kuusien tumma vihreys vasten ruskottavaa aamutaivasta. Joka lehti, joka havunneulanen näkyi ja kaikki olivat hopeanhohtavia, ikäänkuin ilon ja kauneuden kyyneltämiä.
Niistä, jotka eivät ole tottuneet nousemaan vuoteeltaan ennen auringon nousua, on omituista nähdä, kun puiden ja rakennusten varjot lankeavat pitkinä länteen idän purppuraisten pilvien heijastamina. Pitkät varjot ovat muutoin kuin ilta-ajatukset ja ennustavat yötä; mutta kun ne ennustavat katoavaa pimeyttä ja koittavaa päivää, kuinka peräti toisenlainen onkaan silloin niiden herättämä tunnelma! Paul tunsi selvästi, kuinka hänen sielunsa yö alkoi valjeta, kuinka uusien aikain aamu alkoi hänelle koittaa.
Puistossa oli jo monta tuntia parvi nuoria kylän poikia ja tyttöjä ahkerasti laitellut kukkaissalkoja ja lehtikoristeita ja siellä oli tekeillä jotakin muutakin salaperäistä uuden rakennuksen luona tuolla portin pielessä. Sama lehtimaja, joka edellisenä kesänä oli koristeltu kreivin syntymäpäiväksi oli taas tapahtuvan juhlan keskustana ja koko tämän tärkeän toimituksen johtaja oli vanha, siivo puutarhuri Bergflykt, joka ei tähän saakka — ollen vähän pitkävillainen kaikessa siivoudessaan — ollut voinut unohtaa kärsimäänsä vääryyttä, mutta joka nyt vihdoinkin oli taipunut kuultuaan, että hänen vanha emäntänsä oli palannut pitkältä matkaltaan. Oli kuin olisi hän nyt kaksinkertaisella innolla koettanut sovittaa itsepintaisuuttaan ja häntä auttoi tässä kömpelösti, mutta sydämensä pohjasta eräs rotevajäseninen mies, joka otsansa hiessä työskenteli neljän miehen voimalla.
— No, Leo, — sanoi Paul, — et viihtynyt kauan Tukholmassa?
— On vaikea viihtyä, kun ei ole syötävää.
— Mutta miksi tulit Ruotsiin?
— Miksi? Siksi, että sain seitsemännen kerran repat papintutkinnossa. Kärpäset olivat pilkuttaneet Gadolinin kodeksin; ei hevonenkaan olisi voinut lukea semmoista hepreaa. Silloin ajattelin: olkoon. Minä lähden ja rupean kuninkaan rakuunaksi.
— Ja senvuoksi hurrasit niin riivatusti kuninkaalle. Mutta eihän sinusta tullutkaan rakuunaa.
— Mitäs vielä! Kuningas nauroi nähdessään minut ja sanoi: jos minulla olisi elefantti, poikaseni, tulisi sinusta heti rakuuna, mutta ei ole koko Ruotsin valtakunnassa sellaista konia, joka jaksaisi sinut kantaa. Tahdotko ruveta sivusmieheksi jalkakaartiini? En, kiitoksia, vastasin; se ei sovi arvolleni; olen saanut seitsemän kertaa reput papintutkinnossa. Menen Paul Bertelsköldin luo, sanoin mä, ja rupean ennemmin hänen rengikseen, sillä, kas, hänkin on academicus. — Katsos vain noita oppineita, sanoi kuningas, ne ovat ylpeitä, ne.
— Tahdotko, Leo, ruveta koulumestariksi uuteen kansakouluumme?
— Kiitos vain. Ei taitaisi olla hulluinta! Kyllä minä isken järkeä poikiin.
— Olkoon menneeksi. Isäni on käskenyt minua hankkimaan kelpo miehen siihen toimeen ja jos lupaat, ettet sulasta hyväntahtoisuudesta lyö poikia kuoliaaksi, niin käy kaikki kuin itsestään. Voithan katsoa, etteivät kärpäset pilkuta katkismusta.
— Jumala sinua siunatkoon; tiesinhän, että olet civis sinä ja kun me vasta tappelemme kisällien kanssa, niin huuda vain minua, — sanoi Leo niistäen ihastuksissaan neljästi nenäänsä.
Aurinko oli sillä välin kohonnut ihanana ja majesteetillisena kuin satujen kuningatar metsän yli. Järvi välkkyi, metsä hohti, ihmisten kasvot loistivat ilosta. Tuli ihana aamu sumuisen yön jälkeen.
Vähitellen heräsivät muutkin Falkbyn asukkaat, ja varhaisimpia oli itse kreivitär. Hän oli kuin hyvä haltiatar läsnä kaikkialla; hän muisti kaikkea ja kaikkia, paitsi itseään. Mutta kreivitär Ester ei aavistanut, että juhla suureksi osaksi oli häntä varten.
Sillä tänäänhän Falkbyssä, samoinkuin kaikkialla muuallakin Ruotsin valtakunnassa, oli aikomus viettää iloista kansanjuhlaa sen muistoksi, että isänmaa oli pelastunut anarkiasta ja hajaantumisesta. Varmat viestit olivat nyt tulleet Tukholmasta, ja kenraali Pechlinin ajatukset kansan mielipiteistä osoittautuivat kerrassaan paikkaansa pitämättömiksi. Ei kukaan aikonut tarttua aseihin; kaikki olivat kyllästyneet säätyjen loppumattomiin riitoihin ja tervehtivät yksimielisellä ihastuksella nuoren, rakastetun kuninkaan nousua valtaan, jota hän käytti niin maltillisesti ja joka enemmän kuin puolueiden lahjottavissa oleva hallitus ja leppymätön vainoamishalu lupasi kansan vapaudelle todellista varmuutta. Koko Ruotsin valtakunta kulki tähän aikaan ikäänkuin ihastuksen hurmauksessa, tutut ja tuntemattomat syleilivät toisiaan vastaan tullessaan ja hurraahuudot kuninkaan kunniaksi etenivät Ruotsin pääkaupungista pitkinä, toistuvina kaikuina vuoresta vuoreen ja laaksosta laaksoon, Pohjanmeren rannikoilta Saimaan ulapoille ja Öresundin lippuja liehuvilta aalloilta Lapin kalastajamökkeihin kauas Inarin järven yksinäisille rannoille.
Kun siis kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld myöhemmin kirkkaana aamuna ilmestyi kauniille, lehdillä koristetulle parvekkeelle Falkbyn puistoon ja puhui kokoontuneelle kansalle miehuullisia, jaloja sanoja valtakunnan vaarasta, vieraiden valtojen vehkeistä, onnettomasta eripuraisuudesta, joka nyt puoli vuosisataa oli erottanut kansalaiset toisistaan ja nuoren kuninkaan urhoollisuudesta, siitä, että hän oli uskaltanut panna kruununsa ja henkensä alttiiksi valtakuntansa pelastukseksi — ja kun hän sitten kehoitti kaikkia vapaasti ja rohkeasti vannomaan valan uudelle hallitusmuodolle ja uskollisesti kaikissa vaiheissa elämään ja kuolemaan lain ja vapauden, kuninkaan ja isänmaan puolesta — silloin nousi tämänkin kokoontuneen kansan sydämestä yksi ainoa ääretön, yksimielinen riemuhuuto ja vala vahvistettiin huutamalla: eläköön kuningas! joka kaikui äänekkäämmin kuin koskaan ennen sitten Kustaa Aadolfin aikojen. Kunnon itägöötalaiset olivat ilosta humauksissaan; he huusivat äänensä painuksiin, ja heidän hurraahuutoihinsa sekaantui suomalais-jättiläinen basso kuin jalopeuran karjunta.
Tämä päivä oli vapaapäivä koko Falkbyn väelle, ja puistoon oli pitkille pöydille katettu muhkea juhla-ateria kaikelle kansalle. Kunniasijan sai Flinta-muori: ei auttanut, että hän kursasteli, hänen piti istua ylimmäisenä kreivin ja kreivittären väliin ja hän istui siinä niin kauniina ja kunnianarvoisena kuin mennyt aikakausi, tukka lumivalkoisena ja katse nöyränä. — Heidän kummallakin puolellaan istuivat Bernhard ja Paul Bertelsköld; lähinnä heitä pitäjän kirkkoherra, ja tämän rinnalla Vera, joka oli pyytänyt, että hänet herätettäisiin klo 4 aamulla, mutta joka oli erehdyksestä nukkunut klo 9:ään. Lähinnä heitä nähtiin pari Tukholmasta palannutta valtiopäivämiestä, jotka söivät ja joivat toivottaen säädyille onnellista kotimatkaa, ja sitten Bergflykt, Leo, Martti ja talon muut läheiset ystävät, jopa itse skoonelainen Rasmuskin, joka vannoi että tammakin tallissa oli hurrannut kuninkaalle.
Pila ei ollut juuri hienoa, mutta sillä oli tarkoituksensa. Sillä jos siihen aikaan maan eläimet, ilman linnut, veden kalat tahi Ruotsin ja Suomen ikivuorten harmaa graniitti olisivat voineet puhua, niin ne olisivat maiden ja merien yli huutaneet: eläköön Kustaa-kuningas!
Ja niin tuli ehtoo ja aamu Ruotsin valtakunnassa.