XX.
ERÄMAAN KULTAA,
Forlorn Riverissä valkeni muudan kesäpäivä, kaunis, tyyni, kuuma ja kultainen päivä valkoisine, liikkumattomine ja suurine Nimettömien vuorten yläpuolella leijailevine pilvineen ja kirkkaine, purppuraisine, erämaan taivaanrannalle ulottuvine ilmakerroksineen.
Rouva Belding palasi sinä päivänä kotiin löytääkseen tyttärensä onnellisena ja menneisyyden haudattuna ikuisiksi ajoiksi pariin yksinäiseen hautaan. Hänen silmistään katosivat ahdistavat varjot. Gale luuli, ettei hän milloinkaan voi unhottaa hänen syleilynsä suloa, ihmeellisyyttä ja kiihkoa, kun hän sanoi häntä pojakseen ja siunasi hänet.
Pieni ryppyinen pappi, joka vihki Galen ja Nellin, suoriutui juhlallisuudesta samoin kuin hän luki rukouksiaan, mielenkiinnotta ja ymmärryksettä, ja meni matkoihinsa viemättä kumminkaan onnellisuutta mukanaan.
"Varmasti olin sairas mies", sanoi Ladd, "ja melkein kuoleman kielissä, mutta nyt luullakseni paranen. Ehkä voin vielä ratsastaakin jonakin päivänä. Nell, sinun on pidettävä siitä huolta. Suutelen sinua ja toivon osaksesi kaiken ilon, mitä on maailmassa. Ja, Dick, kuten yaqui sanoo, hän on varmasti 'Kullannäyttäjä'."
Hän puhui Galen rakkaudesta — puhui siitä sellaisen paimenen syvin ja toivovin tuntein, joka on aina ikävöinyt rakkautta saamatta sellaista kumminkaan milloinkaan osakseen. Belding, joka nyt taasen oli käytännöllinen ja innokkaampi kuin milloinkaan ennen suunnitellessaan uusia kaivoksia ja puhuessaan verioikeuksista, ylisti Galen suurta onnea ja sanoi hänen löytämäänsä kultaa — erämaan kullaksi.
"Ah niin, 'erämaan kultaa' se onkin!" huudahti Dickin isä lämpimästi ylpein katsein. Ehkä hän oli iloinen sentähden että Dick oli löytänyt tuon rikkaan suonen, mutta varmasti oli hän onnellinen sentähden että Dick oli saanut rakastamansa tytön omakseen. Dickistä tuntui kumminkin siltä kuin isä olisi tarkoittanut jotakin kokonaan muuta kuin rakkautta ja onnea vihjatessaan erämaan kullasta.
* * * * *
Mutta ei tämäkään kaunis ja onnellinen päivä ollut kumminkaan sen täydellisempi kuin elämä ja rakkauskaan.
Yaqui tuli sanomaan Dickille jäähyväiset. Dick hämmästyi, tuli pahoilleen ja unhotti hetken huumauksessa intiaanin luonteen. Mutta yaquia ei voitu taivuttaa muuttamaan päätöstään.
Belding koetti tukkia hänelle lahjoja niin paljon kuin suinkin, mutta intiaani otti vain laukullisen ruokaa, huopapeitteen, pyssyn, veitsen, vesiastian eikä mitään muuta. Koko talonväki seurasi häntä aitauksille ja kentille, joissa olevista hevosista Belding pyysi häntä valitsemaan haluamansa, vaikka se olisikin ollut tuo jumaloitu Blanco diablo. Galen sydän nousi kurkkuun pelosta, että intiaani valitsee Blanco solin, ja hän vihasi itseään itsekkäisyytensä vuoksi, jota hän ei voinut auttaa. Hän olisi kumminkin ollut valmis luopumaan Solista sanomatta sanaakaan.
Yaqui vihelsi hevoset luokseen viimeisen kerran. Pitikö hän niistä? Sitä olisi ollut vaikea sanoa. Hän ei katsahtanutkaan tuliseen ja ylpeään Diabloon eikä Blanco soliin, vaikka tämä kohottikin jalon päänsä ja hirnui kimakasti tavalliseen tapaansa. Intiaani ei valinnut ainoatakaan Beldingin valkoisista, vaan otti laumasta erään laihan ja voimakkaan ponyn, heitti huopapeitteensä sen selkään ja kiinnitti tavaransa.
Sitten hän kääntyi ystäviensä puoleen pysyen yhä tuona samana tunteettomana, tutkimattomana ja vaiteliaana intiaanina, jollainen hän aina oli ollut. Tämä eroaminen ei merkinnyt hänelle mitään. Hän oli viipynyt maksaakseen velkansa ja nyt oli hän lähdössä kotiinsa.
Hän puristi miesten käsiä, katsahti nopeasti Nelliin ja kiinnitti vihdoin omituiset silmänsä Mercedeksen kauniisiin ja liikutettuihin kasvoihin. Tuo hetki syöpyi varmasti unhottumattomasti espanjalaisen tytön mieleen. Hänen oli kiittäminen intiaania elämästään, rakkaudestaan ja onnestaan. Mercedes ojensi hänelle ilmehikkäät hennot kätensä, mutta yaqui ei koskenut niihin. Kääntyen pois hyppäsi hän ponynsa selkään ja läksi ratsastamaan virralle päin.
"Hän on menossa kotiinsa", sanoi Belding.
"Niin, kotiin!" kuiskasi Ladd, ja Dick tiesi paimenen ajatusten viipyvän menneissä unhoittumattomissa ajoissa. Kotiin kaktuksien ja laavan yli juhlallisten, yksitoikkoisten päivien ja hiljaisten, yksitoikkoisten öiden vaihdellessa, kotiin tuonne autioon ja punautuiseen erämaahan.
"Thorne, Mercedes ja Nell, kiivetkäämme tuonne kukkulalle katsomaan, kunnes hän katoo näkyvistämme", sanoi Dick.
He kiipesivät sinne toisten palatessa kotiin. Kun he saapuivat kukkulan laelle, oli yaqui jo joen toisella rannalla.
"Kai hän kääntyy vielä katsomaan ja viittaamaan hyvästiksi", sanoi
Nell.
"Kultaseni, hän on intiaani", vastasi Gale.
Ollessaan kukkulalla näkivät he yaquin ratsastavan mesquite-pensaikon läpi joen törmälle ja sitten kaktuksien sekaan. Hänen hevosensa kuvastui selvästi tuota viheriää ja valkoista taustaa vasten ja hän itsekin oli pitkän aikaa selvästi näkyvissä. Punainen aurinko paistoi kullanväriseltä taivaalta. Vihdoin ratsasti yaqui eräälle harjanteelle ja näkyi selvästi erämaan taivaan kullanväristä taustaa vasten muodostaen villin, yksinäisen ja kauniin kuvan. Sitten hän katosi.
Gale tunsi äkkiä suureksi hämmästyksekseen olevansa iloinen. Yaqui oli palannut omille mailleen — suurille lakeuksille, autiuteen ja yksinäisyyteen — teille, joita hän lapsuudessaan oli kulkenut ja joilla nyt hänen kansansa haamut ja hänen jumalansa liikkuivat. Gale totesi, että hän yaquissa oli oppinut tuntemaan erämaan luonteen, ja tunsi, että tuo luonne oli vaatinut hänestäkin omakseen kaiken villin ja alkuperäisen.
Kyyneleet kimaltelivat Mercedeksen kauniissa, tummissa silmissä, mutta Thorne suuteli ne pois — suuteli hehkun niihin takaisin ja punan poskille.
Tämä teko palautti Galenkin entisen mielentilan, nykyisyyden huumaavan ilon, ja hän katsoi Nellin suloisiin kasvoihin. Erämaa levisi tuolla, tuo ihmeellinen, kehittävä, jalostava, kaunis ja kauhistuttava erämaa, joka ei kumminkaan ollut hänelle sama kuin intiaanille. Nellin värisevän palaavan hymyn valossa haihtui sen omituinen, syvä ja puristava varjo kokonaan ja menetti otteensa ikuisiksi ajoiksi. Dick kumartui niin lähelle vaimoaan kuin suinkin kuiskaten:
"Lluvia d'oro — Kullannäyttäjä."