VI.
Hevoset ravasivat. Liikunto lämmitti pian Helenia niin, että hänen oli muuten hyvin mukava olla, lukuun ottamatta sormia, joita vielä paleli. Hänen mielensä muuttui kumminkin sitä synkemmäksi, kuta selvemmästi hän alkoi käsittää tilanteen. Yö muuttui nyt niin pimeäksi että vaikka hänen hevosensa pää oli Bon hevosen sivulla, voi hän tuskin erottaa Bota. Helenin silloin tällöin levottomasti kysyessä Bon vointia vastasi tämä olevansa täydellisesti kunnossa.
Helen ei ollut ratsastanut vuoteen, ja siitä oli jo monta vuotta kun hän oli tehnyt sitä säännöllisesti. Lukuunottamatta innostustaan noustessaan satulaan tunsi hän nyt kumminkin vain pettymystä. Hän oli joka tapauksessa miellyttävästi hämmästynyt, sillä Ranger käveli joustavasti ja Helen huomasi osaavansa vielä ratsastaa. Bo, joka oli ratsastellut muutaman kotoa lähellä olevan maatilan hevosilla, suoriutui varmaankin tehtävästä ihmeellisen hyvin. Helenin mieleen juolahti, miten vaikeaa tämä kaikki olisikaan ollut, ellei heillä olisi ollut näitä paksuja ja mukavia ratsastuspukuja.
Vaikka yö olikin pimeä, voi Helen kumminkin epäselvästi erottaa tien. Se oli kivinen ja ilmeisesti hyvin vähän käytetty. Kun Dale poikkesi tieltä matalaa salviaruohoa kasvavalle tasangolle, muuttui kulku vaivalloisemmaksi ja vaikeammaksi, mutta ei hitaammaksi. Hevoset seurasivat hidastelematta johtajaansa. Huomattuaan sen tarpeettomaksi lopetti Helen Rangerin ohjaamisen. Kauempaa pimeästä häämöitti aina tummia esineitä, jotka tekivät Helenin levottomaksi, kunnes hän tultuaan lähemmäksi huomasi niiden olevan kallioita tahi matalia surkastuneita puita. Kuta kauemmaksi tultiin, sitä suuremmiksi ne muuttuivat, samalla kun niiden lukumääräkin lisääntyi. Usein Helen kääntyi katsomaan taakseen pimeyteen. Tällainen oli tahdotonta hänen pelkonsa aiheuttamaa toimintaa. Dalehan luuli, että heitä tultaisiin ajamaan takaa, ja Helen tunsi pelon rinnalla jonkunlaista outoa harmiakin, sillä olihan suunniteltu ryövätä häneltä paitsi perintö myöskin vapaus. Sitten häntä värisytti muistellessaan Dalen sanoja, että nuo palkatut roistot olisivat mahdollisesti voineet ryöstääkin hänet mukaansa. Sellainen tuntui hirveältä ja mahdottomalta. Mutta kumminkin näytti se Dalesta ja tämän tovereista tuntuvan hyvinkin mahdolliselta. Länsi oli siis todellisuudessa raaka, kova ja armahtamaton.
Hänen hevosensa pysähtyi äkkiä. Se oli päässyt aivan Bon hevosen rinnalle. Dalekin oli pysähtynyt nähtävästi kuuntelemaan. Roy ja kuormahevoset olivat vielä näkymättömissä pimeässä.
"Mitä siellä on?" kuiskasi Helen.
"Olin kuulevinani suden ulvovan", vastasi Dale.
"Oliko tuo suden ulvomista?" kysyi Bo. "Kuulin sen. Se kuulosti hurjalta."
"Olemme juuri saapumaisillamme alemmille kukkuloille", sanoi Dale. "Kai tunnette, miten paljon kylmempää ilma täällä nyt on?"
"Minun on lämmin nyt", vastasi Bo. "Luullakseni vaivasi minua äsken vain se, että olin vähällä paleltua. Nell, kuinka sinä voit?"
"Minunkin on lämmin, mutta —" vastasi Helen.
"Jos voisit valita, niin kummanko ottaisit mieluummin, täälläolonko vai kotona lämpimässä vuoteessasi nukkumisen?" kysyi Bo.
"Bo!" huudahti Helen hämmästyneenä.
"No niin, minä ainakin haluan olla täällä juuri tämän hevosen selässä", sanoi Bo.
Dalekin kuuli kai hänen sanansa, koska hän kääntyi satulassaan. Sitten hän hoputti hevostaan ja läksi jatkamaan matkaa.
Helen ratsasti nyt Bon rinnalla, ja kauan aikaa he jatkoivat siten vaihtamatta sanaakaan. Helen huomasi, milloin sarastuksen edellä oleva pimeä tunti oli kulunut loppuun ja hän tervehti iloiten melkein huomaamatonta valojuovaa idässä. Sitten himmenivät tähdet. Asteittain sulatti hämärä itseensä kaiken muun paitsi suurempia tähtiä. Suurin, aamutähti, ihmeellisempi kuin Helen milloinkaan oli luullut sen olevan, menetti kirkkautensa ja elämänsä ja näytti vetäytyvän takaisin tummaan sineen.
Päivä valkeni vähitellen niin, että harmaa erämaa tuli asteittain näkyviin. Pyöreitä paljaita kukkuloita, joita yön puoleksi kohotettu vaippa vielä peitti, ilmestyi näkyviin kauempaa. Niiden takana oli harmaa etäisyys, joka hitaasti sai muodon ja muuttui kiinteämmäksi. Idässä kimalteli jo vaaleanpunainen ja hopeanvärinen juova leviten yhä laajemmalle ja kirkastuen pitkin taivaanrantaa, joka näytti hyvin rosoiselta.
"Meidän on luullakseni parasta yhtyä Royhin", sanoi Dale kannustaen hevostaan.
Ei Ranger eikä Bonkaan hevonen kaivannut monta kehoitusta ja ne alkoivat laukata. Kaukaa edeltä häämöittivät Royn ajamat kuormahevoset. Tuuli puhalsi niin kylmästi Helenin kasvoihin, että kyyneleet valuivat hänen silmistään ja jäähdyttivät poskia. Ja Rangerilla ratsastaminen tällaista vauhtia tuntui aivan samalta kuin kiikkutuolissa istuminen. Tätä elähdyttävää ja hurmaavaa menoa ei kestänyt kumminkaan kauan.
"Ah, Nell, en välitä ollenkaan enää, mihin joudun", huudahti Bo hengästyneenä.
Hänen kasvonsa olivat valkoiset ja punaiset, raikkaat kuin ruusu, hänen silmänsä loistivat tummansinisinä ja hänen tukkansa hulmusi tuulessa säännöttöminä kiharoina. Helen tiesi myöskin tuntevansa samanlaista ruumiillista virkeyttä kuin Bokin, ja se tuntui hänestäkin vastustamattomalta, vaikka se ei voinutkaan karkoittaa kaikkia synkkiä ajatuksia.
Oli jo kirkas päivä, kun Roy kiersi muutaman kukkulan, josta alkaen surkastuneet puut — setrit, kuten Dale niitä nimitti — muodostivat saarekkeita alempien vuorten rinteille.
"Ne kasvavat pohjoisilla rinteillä, joilla lumi pysyy sulamatta kauimmin", sanoi Dale.
He laskeutuivat erääseen laaksoon, joka näytti matalalta, mutta olikin syvä ja laaja, ja alkoivat sitten kiivetä toiselle kukkulalle. Kun he pääsivät sen laelle, näki Helen nousevan auringon, ja hänen eteensä avautuva näköala oli niin suurenmoinen, ettei hän voinut vastata Bon hurjiin riemuhuutoihin.
Paljaita keltaisia setrejä kasvavia rinteitä, jotka näyttivät melkein tasangoilta, sillä niin asteittainen oli nousu, jatkui synkkään metsään asti, joka kohosi mustana selänne selänteeltä loppuakseen vihdoin erään suurenmoisen kukkulan paljaaseen lakeen, joka auringonnousun kultaamana näkyi sinistä taivasta vasten.
"Ah, miten kaunista!" huudahti Bo. "Mutta noita vuoriahan pitäisi sanoa
Mustiksi vuoriksi."
"Old Baldy tuolla on valkoinen toisen puolen vuodesta", vastasi Dale.
"Katsokaa takaisinkinpäin ja sanokaa sitten, mitä ajattelette", kehoitti Roy.
Tytöt kääntyivät katsomaan vaiti ollen. Helen luuli katselevansa koko suureen avaraan maailmaan. Kuinka suunnattomasti erilainen olikaan erämaa! Se näytti ammottavan aivan hänen jalkainsa juurella ollen punainen ja keltainen lähempänä, mutta muuttuen kauempana pehmeästi purppuran väriseksi ja muodostaen aution tyhjyyden, rajattoman ja äärettömän, jossa tummanviheriät kaistaleet, mustat juovat ja kohoavat harjanteet toimivat ainoastaan etäisyyksien ja tilavuuden tehostajina.
"Näettekö tuota pientä viheriätä pilkkua?" kysyi Roy viitaten sinnepäin. "Siellä on Snowdrop ja tuo toinen siitä hieman oikealla on Show Down."
"Missä on Pine?" kysyi Helen kiihkeästi.
"Vielä kauempana tuolta metsän päästä alkavien kukkulain toisella puolella."
"Silloinhan ratsastamme poispäin sieltä."
"Niin teemmekin. Jos olisimme ratsastaneet suoraa Pineen, olisivat nuo roistot voineet meidät saavuttaa. Pineen on neljän päivän matka. Ja poikkeamalla vuoristoon voi Dale peittää jälkensä. Sitten kun hän on eksyttänyt Ansonin jäljiltä, on hänen aikomuksensa kiertää Pineen."
"Herra Dale, luuletteko voivanne viedä meidät sinne turvallisesti ja pian?" kysyi Helen toivovasti.
"En voi luvata tehdä sitä nopeasti, vaan ainoastaan turvallisesti. Eikä teidän tarvitse nimittää minua herraksi", vastasi hän.
"Emmekö aiokaan enää syödä?" kysyi Bo kainosti.
Kuultuaan tämän kysymyksen kääntyi Roy Beeman nauraen katsomaan Bohun. Helen näki nyt hänen kasvonsa täydellisesti päivänvalossa. Ne olivat laihat ja kovat, tummiksi päivettyneet silmineen, jotka olivat terävät kuin haukalla, kulmikkaine leukoineen ja laihoine poskineen, joissa kasvoi hieman vaaleata partaa.
"Aiomme varmasti!" vastasi hän. "Heti, kun saavumme metsään, eikä siihen kulukaan enää pitkää aikaa."
"Voimme kiiruhtaa hieman ja levätä sitten kylliksemme", sanoi Dale hoputtaen hevosensa tasaiseen hölkkään.
Tämän tunnin verran kestävän tasaista vauhtia jatkuvan ratsastuksen kestäessä katseli Helen tarkkaavaisesti sekä läheltä että kauempaa näkyviä esineitä — surkastunutta salviaruohoa, joka pian muuttui yhtä surkastuneeksi heinäksi, noita tummia pilkkuja, jotka sittemmin osoittautuivat kääpiösetreiksi, kuiluja, jotka tuntuivat kuin taikavoimalla aukeavan näköjään aivan tasaiseen maahan ja jatkuvan leviten harmaitten kivimuurien välitse, ja kauempaa siintäviä yksinäisiä mäntysaarekkeita, joissa oli vain pari kolme puuta, ja sitten laajoja ja säännöttömiä keltaisia haapametsikköjä ja ylempää mutkittelevan aina vain lähemmäksi tulevan metsärajan takaa näkyviä mustia penkereitä, jotka vähitellen muodostivat seudun korkeimman vuoren huipun.
Tämän pitkän metsää kohti suunnatun ratsastuksen kestäessä ei nähty lintuja eikä muitakaan eläimiä, mikä Helenistä tuntui omituiselta. Ilma menetti jotakin kylmyydestään muuttaen luontoaan auringon noustessa korkeammalle. Siihen yhtyi jo suloista metsän tuoksuakin. Tuon tuoksun ensimmäinen hieno tuntu oli aivan outo Helenille, vaikka se tuntuikin epämääräisesti tutulta ja aiheutti yhtä omituisia tunteita. Tuntui kuin hän olisi haistellut tuota pistävää voimakasta tuoksua kauan aikaa sitten, ja hänen ruumiilliset tunteensa äkkäsivät sen ennen kuin hänen muistinsa.
Tämä keltainen aavikko näyttikin olevan aivan tasainen. Roy suuntasi kulkunsa muutamaan matalaan ahtaaseen solaan, jonka pohjalla lirisi pieni puro. Hän seurasi sitä sitten vasemmalle saapuen lopulta erääseen paikkaan, missä setrit ja kääpiömännyt muodostivat pienen metsikön. Toisten saapuessa sinne istui hän ristissäjaloin satulassaan ja odotti.
"Luullakseni levähdämme nyt hieman", sanoi hän. "Olette varmaankin hirveästi väsyksissä?"
"Olen nälissäni, mutta en ole vielä väsynyt", vastasi Bo.
Helen laskeutui satulasta huomatakseen, että käveleminen on jotakin sellaista, jonka hän oli unhottanut. Bo nauroi hänelle, mutta hänkin horjahteli kummallisesti päästyään maahan.
Sitten laskeutui Roy. Helen kummastui huomatessaan hänet raajarikoksi.
Roy näki hänen nopean katseensa.
"Muudan hevonen heitti minut kerran satulasta ja vyöryi sitten ylitseni. Silloin katkesi minulta ainoastaan solisluu, viisi kylkiluuta, toinen käsivarsi ja molemmat jalat parista kohti."
Huolimatta tuosta tosiseikasta, että hän oli raajarikko, näytti hän erittäin voimakkaalta ja kelvolliselta mieheltä seisoessaan siinä täydessä pituudessaan notkeana kotikutoisissa karheissa vaatteissaan.
"Kävelkää nyt hieman, tytöt, verryttääksenne jäseniänne", sanoi Dale. "Ellette ole vielä kankeita, tulette kumminkin sellaisiksi pian. Älkää kumminkaan menkö kauaksi. Huudan teidät sitten tänne, kun aamiainen on valmis."
Hieman myöhemmin vihelsi Dale heidät takaisin, ja kun tytöt palasivat kävelyretkeltään, odottivat leirinuotio ja aamiainen heitä. Roy istui ristissäjaloin kuin intiaani tervavaatteen reunalla, johon oli katettu vaatimaton mutta tukeva ateria. Helenin nopea katse huomasi kaikessa vallitsevan sellaisen puhtauden ja täydellisyyden, ettei hän ollut voinut odottaakaan sellaista metsissä elämään tottuneiden miesten ruoanvalmistukselta. Ruokakin oli erittäin hyvää. Hän söi halukkaasti, ja mitä Bon ruokahaluun tulee, hävetti se häntä melkein yhtä paljon kuin huvittikin. Nuoret miehet vain katselivat palvellen uutterasti tyttöjä, mutta puhuen harvoin. Heleniltä ei jäänyt huomaamatta, miten usein Dalen harmaat silmät tarkastelivat aukeata seutua. Hän oli huomaavinaan katseessa enemmän epäluuloa kuin mitään muuta.
"Sanon!" huudahti Bo syötyään kyllikseen, "ettei tämä ole totta. Näen varmaankin unta. Nell, tuo musta hevonen, jolla ratsastit, on komein näkemäni elukka."
Ranger söi ruohoa muiden hevosten joukossa puron rannalla. Kuormat ja satulat oli irroitettu. Miehet söivät hitaasti. Ei mikään ilmaissut nopeata pakoa, mutta kumminkaan ei Helen voinut vapautua levottomuudestaan. Roy voi ehkä kylläkin näyttää tyyneltä ja huolettomalta ollakseen säikähdyttämättä tyttöjä, mutta Dale ei nähtävästi voinut teeskennellä mitään sellaista, jota hän ei varmasti tarkoittanut.
"Levätkää tahi kävelkää", neuvoi hän tyttöjä. "Meidän on ratsastettava neljäkymmentä peninkulmaa ennen pimeää."
Helenin mielestä oli parempi levätä, mutta Bo käveli sinne tänne, taputteli hevosia ja kaiveli tavaramyttyjä. Hän oli utelias ja innokas.
Dale ja Roy keskustelivat hiljaa puhdistaessaan astioita ja sulloessaan niitä suureen hamppukangaspussiin.
"Luuletko todellakin, että Anson löytää jälkeni tänä aamuna?" kysyi
Dale.
"Luulen", vastasi Roy.
"Mistä tiedät sen näin pian?"
"Mistä sinä sen tietäisit, jos olisit Snake Anson?" kysyi Roy vastaukseksi.
"Se johtuu kokonaan tuosta Magdalenasta tulleesta ratsastajasta", sanoi Dale vakavasti. "Luullakseni huomaisin kumminkin pyörien ja hevosten jäljistä, missä käännyimme syrjään. Ehkä hänkin sen näkee."
"Milt, kuulehan nyt. Kerroin sinulle jo, että Snake Anson näki meidät, pojat, toissapäivänä Show Downissa, ja hän näytti hyvin uteliaalta."
"Mutta hän ei nähnyt minua eikä kuullut minusta mitään", vastasi Dale.
"Ehkä ja ehkä ei. Mitä se sitten vaikuttaa asiaan, jos hän huomaa sen vasta tänä iltana aamun asemesta?"
"Etkö siis luule tapahtuvan mitään taistelua, vaikka Anson pysähdyttäisikin postivaunut?"
"Hänen on silloin ammuttava ensin, mikä ei ole luultavaa. John ja Hal käsittelevät nyt hieman varovaisemmasti revolverejaan tuon viimevuotisen kahakan jälkeen. Joe voi kumminkin suuttua. Mutta taistelun lykkäytyminen on kumminkin mielestäni parasta meille. Viisainta on kumminkin, ettemme ota sitä lukuun."
"Silloin on sinun jäätävä tänne vahtimaan Ansonin miehiä, sanokaamme niin pitkäksi aikaa, kunnes he tulevat näkyviin, jos he nyt ovat löytäneet jälkemme tänä aamuna. Sinun on saatava varmuus asiasta tavalla tai toisella ja ratsastettava sitten suoraan Big Springille, jossa aion viettää yön."
Roy nyökäytti hyväksyvästi tälle ehdotukselle. Tuhlaamatta sitten enempi sanoja ottivat molemmat miehet suitset ja menivät ottamaan hevosia kiinni. Helen katseli Dalea niin tarkkaavaisesti, että kun Bo huudahti riemusta, kääntyi hän katsomaan ja näki muutaman pienen keltaisen villin mustangin seisovan suorana takajaloillaan ja pieksävän ilmaa etukavioillaan. Roy oli heittänyt suopungin sen kaulaan ja veti sitä nyt leiriin.
"Nell, katsohan tuota villiä ponia!" huusi Bo.
Helen kiiruhti heti etemmäksi hurjistuneen mustangin tieltä. Roy kiinnitti sen muutamaan lähellä olevaan puuhun.
"Tulehan nyt, Pukinnahka", sanoi Roy hyväilevästi lähestyessään hitaasti vapisevaa eläintä. Hän meni vain lähemmäksi suopunkia pitkin muutellen aina käsiään. Pukinnahka mulautti silmiään ja näytti valkoisia hampaitaankin, mutta se seisoi kumminkin tyynesti, kun Roy irroitti silmukan sen kaulasta, veti sen pään yli ja kiinnitti sen mutkikkaalla solmulla sen turvan ympärille.
"Tätä sanotaan surmansilmukaksi", sanoi hän tarkoittaen solmua. "Sillä ei ole milloinkaan ollut kuolaimia suussaan eikä se milloinkaan tule sellaisia sietämäänkään."
"Uskallatteko ratsastaa sillä?" kysyi Helen.
"Joskus sattumalta", sanoi Roy hymyillen. "Haluaisitteko te, tytöt, koettaa?"
"En ainakaan minä", vastasi Helen.
"Olkoon menneeksi!" huudahti Bo. "Se on kyllä aivan paholaisen näköinen, matta uskallan kyllä nousta sen selkään, jos vain luulette minun voivan."
Lännen hurjuus oli juurtunut nopeasti Bo Raynerin mieleen.
"Olen pahoillani, mutta en voi sallia teidän tehdä sitä vielä vähään aikaan", vastasi Roy kuivasti. "Se hyppii joskus aivan vimmatusti."
"Hyppii! Tarkoitatte kai, että se potkii?"
"Niin."
Seuraavan puolen tunnin kuluessa näki ja oppi Helen enemmän kuin milloinkaan ennen, miten hevosia käsitellään aukeilla laitumilla. Lukuunottamatta Rangeria, Royn kimoa ja Bon valkoista ponia oli muut hevoset kirjaimellisesti pyydystettävä suopungilla, vedettävä leiriin, satuloitava ja kuormitettava. Se oli pelottomien ja voimakkaiden miesten työtä, joka vaati yhtä paljon kärsivällisyyttä kuin rautaisia kouriakin. Sen vuoksi Helenin noita miehiä kohtaan tuntema luottamus muuttuikin kunnioitukseksi. Huomioitatekevälle naiselle tämä puolituntinen kertoi paljon.
Kun kaikki oli kunnossa, nousi Dale satulaan ja sanoi merkityksellisesti: "Roy, odotan sinua auringonlaskun aikana. Toivon, ettet tule ennen."
"Olisikin ikävää, jos minun olisi kiiruhdettava heti tuomaan huonoja uutisia. Toivokaamme parasta. Meitä on onnistanut tähän asti. Nyt on sinun poikettava metsien neulasmatoille ja kätkettävä jälkemme."
Dale kääntyi mennäkseen. Tytöt sanoivat Roylle jäähyväiset ja seurasivat. Pian Roy ja hänen poronvärinen mustanginsa olivat hävinneet näkyvistä erään metsikön taakse.
Suitsettomat hevoset kulkivat edellä, kuormajuhdat seurasivat niitä ja ratsastajat tulivat aivan niiden kintereillä. Kaikki hevoset juoksivat tasaisesti. Tuo tahti pani tavaramytyt hyppimään ylös ja alas ja puolelta toiselle. Aurinko paistoi kuumasti Helenin selkään, ja tuuli menetti jäädyttävän kylmyytensä tuntuen melkein kostealta sen mukana kantautuvan kuivan ja suloisen tuoksun vuoksi. Dale seurasi tuota matalaa laaksoa, jonka laidoilla kasvoi metsää ja jonka muutamia peninkulmia kauempana olevasta päästä siinti metsän tumma reuna. Sinne ratsastaminen ei vienytkään enää pitkää aikaa.
Helen ihmetteli, miksi nuo suuret männyt kasvoivat niin kaukana täällä ylängöllä eivätkä lähempänä tasankoa. Ehkä lumella oli jonkinlainen vaikutus kasvullisuuteen, mutta kun maa oli tasaista, ei hän voinut huomata, miksi metsän laidan juuri piti olla tässä. He ratsastivat nyt sinne puiden varjoon. Helenistä tuntui tämä omituiselta ja kriitilliseltä tulolta toisenlaiseen maailmaan, jota hän oli päättänyt oppia tuntemaan ja rakastamaan. Männyt olivat suuria, ruskeakuorisia, arpisia ja kyhmyisiä puita, joissa ei ollut muuta tyypillistä yhdenmukaisuutta kuin mahtavuus ja kauneus. Ne kasvoivat kaukana toisistaan. Pienempiä mäntyjä ja matalaa pensaikkoa kasvoi niiden juurilla. Maanpinta tässä metsässä oli huomattava senvuoksi, että siinä kasvoi paikoitellen korkeaa hopeanväristä ruohoa ja paikoitellen oli se ruskeiden männyn neulasien peitossa. Nämä paikat olivat nähtävästi noita Royn tarkoittamia neulasmattoja. Siellä täällä lepäsi joku kaatunut metsänjättiläinen lahomassa. Helen kiinnitti pian huomionsa metsän hiljaisuuteen ja siihen omituiseen seikkaan, etteivät hevoset kulkiessaan aiheuttaneet juuri mitään melua muulloin kuin sattuessaan astumaan jollekin risulle tahi kaatuneelle puunrungolle. Sitten hän huomasi, että neulasmatot taipuivat kuin kautsukki tyyny hevosten kavioiden alla ja sitten kuin ne olivat poistuneet kauemmaksi, palasi se entiseen asentoonsa jälleen näyttämättä mitään jälkiä pinnassaan. Helen ei voinut nähdä merkkiäkään tiestä, jota pitkin he olivat kulkeneet. Tarvittiin todellakin teräviä silmiä Dalen seuraamiseksi tässä metsässä. Tämä huomio soi ääretöntä lohdutusta Helenille ja ensimmäisen kerran paon alusta tunsi hän mieltä ja sydäntä painavan kuorman kevenevän. Se oli riistänyt häneltä joitakin niistä vaikutteista, joita hän ehkä olisi saanut tämän ihmeellisen ratsastusmatkan kestäessä onnellisemmissa olosuhteissa.
Bo kumminkin näytti olevan vielä liian nuori, liian hurjapäinen ja liian jännitetty välittääkseen sen enempää olosuhteista. Hän eli vain nykyisyydessä. Helen alkoi epäillä, että tytöstä olisi ehkä kaikki seikkailut tervetulleita, ja Helen tiesi nyt varmasti, että Bo oli aito Auchincloss. Hän oli kolme kokonaista päivää tuntenut jonkunlaista painostusta, jollaista hän tätä ennen ei ollut kokenut, mutta viimeisten tuntien aiheuttama pelko oli sen karkoittanut. Mutta sen täytyy olla, päätteli hän, saman veren aiheuttamaa kiihkoa, joka pursui hänen suonissaan päästäkseen vapaaksi ja polttaakseen.
Bo rakasti toimintaa. Hänellä oli kyllä kauneusaistia, mutta hän ei ollut miettiväinen. Hän auttoi nyt Dalea ohjaamaan hevosia ja pitämään niitä yhdessä joukossa, Hän ratsasti hyvin eikä hänessä vielä voitu huomata väsymyksen eikä vaivautumisen aiheuttamia merkkejä. Helen alkoi tuntea molempia, mutta ei vielä niin paljon kumminkaan, että hänen tarkkaavaisuutensa olisi heikontunut.
Tämä ihmeellinen linnuton metsä ei tuntunut hänestä ollenkaan luonnolliselta. Kaikista elävistä olennoista luonnossa Helen piti enimmän linnuista. Hän tunsi niistä monta ja voi matkia muutamien ääniäkin. Mutta täällä näiden mahtavien mäntyjen alla ei ollut ollenkaan lintuja. Oravia kumminkin alkoi vilahdella siellä täällä ja tunnin matkan jälkeen ei niistä ollut enää ollenkaan puutetta. Ainoa, jonka hän tunsi, oli maaorava. Kaikki muut, kirkkaan mustista juovaisiin rusakkoihin ja valkohäntäisiin harmaihin asti, olivat hänelle aivan outoja. Ne olivat kesyjä ja uteliaita. Punaiset haukkuivat ja toruivat etenevää matkuetta, mustat liukuivat jollekin turvalliselle oksalle katsomaan, mutta harmaat eivät näyttäneet juuri ollenkaan välittävän tästä niiden alueelle tapahtuneesta hyökkäyksestä.
Kerran pysähdytti Dale hevosensa ja viittasi pitkällä käsivarrellaan. Helen suuntasi katseensa sinnepäin ja näki muutamia harmaita antilooppeja seisomassa eräässä aukeamassa pitkät korvat pystyssä. Ne olivat hurjan ja kauniin näköisiä. Äkkiä laukkasivat ne tiehensä hyvin joustavin hypyin.
Metsä oli yleensä tasaista ja avonaista, mutta joskus ilmestyi kumminkin heidän eteensä laaksoja ja jokiuomia, jotka särkivät sen säännöllisyyttä. Puolen päivän tienoissa se kumminkin asteittain muuttui, seikka, jonka Helen olisi luullut ennemminkin voineensa huomata, jos hän vain olisi ollut tarkkaavaisempi. Se ilmeni siten, että maa alkoi kohota ja puita alkoi ilmestyä enemmän.
Hän teki toisenkin huomion. Aina siitä alkaen, kun he olivat saapuneet metsään, oli hän tuntenut jonkunlaista pakotusta päässään ja jotakin tahmeaa sieraimissaan. Hän kuvitteli pahoillaan vilustuneensa. Mutta äkkiä hänen päänsä selveni hieman ja hän totesi, että metsän voimakas pihkantuoksu oli tukkinut hänen sieraimensa kuin pehmeällä piellä. Haju oli voimakasta ja vastenmielinen vahvuutensa vuoksi. Hänen kurkkuaan ja keuhkojaankin tuntui polttavan.
Kun hän alkoi menettää mielenkiintonsa metsään ja muuhun ympäristöön, tapahtui se vain vaivautumisen ja tuskan vuoksi, joita hän ei enää voinut vaimentaa. Sen jälkeen ei hän voinut olla niitä hetkeäkään tuntematta ja ne vain pahenivat. Eräässä ruumiin kohdassa oli tuska aivan sietämätön. Se sijaitsi hänen kyljessään juuri lanteitten yläpuolella ja se uhkasi muuttua petolliseksi, sillä se ei ollut yhtämittaista, vaan aina silloin tällöin tuntuvaa. Kun se alkoi hirveästi polttaen, voi hän huojentaa sen siirtämällä ruumiinsa hieman eri asentoon. Mutta se ei alkanut vähitellen. Kun hän luuli erehtyneensä ja uskalsi jälleen hengittää, palasi se pistävän nopeasti ja tunkeutui kuin veitsi hänen kylkeensä. Tällaista siis oli tuo ratsastuksen aiheuttama tuska, jonka uhriksi jokainen aloittelija joutuu pitkällä ratsastusmatkalla. Sitä oli melkein mahdoton kärsiä. Metsän kauneus, pakoon juokseva riista, aika, etäisyydet ja kaikki muukin haihtuivat olemattomiin tuon pistävän kivun tieltä. Suureksi helpotuksekseen hän huomasi sen aiheutuvan hevosen juoksusta. Kun Ranger juoksi, ei hänen tarvinnut siitä kärsiä. Senvuoksi antoikin hän hevosensa kävellä aina niin kauan kuin hän vain uskalsi tahi kunnes Bo ja Dale olivat melkein näkymättömissä. Sitten hän kiiruhti sen juoksuun tavoittaakseen toiset.
Niin kuluivat tunnit, aurinko laskeutui matalalle lähettäen kultaisia säteitään puitten väliin, jolloin metsä vähitellen muuttui kirkkaammaksi, mutta kumminkin tummemmaksi väriltään. Se himmeni hitaasti eikä auringonlasku ollut enää kaukana.
Hän kuuli hevosten kahlaavan vedessä ja pian hän saapuikin paikalle, missä pienet kristallikirkkaat purot virtasivat nopeasti viheriöissä sammaluomissa. Hän ratsasti monen sellaisen yli ja seurasi viimeistä erääseen avonaisempaan paikkaan metsässä, jossa männyt olivat tavattoman suuria ja kasvoivat kaukana toisistaan. Oikealta kohosi muudan matala harmaa koivukumpu puiden kolmannenosan korkeudelle. Jostakin kuului virtaavaa veden lorinaa.
"Tämä on Big Spring", ilmoitti Dale. "Leiriydymme tähän. Tytöt, olette todellakin kunnostautuneet."
Tarkastettuaan lähemmin paikkaa huomasi Helen, että kaikki nuo pienet purot alkoivat tuon harmaan kiviröykkiön alta.
"Olen kuolemaisillani janoon!" huudahti Bo tavalliseen liioittelevaan tapaansa.
"Ette varmastikaan milloinkaan unhota ensimmäisiä tuosta lähteestä ottamianne kulauksia", huomautti Dale.
Bo koetti laskeutua satulasta ja lopulta putosi siitä. Kun hän nousi seisomaan, kieltäytyivät hänen jalkansa suorittamasta luonnollista tehtäväänsä ja hän kaatui. Dale auttoi hänet jälleen seisoalleen.
"Mikä minua oikeastaan vaivaa?" kysyi hän suuresti hämmästyneenä.
"Olette vain kangistunut", vastasi Dale tukien häntä, kun hän astui muutamia horjuvia askelia.
"Bo, onko ruumiisi kipeä mistään paikasta?" kysyi Helen, joka yhä istui satulassa ollen haluton laskeutumaan siitä, vaikka hän ei mitään niin hartaasti toivonutkaan kuin päästä alas.
Bo katsoi häneen kaunopuheisesti.
"Nell, onko kyljessäsi sellainen tunne kuin pitkä parsinneula työnnettäisiin siihen silloin kun vähimmän osaat sellaista odottaa?"
"Se ei kyllä milloinkaan enää lakkaa!" huudahti Helen hiljaa. Sitten ottaen huomioon Bon kokemukset hän laskeutui varovaisesti satulasta ja onnistuikin pysymään seisoallaan. Hänen jalkansa tuntuivat aivan puukapuloilta.
Hetken kuluttua menivät tytöt lähteelle.
"Juokaa varovaisesti!" huusi Dale heille.
Big Springillä oli juurensa jossakin syvällä tuon harmaan rapautuneen kivikasan alla. Sieltä kuului veden kumeaa maanalaista kohinaa. Alkulähde oli varmaankin hyvin voimakas, koska se oli voinut tunkeutua tuon kylmän kiven läpi.
Helen ja Bo paneutuivat pitkäkseen sammalreunalle ja näkivät kasvonsa lähteestä kumartuessaan. He imaisivat suunsa täyteen Dalen neuvon mukaan, ja koska he olivat niin kuumissaan ja janoissaan, halusivat he odottaa hetkisen sopivaa tilaisuutta.
Vesi oli niin kylmää, että se värisytti Heleniä ja särki hänen hampaitaan. Merkillinen elähdyttävä vapistus värisytti hänen ruumistaan ollen ihmeellinen kylmässä ruumiin kuivan kuumuuden huojentamisessaan ja vastustamaton janoon vetoamisessaan. Helen kohotti päätään ja katsoi tuohon veteen, joka oli yhtä väritöntä kuin mautontakin.
"Nell, juo!" huohotti Bo. "Muistele hedelmäpuutarhassamme olevaa vanhaa lähdettämme, jonka laidoilla kasvaa niin kaunista sammalta."
Ja silloin Helen alkoi juoda ahneesti suljetuin silmin muistellen kotiaan, jonka Bon sanat olivat palauttaneet hänen mieleensä.