24. AAMUN VALKENEMINEN FALKBYSSÄ.
Juhla ei vielä ollut päättynyt: sen valtiollista osaa seurasi perheellinen.
Aterian päätyttyä astui Falkbyn kreivi vielä kerran ulos parvekkeelle ja sanoi tahtovansa puhua. — Ystäväni, — sanoi hän, — minulla on vielä jotakin teille sanottavaa. Jumala on antanut minulle sen, jota joka miehen täytyy itselleen toivoa, on antanut hyvän vaimon. Hän on kansan lapsi eikä hän sitä häpeä, mutta minä pidän sitä kunniana. Katsokaa, senvuoksi seisoo sukumme hänen kauttansa keskellä kansaa niinkuin minä seison täällä teidän keskellänne, ja meillä ei enää ole ylhäisiä eikä alhaisia, vaan jokaista arvostellaan hänen ihmisarvonsa mukaan. Kun nyt vaimoni matkusti pois toista vuotta sitten, tein itsekseni sen lupauksen, että jos hän Jumalan avulla onnellisesti palaisi, niin me yhdessä säilyttäisimme ikuisiksi ajoiksi muiston hänen palaamisestaan. Nyt tämä on tapahtunut, ja tuolla portin luona on uusi rakennus, jolle annetaan nimeksi Esterin talo. Sen toiseen osaan sijoitetaan kansakoulu, toiseen köyhien, äidittömien lasten hoitola. Jos tahdotte seurata minua sinne, niin pyydämme hyvää pastoriamme siunaamaan tuon uuden talomme, "Esterin talon".
Sanomaton riemuhuuto remahti kansan keskestä, kun nämä sanat oli lausuttu. Kansa tunki kreivittären ympärille kilvan suutelemaan hänen vaatteitaan, mutta hän ei sallinut sen tapahtua; hän vain kätteli heitä kutakin ja muistutti heille, että hänhän oli alhaisen miehen tytär ja että heidän tulisi pitää häntä vertaisenaan. Ja sitten kaikki menivät uudelle rakennukselle.
Tämä oli niin kukkien ja lehtien vallassa, että sitä olisi voinut luulla lehtimajaksi. Kuusi köyhää, kukilla koristettua lasta tuli Veran johtamina kreivitärtä vastaan portailla ja he antoivat hänelle talon avaimet laulaen vanhalla yksinkertaisella sävelellä muutamia Paulin sepittämiä säkeitä, jotka loppuivat seuraaviin sanoihin:
Taloss' Esterin koti kultaisin. Sen kauniimpaa ei onnelaa. Luon' Esterin hovi herttaisin, siell' orvot saa ain' asustaa. Ilo ihanin syliss' Esterin.
— Niin, — kuiskasi kreivi Bertelsköld liikutetulle puolisolleen, — tästä tulee sinun hovisi! Sanottiinhan sinulle kerran, että sinä olet syntynyt prinsessaksi? Totta silloin sanottiin; tämä on sinun kuningaskuntasi; tämä kruunu on sinun!
— Tässä on minulle iloa liiaksikin! — kuiskasi kreivitär, — ei tätä rakennusta ole päivässä pystytetty; lienet jo kauankin sitä ajatellut.
— Ja mitäpä olisin ajatellut tänä pitkänä aikana sinua kaivatessani, ellen palaamistasi? On vielä jotakin, jonka tahdon uskoa ainoastaan sinulle. Vanha Flinta ei kauan tarvitse uutta tupaansa. Olen määrännyt pienen pääoman, jolla hänen kuolemansa jälkeen tullaan ylläpitämään jotakin vanhaa, köyhää ja nöyrää vaimoa hänen tuvassaan. Ja nientä, jossa hän asuu, sanotaan tästälähin Rauhaniemeksi. Suostutko siihen?
Kreivitär puristi hänen kättään.
Kirkkoherra piti sitten puheen kansalle, aikoen ensin ajan tavan mukaan ylistää kreivillistä herrasväkeä, mutta huomatessaan heidän otsansa synkkenevän hän muutti suunnitelmaa ja puhui niin kauniisti kristillisestä kasvatuksesta ja pienistä, köyhistä lapsista, jotka täällä olivat löytäneet kodin, että kaikki seisoivat taas kyynelsilmin vastarakennetussa tuvassa. Sen jälkeen luettiin siunaus Esterin talolle, kansa lauloi virren, ja toimitus oli päättynyt.
Kun kreivi ja kreivitär astuivat portaille, huomasivat he siellä vastatulleen rakkaan vieraan, paroonitar Louise Clairfeldin, syntyisin Bertelsköld, joka juuri oli palannut Berlinistä. Hän kantoi surupukua miehensä muistoksi ja hänen oikullinen, vaikka ei suinkaan paha sydämensä oli surusta lauhtunut. Hänen miehensä oli jättänyt jälkeensä ainoastaan velkoja; hänen lyhyt ylhäisyytensä aika oli nyt ohi ja hän tuli viettämään loppuelämäänsä vanhassa kodissaan.
— Kas, nyt olemme täällä kaikki! — huudahti kreivitär Ester iloisesti. — Ainoastaan sinua vielä kaipasimme, rakas Louise.
— Äitini! — virkkoi tuo ennen niin ylhäinen ja ylpeä nainen liikutettuna ja vaipui äitipuolensa syliin. Hänkin oli lakannut sanomasta madame.
Louise Clairfeld oli tottunut saamaan kaikki mielipiteensä ja elämänsä ohjeet ihaillulta veljeltään Bernhardilta. Kun hän nyt näki tämän entisestään niin kokonaan muuttuneena kuin ihminen voi muuttua ainoastaan mielen, sydämen ja ajatuksen perinpohjaisesti uudistuessa, vetäytyi hän aluksi säikähtyneenä syrjään. Mutta kohta hän alkoi naisen vaistolla ymmärtää veljeään. Tämä hymyili huomatessaan sisarensa hämmästyksen.
— Sinä kummastut nähdessäsi minut näin muuttuneena, — sanoi hän. —
Se johtuu siitä, ettet koskaan ole tuntenut Östanlidin muoria.
Kansan huviksi toimeenpantiin sitten puistossa kaikenlaisia leikkejä aamusta iltaan. Ainoastaan Paulin kauniita tummia silmiä varjosti alakuloisuuden harso, sillä hän tunsi paroonittaren uuden kamarineitsyen, joka astua sipsutteli pihan yli yhtä itsetietoisen ylpeästi kuin ennenkin. Se oli näet tuo parantumaton, sukkela ja nenäkäs Babette.
Mutta hänen ajatuksensa muuttuivat taas iloisemmiksi, kun kreivi Bernhard näytti hänelle juuri äsken Eerikki Ljungilta tulleen kirjeen. Tämä voi hyvin onnellisessa Suruttomassaan reippaan Eriikkansa kanssa ja lähetti sellaiset terveiset, että hän nyt oli ostanut puheena olleen tilan Suomessa kreivi Bernhardia varten. "Cecilia Larsson", — sanottiin vielä kirjeessä, — "tervehtii ystäväänsä Paulia kertoen, että Suruttoman tammi on kasvanut kattoa korkeammalle, ja lähettää hänelle nämä mukaanliitetyt kauneimman ruusunsa lehdet."
Paul ei enää nähnyt Babettea. Hän suuteli ruusunlehteä.
Ja näin tuli ehtoo ja aamu Falkbyn kartanossa. Mutta tuolla ulkona puistossa kuuluivat vielä lasten äänet laulavan:
Taloss' Esterin koti kultaisin. Sen kauniimpaa ei onnelaa. Luon' Esterin hovi herttaisin, siell' orvot saa ain' asustaa. Ilo Ihanin syliss' Esterin.