VII.
Ensimmäiseksi työkseen irroitti Dale kuorman muutaman hevosen selästä, aukaisi erään mytyn ja veti sieltä esille tervavaatteen ja muutamia huopapeitteitä, jotka hän levitti erään männyn juurelle.
"Levätkää nyt, tytöt!" sanoi hän lyhyesti.
"Emmekö saa auttaa?" kysyi Helen, vaikka hän tuskin jaksoi seisoa.
"Saatte kyllä tehdä kaikkea sitten kuin olette tottuneet tällaiseen."
"Tottuneetko tällaiseen?" toisti Bo naurahtaen. "Minä olen nyt ainakin aivan rikkihakattu."
"Bo, näyttää siltä, että herra Dale aikoo pitää meidät luonaan metsässä alituisesti."
"Niin hän tekeekin", vastasi Bo istuutuessaan hitaasti peitteille, ojentautuessaan pitkäkseen huokaisten tyytyväisyydestä ja nojatessaan päänsä satulaan. "Nell, eikö hän kieltänyt nimittämästä itseään herraksi?"
Dale irroitti juuri kuormia hevosilta.
Helen paneutui Bon viereen ja tunsi kerrankin elämässään, miten suloista lepo on.
"No niin, sisko, miksi sitten aiot sanoa häntä?" kysyi Helen uteliaasti.
"Miltiksi tietysti!" vastasi Bo.
Helenin oli pakko nauraa huolimatta väsymyksestä ja kivuistaan.
"Otaksun niin ollen, että kun tuo las vegasilainen paimenesi saapuu, rupeat nimittämään häntä samoin kuin hän sinua."
Bo punastui, mikä oli hyvin harvinaista häneen nähden.
"Niin teenkin, jos vain haluan", hän vastasi. "Nell, aina siitä asti kuin voin muistaa olet ikävöinyt tänne Länteen. Nyt olet päässyt tänne, vieläpä sen syvimpiin komeroihin. Herää siis!"
Tällainen oli Bon lyhyt ja luonteenomainen keino Helenin pintapuolisuuden karkoittamiseksi. Sanat sattuivatkin eikä Helen voinut vastata niihin mitään. Hänen kiihkeään haluunsa päästä tänne Länteen ei kumminkaan ollut sisältynyt tällaisia hurjia, ennen kuulumattomia retkiä. Mutta ehkäpä tämän Lännen — tämän päivästä päivään elämisen — muodostivatkin vain seikkailut, yritykset, koetukset, vaivat ja työt? Oliko kaiken tarkoitus valmistaa tämä kaikki sellaiseksi, että muut voivat elää sitten täällä mukavasti jolloinkin? Tarkoittiko Bokin sellaista huomautuksellaan? Helen oli kumminkin liian väsynyt ajatellakseen sitä tarkemmin nyt. Hänestä oli mielenkiintoista ja huvittavaa katsella Dalea.
Hän sitoi hevosten jalat ja päästi ne vapaiksi. Sitten lähestyi hän kirveineen erästä lyhyttä kuivunutta puuta, joka seisoi muutamien valkokuoristen haapain joukossa. Dale näytti valmistautuvan hakkaamiseen. Riisuttuaan takkinsa ja paljastettuaan leveät hartiansa, suoran selkänsä ja pitkät voimakkaat käsivartensa näytti hän nuorelta jättiläiseltä. Hän oli jäntevä ja notkea, voimakas, mutta ei paksu. Kirveen iskut sattuivat kovaan puuhun ja niiden aiheuttama ääni kajahteli metsässä. Muutamat iskut riittivät kaatamaan puun. Sitten hän halkoi sen. Helen oli utelias näkemään, miten hän sytyttää tulen. Ensin hän vuoli lastuja puun sydämestä ja asetti ne suurempien halkojen väliin maalle. Sitten otti hän satulanlaukusta, joka riippui lähellä olevasta oksasta, piikiven kappaleen, tulusraudan ja nahkakappaleen, jonka Helen arveli reväistyn porontaljasta ja johon oli ripistelty ruutia. Kaikissa tapauksissa aiheuttivat ensimmäiset tulusraudan lyönnit kipinöitä, sitten liekin ja lopulta syttyivät lastut tuleen. Liekki leimahti pian jalan korkeudelle. Dale asetti tuleen suurempia halkoja sijoittaen ne ristiin ja pian räiskyi iloinen nuotio.
Tehtyään sen hän suoristautui ja katsoen pohjoiseen päin hän kuunteli. Helen muisti nyt, että Dale oli tehnyt samoin pari kertaa ennen heidän saapumistaan Big Sprigsille. Hän kuunteli ja odotti varmaankin Royn tuloa. Aurinko oli jo laskenut ja aukeaman toisella puolella kasvavien mäntyjen latvat alkoivat himmetä.
Astiat, jotka metsästäjä tyhjensi muutamasta pussista, kilisivät raudan ja tinan sattuessa yhteen. Sitten hän aukaisi erään suuremman käärön, jonka sisässä näytti olevan lukemattomia erisuuruisia pusseja. Niissä oli epäilemättä ruokatarpeita. Sankko näytti aivan siltä kuin hevonen olisi vierinyt sen yli, ja samannäköinen oli koko myttykin. Dale täytti sankon lähteestä. Palattuaan tulen luo kaasi hän vettä pesuvatiin ja polvistuttuaan alkoi hän perusteellisesti pestä käsiään. Tuo näytti kuuluvan hänen tapoihinsa, sillä Helen huomasi hänen sitä tehdessään katselevan metsään ja kuuntelevan. Sitten hän kuivasi kätensä tulen loimussa ja kääntyen esille ottamiensa pussien puoleen alkoi hän valmistaa ruokaa.
Äkkiä rupesi Helen ajattelemaan tarkemmin tuota miestä ja kaikkia hänen hommiaan. Magdalenassa, vaunuissa ja viime yönä oli hän luottanut tuohon muukalaiseen, tuohon Valkoisten vuorten metsästäjään, joka näytti haluavan ruveta hänen ystäväkseen. Hän oli tuntenutkin rajatonta kiitollisuutta. Kumminkin oli hän suhtautunut mieheen persoonattomasti. Mutta nyt alkoi hänelle selvitä, että sattuma oli vienyt hänet huomattavien miesten joukkoon. Tämä huomio hämmästytti häntä. Se ei johtunut ollenkaan siitä, että Dale oli urhoollinen ja ystävällinen auttaessaan nuorta naista vaarassa, eikä siitäkään, että Dale osoittautui olevan kätevä ja nopea leiripuuhissa. Useimmat Lännen miehet ovat urhoollisia, oli hänen enonsa kertonut, useat ovat karhean ystävällisiä ja kaikki osaavat he valmistaa ruokaa. Tämä metsästäjä oli ruumiillisesti ihmeellinen miessuvun edustaja, jonka rakenteessa oli jotakin leijonamaista. Mutta ei sekään ollut hänen tuntemansa vaikutteen syy. Helen oli opettajatar, joka oli tottunut poikiin, ja hän tunsi tuon metsästäjän luonteessa olevan jonkunlaista poikamaista vilpittömyyttä, reippautta ja raikkautta. Hän luuli kumminkin, että Dalen sielullinen ja hengellinen voima oli vetänyt hänen ajatuksensa sille taholle.
"Nell, olen puhutellut sinua kolme kertaa", sanoi Bo äreästi. "Mitä sinä oikeastaan ajattelet?"
"Olen hyvin väsynyt, Bo, ja ajatukseni harhailevat kaukana. Mitä sanoitkaan?"
"Sanoin vain olevani hyvin nälissäni."
"Todellako? Mutta sinuun nähden ei se olekaan kummallista. Minä olen kumminkin liian väsyksissä voidakseni syödä, enkä uskalla sulkea silmiänikään, sillä sitten ne eivät enää aukenisi. Milloin me viimeksi nukuimme, Bo?"
"Toissa yönä ennen kotoa lähtöämme."
"Siis emme neljään yöhön kunnollisesti. Olemme kumminkin torkkuneet hieman."
"Varmasti otan vahinkoni takaisin tässä metsässä!" huudahti Bo iloisesti. "Luuletko meidän nukkuvan hyvin tämän puun juurella ilman mitään peittoa?"
"Näyttää ainakin siltä", vastasi Helen epäilevästi.
"Kuinka sanomattoman suloista! Voimme katsella tähtiä puiden oksien välitse."
"Taivas näyttää menevän pilveen. Eikö sinustakin tuntuisi hirveältä, jos myrsky alkaisi raivota?"
"En oikein tiedä", vastasi Bo miettiväisesti. "Lännen on annettava raivota."
Jälleen tunsi Helen, että Bossa oli jotakin välttämättömyyden pakosta johtuvaa. Se oli jotakin sellaista, joka oli ilmestynyt näkyviin vain silloin tällöin kodin yksitoikkoisessa elämässä St. Josephissa. Äkkiä juolahti Helenin mieleen ihmeellinen ajatus, jonkunlainen huumaava tietoisuus siitä, että hän ja Bo olivat alkaneet jo tottua tähän uuteen ja villiin ympäristöön. Kuinka omituista ja peloittavaa oli kumminkin tuon kehityksen vahtiminen! Bo, joka oli nuorempi ja vaikutuksille alttiimpi enemmän vaistomaisine kuin järjen aiheuttamine tunteineen, sulautuisi varmaankin siihen paljon nopeammin. Helen ihmetteli, voiko hän alistua itsessään tuntemalleen alkuperäisen elämän viehättävyydelle. Mutta voiko kukaan ymmärtäväinen ja viisas ihminen alistua siten? Ei suinkaan, vaan ainoastaan ajattelematon villi.
Helen huomasi Dalen suoristautuvan vielä kerran ja katsovan metsään.
"Royta ei kuulu vieläkään", sanoi hän ääneen. "Ja se onkin hyvä."
Sitten hän kääntyi tyttöihin päin ja lisäsi: "Ateria on valmis."
Tytöt vastasivat kutsuun vauhdikkaammasti kuin heistä olisi voitu luullakaan. Ja he söivät kuin nälkiintyneet metsään eksyneet lapset. Dale tarjoili heille miellyttävän hymyn kirkastaessa hänen tyyniä kasvojaan.
"Huomenillalla saamme jo lihaa", hän sanoi.
"Millaista?" kysyi Bo..
"Villiä kalkkunaa tahi antilooppia. Ehkä molempia, jos vain haluatte. On kumminkin hyvä totuttautua syömään metsänriistaa vain vähitellen. Ja kalkkunan liha sulaa varmaankin suussanne."
"Uummm!" mumisi Bo ahneesti. "Olen kuullut puhuttavan villeistä kalkkunoista."
Heidän lopetettuaan söi Dale illallisensa kuunnellen tyttöjen puhetta ja vastaten silloin tällöin lyhyesti johonkin Bon kysymykseen. Oli jo hämärä, kun hän alkoi pestä lautasia ja pannuja, ja melkein pimeä, kun hän sai työnsä loppuun. Sitten hän viritti nuotion paremmin palamaan ja istuutui muutamalle pölkylle katselemaan tuleen. Tytöt nojautuivat mukavasti satuloita vasten.
"Nell, minä kellahdan varmasti minuutin kuluttua", sanoi Bo, "enkä oikeastaan saisi heti nukkua niin vahvan illallisen jälkeen."
"En voi ymmärtää, miten voin nukkua, enkä sitäkään, miten voin valvoa", vastasi Helen.
Dale kohotti päätään valppaasti.
"Kuunnelkaa!"
Tytöt jännittivät kuuloaan ja vaikenivat. Helen ei voinut erottaa mitään ääntä, ellei hiljaista kavioiden kapsetta metsästä, joka näytti vaipuneen uneen. Hän näki Bon silmistä, jotka loistivat avonaisina nuotion valossa, ettei hänkään ollut ymmärtänyt Dalen tarkoitusta.
"Lauma arosusia lähestyy!" hän huudahti.
Hiljaisuuden rikkoi äkkiä vihainen, kimeä ja omituinen haukunta. Se kuulosti villiltä, vaikka siinä olikin jonkunlainen ystävällinen tahi kysyvä sävy. Aivan valopiirin rajalla voitiin pian huomatakin harmaita elukoita. Hiipivien askelten aiheuttamaa pehmeää kahinaa kuului leirin ympäriltä ja sitten alkoi kaikua kaikkialta haukuntaa ja ulvontaa. Helenin mielestä käyttäytyi lauma rauhattomasti ja raukkamaisesti, ja hän oli iloinen, kun melu lakkasi ja arosudet pötkivät tiehensä haukahtaen vielä muutamia kertoja tarkoituksettomasti ja ilkeästi.
Hiljaisuus muuttui jälleen yhtä kiinteäksi kuin ennenkin. Ellei Helenin mieli olisi ollut niin levoton, olisi tämä hiljaisuus tuntunut hänestä suloiselta ja tavattoman kauniilta.
"Ah, kuunnelkaahan tuota veitikkaa!" huudahti Dale. Hänen äänensä värisi.
Jälleen jännittivät tytöt korviaan. Sellainen ei kumminkaan ollut tarpeellista, sillä äkkiä rikkoi hiljaisuuden surullinen ulvonta, kylmä ja selvä, pitkäveteinen, omituinen, täyteläinen ja villi.
"Ah, Mitä tuo on?" kuiskasi Bo.
"Suuri harmaa metsäsusi siellä vain ulvoo", vastasi Dale. "Se on nyt jossakin tuolla takaliston kivisellä harjanteella. Se vainuaa meidät eikä se meistä pidä. No, nyt taasen. Kuunnelkaa! Se tuntuu olevan nälissään."
Kun Helen kuunteli tuota äärettömän villiä huutoa, joka pani hänen ruumiinsa vapisemaan pelosta ja herätti hänessä aivan uskomattomia yksinäisyyden tunteita, katseli hän koko ajan Dalea.
"Pidättekö siitä?" mumisi hän tahdottomasti ymmärtämättä ollenkaan kysymyksensä vaikutinta.
Dalelta ei varmastikaan oltu tuollaista ennen milloinkaan kysytty, ja Helenistä näytti katsellessaan Dalen miettivää asentoa, ettei Dale ollut kysynyt sitä ikinä itsekään itseltään.
"Luultavasti", vastasi hän sitten.
"Mutta sudethan tappavat antilooppeja, pieniä saksanhirven vasikoita ja muita turvattomia eläimiä metsissä", huomautti Bo.
Metsästäjä nyökäytti päätään.
"Miten maailmassa sitten voitte pitää siitä?" kysyi Helen.
"Kun oikein ajattelen, tapahtuu se luullakseni monesta syystä", vastasi Dale. "Se tappaa puhtaasti eikä syö raatoja. Se ei ole pelkuri, vaan uskaltaa ryhtyä taisteluun ja kuolee rohkeasti. Sitten se rakastaa yksinäisyyttä."
"Tappaa puhtaasti. Mitä sillä tarkoitatte?"
"Puuma esimerkiksi silpoo tappamansa antiloopin. Kun karhu tappaa jonkun lehmän tahi vasikan, turmelee se sen kokonaan. Mutta susi tappaa rehellisesti terävillä puraisuilla."
"Millaisia eläimiä puuma ja karhu ovat?"
"Puumaa sanotaan vuorileijonaksi ja pantteriksi. Karhu on tavallinen harmaa karhu."
"Ovatko ne luonteeltaan niin julmia?" huudahti Helen väristen.
"Ovat varmasti. Olen usein ampunut susia niiden ahdistaessa antilooppeja."
"Miten ne silloin menettelevät?"
"Joskus ryhtyy pari kolme sutta ahdistamaan antilooppia, ja kun ensimmäinen ahdistaja väsyy, ryhtyy toinen ajoon ahdistaakseen eläimen kolmannen luo, joka taasen vuorostaan ryhtyy toimeen. Siten väsyttävät ne lopulta antiloopin. Sellainen on julmaa, mutta luonnollista eikä sen pahempaa kuin lumen ja jäänkään vaikutus, jolloin antilooppi voi kuolla nälkään. Kettu tappaa kalkkunan poikasia särkemällä munia ja korpit puhkaisevat vastasyntyneiden karitsoiden silmät ja odottavat sitten kunnes ne kuolevat. Muutoin ovat ihmiset vielä julmempia kuin pedot ajaessaan takaa riistaa, sillä ihmiset tulevat luonnon avuksi ja toimivat järjen eikä vaiston avulla."
Helenin väitteet loppuivat ja hän tunsi olevansa hyvin järkytetty. Hän ei ollut ainoastaan oppinut tuntemaan uutta ja järkyttävää puolta luonnonhistoriasta, vaan hänellä oli nyt myöskin täydellisesti selvillä, miksi hän oli epämääräisesti kuvitellut tahi ollut huomaavinaan tuossa miehessä jotakin erikoista. Metsästäjä on sellainen ihminen, joka tappaa eläimiä niiden nahan, lihan tahi sarvien vuoksi tahi jonkunlaisesta verenhimosta. Sellainen on ollut Helenin käsitys metsästäjistä ja hän luuli useiden muidenkin kaupungin asukkaiden olevan samaa mieltä, mutta nyt hän huomasi enemmistön olevan väärässä, sillä metsästäjä tuntui voivan olla aivan erilainen ja jotakin aivan muuta kuin riistan etsijä ja tappaja. Metsässä oleva vuoristomaailma oli tuntematon melkein kaikille miehille. Ehkä Dale tunsi sen salaisuuden, siellä vallitsevan elämän, sen kauhut, sen kauneuden, sen surullisuuden ja sen ilon, ja jos niin oli, niin kuinka ihmeellinen hänen luonteensa mahtoi ollakaan. Hän puhui ihmisistä melkein samoin kuin susistakin. Voiko yksinäinen elämä metsissä opettaa ihmiselle tuollaista. Ei katkeruudella, kateudella, mustasukkaisuudella, pahuudella, ahneudella eikä vihalla ollut sijaa tuon metsästäjän sydämessä. Ei Helenin terävyys, vaan naisen vaisto opetti hänet sen huomaamaan.
Dale nousi seisoalleen ja kääntyen pohjoista kohti kuunteli hän vielä kerran.
"Odotatteko Royta vieläkin?" kysyi Helen.
"En, sillä ei ole luultavaa, että hän saapuu enää tänä iltana", vastasi Dale, mennen sitten tutkimaan mäntyä, jonka juurella tyttöjen makuupaikka oli. Hänen käyttäytymisensä ja tapa, jolla hän tarkasteli puunlatvaa ja läheisyydessä kasvavia muita puita, lisäsivät vain tuota mielenkiintoa, jota Helen tunsi häneen.
"Se on varmasti seisonut tuossa paikoillaan jo viisisataa vuotta, minkävuoksi se ei luultavasti kaadu vielä tänäkään yönä", mumisi Dale.
Tuo mänty olikin siinä paikassa kasvavan ryhmän suurin.
"Kuunnelkaa jälleen", sanoi Dale.
Bo nukkui, mutta kuunnellessaan erotti Helen matalaa kaukaista jyrinää.
"Tuuli siellä vain ulvoo. Saamme myrskyn niskaamme", selitti Dale. "Saatte kuulla jotakin arvokasta. Mutta älkää olko peloissanne. Olemme varmasti turvassa. Männyt kaatuvat kyllä usein tuulessa, mutta tuo puu kestää millaisen tuulen painon tahansa. Teidän on parasta ryömiä huopapeitteiden alle, jotta voin levittää tervavaatteen ylimmäiseksi."
Helen liukui paikoilleen aivan sellaisessa puvussa kuin hän oli riisumatta yltään muuta kuin kengät, jotka Bokin oli irroittanut jaloistaan. Hän kallisti päänsä aivan Bon pään viereen, ja Dale levitti tervavaatteen heidän ylleen niin, että heidän päänsä vain näkyivät sen alta.
"Kun rupeaa satamaan, heräätte, jolloin voitte vetäistä laidan päänne yli", sanoi hän.
"Rupeaako satamaan?" kysyi Helen ajatellen kumminkin, että tämä hetki oli hänen elämänsä omituisin. Nuotion valossa näki hän Dalen kasvot. Ne olivat samanlaiset kuin ennenkin, tyynet, vakavat ja ilmeettömät. Hän oli ystävällinen, mutta hän ei suhtautunut sisaruksiin kuin tyttöihin, jotka olivat nyt hänen kanssaan täällä säkkipimeässä metsässä avuttomina ja voimattomina puolustautumaan. Hän ei näyttänyt ajattelevan ollenkaan. Helen ei ollut kumminkaan ollut milloinkaan ennen elämässään näin herkkä vaikutteille.
"Olen tässä läheisyydessä ja pidän tulta vireillä koko yön", sanoi Dale.
Helen kuuli hänen poistuvan pimeyteen. Äkkiä alkoi metsästä kuulua laahaamista ja kolinaa ja sitten rätinää kun uusi pölkky heitettiin nuotioon. Säkeneet leijailivat ilmassa ja monet sammuivat sihisten kostealla maalla. Savu alkoi kiemurrella ylöspäin pitkin suurta rosoista puunrunkoa, ja liekit räiskyivät ja rätisivät.
Helen kuunteli jälleen tuulen huminaa. Tuntui kuin ilma olisi hengittänyt sivellen hänen poskeaan ja pehmeästi heilutellen Bon kiharoita. Se oli kumminkin voimakkaampaa nyt, mutta heikkeni sitten alkaakseen taasen jälleen vielä voimakkaampana. Helen totesi silloin, että tuon äänen aiheutti lähenevä myrsky. Hänen raskaat luomensa kieltäytyivät melkein pysymästä auki, ja hän tiesi, että jos hän sulkisi ne, nukkuisi hän silmänräpäyksessä. Hän halusi kumminkin kuunnella myrskyn huminaa puissa.
Muutamia kylmiä sadetippoja putosi hänen kasvoilleen ilmoittaen hänelle, ettei hänen ja luonnonvoimien välillä ollut minkäänlaista kattoa. Sitten kantoi tuuli palaneen puun hajua hänen sieraimiinsa, ja jollain tavoin hänen vilkas mielikuvituksensa vei hänet takaisin lapsuusaikoihin, jolloin hän poltti oksia ja lehtiä pienten veljiensä kanssa. Mutta nuo muistot haihtuivat kumminkin pian. Tuo humina, joka äsken oli kuulostanut niin kaukaiselta, lähestyi nyt nopeasti tullen kovemmaksi. Se syöksyi eteenpäin kuin tulviva vesi. Helen hämmästyi ja säpsähti. Kuinka voimakas, nopea ja kova tuo myrskytuuli olikaan! Hän vertasi sen tuloa armeijan marssiin. Sitten täytti tuo humina metsän, vaikka se vielä kuuluikin kaukaa takaapäin. Ei männynneulanenkaan liikahtanut nuotion valossa, vaikka ilma tuntuikin olevan voimakkaasti ladattu. Humina koveni, kunnes se muuttui sellaiseksi hirmuiseksi jyrinäksi kuin meren valtaavien tyrskyjen pauhu, kun ne murskautuvat rantaa vasten. Bo heräsi tarrautuen peloissaan Heleniin. Kuuroksi tekevä myrskytuuli oli heidän kimpussaan. Helen tunsi päänsä alla olevien satulain liikahtelevan. Suuri puu vapisi juuriaan myöten. Tuulen voimakkain raivo painoi vain puiden latvoja ja pitkäksi ajaksi taivutti se metsän voimakkaan painonsa alle. Sitten muuttui tuo kuuroksi tekevä jyrinä huminaksi, jota jatkui vähän aikaa, jolloin se hiljenemistään hiljeni ja muuttui kumeammaksi, kunnes se lopulta kuoli etäisyyteen.
Heti kun se oli lakannut kuulumasta, alkoi pohjoisesta kuulua jälleen matalaa jyrinää, joka lakkasi alkaakseen taasen jälleen. Helen lepäsi siinä kuiskaillen Bolle, ja kuuli jälleen tuulen voimakkaiden puuskain tulevan, rytisevän ja lakkaavan. Sellaista oli tämän vuoriston metsän myrskyn toiminta.
Tervavaatteelle putoilevien sadepisaroiden pehmeä rapina varoitti Heleniä muistamaan Dalen ohjeet, ja vetäistyään tuon raskaan vaatteen ylemmäksi laittoi hän siitä jonkunlaisen kojun satulain yläpuolelle. Sitten vetäen lämmittävän Bon lähemmäksi itseään sulki hän silmänsä, ja synkän metsän, tuulen ja sateen aiheuttamat tunteet haihtuivat. Viimeinen kaikista vaikutelmista oli savun haju, jota tunkeutui tervavaatteen alle.
Kun hän avasi silmänsä, muisti hän kaiken niin hyvin kuin ainoastaan hetkinen olisi kulunut noista tapahtumista. Päivä oli kumminkin jo valjennut, vaikkakin harmaana ja pilvisenä. Puista tippui vettä. Nuotio palaa roihusi iloisesti, sininen savu kiemurteli ylöspäin ja herkullinen kahvin tuoksu sekoittui ilmaan. Hevoset seisoivat aivan lähellä purren ja potkien toisiaan. Bo nukkui vielä raskaasti. Dale puuhasi ahkerasti nuotion ääressä. Kun Helen katseli metsästäjää, näki hän tämän keskeyttävän työnsä, kääntävän päätään kuunnellakseen ja sitten katsovan odottavasti. Silloin juuri kuuluikin huuto metsästä. Helen tunsi Royn äänen. Sitten hän kuuli veden loiskuntaa ja lähenevää kavioiden kapsetta. Hetken kuluttua ilmestyikin vaalea mustangi näkyviin kantaen Royta selässään.
"Huono aamu ankoille, mutta hyvä meille!" huudahti tämä.
"Huomenta, Roy!" tervehti Dale ja hänen iloisuudestaan ei voitu erehtyä. "Odotin juuri sinua."
Roy näytti laskeutuvan mustangin selästä ponnistuksetta, ja nopein liikkein aukaisi hän remmit irroittaessaan satulan. Mustangi oli märkä hiestä ja vaahtoon sekoittuneesta sadevedestä. Se huohotti ja höyrysi.
"Olet näemmä ratsastanut kovasti", huomautti Dale
"Niin olenkin", vastasi Roy. Sitten hän huomasi Helenin, joka oli noussut istualleen sukien käsillään tukkaansa ja tuijottaen Royhin. "Hyvää huomenta, neiti. Minulla on teille hyviä uutisia."
"Jumalalle kiitos", mumisi Helen pudistellen samalla Bota. Tuo nuori neiti heräsikin, mutta oli kumminkin haluton nousemaan. "Bo, Bo, herää nyt. Roy on saapunut."
Silloin nousi Bokin puku epäjärjestyksessä ja unisin silmin.
"Voi, miten minun ruumistani pakottaa!" vaikeroi hän. Huomattuaan kumminkin, mitä tulen ääressä tehtiin lisäsi hän: "Onko aamiainen jo valmis?"
"Melkein. Saatte nyt omenapiirakoita", vastasi Dale.
Tavassa, millä Bo nauhoitti kenkänsä, ilmeni jo todellisia tervehtymisen merkkejä. Helen nouti heidän matkalaukkunsa ja avattuaan sen pukeutuivat he lähteen vieressä muutamalla litteällä kivellä niin lähellä miehiä että näiden puhe kuului sinne asti.
"Kuinka kauan aiot lorvailla täällä leirissä, ennenkuin kerrot minulle?" kysyi Dale.
"Olen juuri aloittamaisillani. Milt", vastasi Roy. "Tuo ratsastaja, joka sivuutti meidät, vei sanan Ansonille. Hän miehineen joutui jäljillemme pian. Näin heidän tulevan jo kymmenen aikaan. Silloin vetäydyin metsään ja pysyttelin siellä niin lähellä kumminkin, että näkisin, mistä kohden he poikkeaisivat metsään. Hetken kuluttua eksyivät he jo jäljiltäsi. Sitten he levittäytyivät ketjuun kulkien etelää kohti ajatellen tietysti, että aiot kiertää Pinen Old Baldyn eteläpuolelta. Snake Ansonin miehissä ei ole ainoatakaan hevosten jälkien etsijää. Se on nyt aivan varmaa. Seurasin heitä sitten noin tunnin, kunnes he olivat poikenneet muutamia peninkulmia syrjään jäljiltämme. Sitten palasin siihen paikkaan, josta te poikkesitte metsään. Olin siellä koko iltapäivän pimeään asti odottaen heitä palaaviksi. Mutta heitä ei kuulunutkaan. Lähdin silloin ratsastamaan suoraan tänne ja leiriydyin metsään viipyen siellä päivän sarastukseen asti."
"Niin pitkälle on siis kaikki hyvin", huomautti Dale.
"Varmasti. Baldyn eteläpuolella olevat seudut ovat vaikeasti kuljettavia, ja nuo muutkin pari kolme tietä, joita Anson miehineen voi kulkea, ovat samanlaisia."
"Sellaista emme siis voi edellyttääkään", mumisi Dale jonkun asian juolahtaessa hänen mieleensä.
"Mitä emme voi edellyttää?"
"Että he kiertävät Baldyn pohjoispuolelta."
"Emme ollenkaan!" vastasi Roy lyhyesti.
"Silloin aion kätkeä jälkemme vielä paremmin, kiiruhtaa asuntooni ja oleskella siellä, kunnes tulet ilmoittamaan, että tytöt voidaan turvallisesti viedä Pineen."
"Milt, puhut viisaasti kuin profeetat."
"En ole aivan varma, voimmeko kätkeä jälkemme täydellisesti. Jos Ansonilla olisi ollut hiemankaan enemmän taitoa kuljeskella metsässä, ei hän olisi eksynyt jäljiltämme niin pian."
"Ei kyllä, mutta hän luulee voivansa katkaista tiesi."
"Jos voisin päästä parikymmentä peninkulmaa kauemmaksi ja kätkeä jälkemme varmasti, olisin aivan varma takaa-ajon epäonnistumisesta", sanoi metsästäjä miettiväisesti.
"Sellainen on yhtä varmaa kuin helppoakin", vastasi Roy nopeasti. "Kohtasin tullessani muutamia meksikolaisia lammaspaimenia, jotka ajoivat edellään suurta lauhaa. Ne tulivat etelästä ja aikovat jäädä oleskelemaan Turkey Senacan tienoille. Sitten he palaavat etelään viedäkseen lauman Phenixiin. Maa on hyvin pehmeätä nyt. Nyt on sinun lähdettävä nopeasti liikkeelle ja kiiruhdettava suoraan tuolle lammaslauman polkemalle tielle ikäänkuin aikomuksesi olisi kulkea etelään. Mutta sensijaan ratsastatkin sinä tuon lauman edelle. Se tulee pysyttelemään näiden metsäniemekkeiden läpi kulkevilla avonaisilla paikoilla ja teillä. Ja kulkiessaan teidän jäljissänne kätkee se jälkenne."
"Mutta otaksukaamme nyt, että Anson pyörtää takaisin ja löytää tämän leirin. Silloin hän voi seurata helposti jälkiämme tuonne lauman polkemalle tielle. Mitä luulet silloin tapahtuvan?"
"Silloin toteutuvat juuri toivosi. Tuo lampaiden polkema tie on viettävä ja mutkainen. Pian rupeaa satamaan kovasti. Jälkenne häviävät, vaikka ette menisikään etelään. Ja Anson pysyttelee kyllä tuolla tiellä, kunnes hän häipyy kokonaan jäljiltä. Jätä tuo minun huolekseni, Milt. Olet metsästäjä, mutta minä olen hevostenetsijä."
"No olkoon menneeksi. Meidän on niin ollen kiiruhdettava."
Sitten hän kehoitti tyttöjä joutumaan.