X.
Tuon yön uni oli niin lyhyt, että Helenin oli vaikea uskoa tuntien kuluneen. Bokin oli vilkkaampi eikä puhunut enää niin paljon tuskistaan.
"Nell, olet saanut väriä poskiisi!" huudahti hän. "Ja silmäsi loistavat. Eikö tämä aamu olekin äärettömän kaunis? Kukat tuoksuvat, ja ah, minulla on niin hirveän nälkä."
"Bo, isäntämme on pian näytettävä metsästystaitoaan, jos vain ruokahalusi pysyy muuttumattomana", sanoi Helen koettaen estää tukkaansa valumasta silmilleen nauhoittaessaan kenkiään.
"Katsohan, tuolla on muudan suuri koira."
Helen katsoi Bon viittaamaan suuntaan ja huomasi erään tavattoman suuren, mustan ja ruskean kirjavan, pitkä- ja riippuvakorvaisen koiran. Se juoksi uteliaana heidän majansa ovelle ja katsoi sitten heihin. Sen pää oli jalomuotoinen, silmät tummat ja surulliset, eikä se näyttänyt ystävälliseltä paremmin kuin vihamieliseltäkään.
"Vieraan koira, se! Tule vain sisään, sillä emme aio tehdä sinulle mitään pahaa!" houkutteli Bo innostuksetta.
Kuullessaan sen nauroi Helen. "Bo, olet yksinkertaisesti suloinen, kun pelkäät tuota koiraa."
"Varmasti. Onkohan se Dalen? Niin, tietysti se on."
Koira juoksi kumminkin pian tiehensä. Kun tytöt ilmestyivät nuotion ääreen, huomasivat he omituisen koiravieraansa makaavan sen läheisyydessä. Sen korvat olivat niin pitkä, että puolet niistä oli maassa.
"Lähetin Pedron herättämään teitä", sanoi Dale tervehdittyään heitä ensin. "Säikähdyttikö se teitä?"
"Pedro. Vai sellainen sillä on nimi. Ei se minua oikeastaan säikähdyttänytkään eikä Nelliäkään. Se liikkuu niin hirveän varovaisesti", vastasi Bo.
"Miten komeannäköinen koira se onkaan!" sanoi Helen välittämättä sisarensa pilasta. "Pidän koirista. Voiko siitä saada ystävän itselleen?"
"Se on ujo ja villi. Kun poistun leiriltä, ei sekään mielellään jää tänne. Se ja Tom ovat hyvin mustasukkaisia toisilleen. Minulla oli täällä muitakin koiria, mutta minä menetin kaikki muut, paitsi Pedron, Tomin vuoksi. Luullakseni suostuu se rupeamaan ystäväksenne. Koettakaa."
Helen ryhtyi nyt houkuttelemaan Pedroa eikä aivan turhaan. Koira oli tottunut yksinäisyyteen eikä nähtävästi ollut ollenkaan tottunut ihmisten seuraan. Sen syvät ja tummat silmät tuntuivat hakevan Helenin sielua. Ne olivat rehelliset ja viisaat ja kummallisesti surulliset.
"Se näyttää hyvin viisaalta", huomautti Helen silitellessään sen pitkiä tummia korvia.
"Sillä onkin melkein ihmisen järki", vastasi Dale. "Ruvetkaa nyt syömään ja syödessänne kerron teille hieman Pedrosta."
Dale oli saanut koiran penikkana eräältä meksikolaiselta lampaidenpaimenelta, joka oli vannonut siinä olevan kalifornialaisen verikoiran verta. Kasvaessaan oli se kiintynyt kovasti Daleen. Nuorena ollessaan ei se ollut sopinut oikein hyvin Dalen muiden lemmikkien kanssa, minkävuoksi Dale oli antanut sen eräälle laaksossa asuvalle maanviljelijälle. Mutta Pedro oli tullut takaisin Dalen asuntoon seuraavana päivänä. Siitä päivästä alkaen oli Dale ruvennut pitämään enemmän koirasta, mutta ei ollut kumminkaan halunnut pitää sitä luonaan erikoisista syistä, joista pääasiallisin oli ollut se, että Pedro oli liian hieno koira ollakseen yksinään puolet ajasta omissa hoteissaan. Dalella oli silloin ollut asiaa etäisimpään kylään, Snowdropiin ja hän oli jättänyt Pedron sinne muutamalle ystävälleen. Sitten oli Dale ratsastanut Show Downiin ja Pineen ja lopulta Beemanien leiriin. Saatuaan ystävänsä mukaansa olivat he ajaneet takaa erästä villiä hevoslaumaa noin sadan peninkulman matkan Uuteen Meksikoon. "Sateli lunta, kun palasin asuntooni vuoristoon", jatkoi Dale kertomustaan. "Pedro oli siellä minua vastassa, nääntyneenä ja laihtuneena, mutta äärettömästi iloissaan saadessaan toivottaa minut tervetulleeksi kotiin. Roy Beeman tuli luokseni sitten lokakuussa ja kertoi minulle, ettei Snowdropissa asuva ystäväni ollut voinut pitää Pedroa luonaan. Se oli katkaissut ketjunsa ja hypännyt kymmenen jalkaa korkean aidan yli päästäkseen pakoon. Se oli tullut jälkiäni pitkin Show Downiin, missä muudan ystäväni tunnettuaan sen oli ottanut sen kiinni ja aikonut pitää sitä luonaan, kunnes minä olisin tullut takaisin. Mutta Pedro oli kieltäytynyt syömästä. Sattui, että eräs rahtimies läksi juuri silloin Beemanien leiriin ja ystäväni sulki Pedron laatikkoon ja sijoitti laatikon vaunuihin muiden tavaroiden joukkoon. Mutta Pedro oli murtautunut ulos laatikosta, palannut Show Downiin, seurannut jälkiäni Pineen ja sitten Beemanien luo. Muut Pedron liikkeet ovat minulle tuntemattomat. Mutta Roy luuli, kuten minäkin, että Pedro oli seurannut meitä tuolla villien hevosten takaa-ajomatkallammekin. Seuraavana keväänä kuulin enemmän muutamalta lampaidenpaimenelta, jonka nuotion ääressä kerran lepäsimme matkallamme Uuteen Meksikoon. Pedro oli tullut sinne lähtömme jälkeen ja toinen meksikolainen paimen oli varastanut koiran. Mutta Pedro oli paennut."
"Ja se oli täällä tullessani kotiin", sanoi Dale hymyillen. "En ole sitten enää halunnut milloinkaan luopua siitä. Se osoittautuikin sitten olevan paras koira mitä minulla milloinkaan on ollut. Se ymmärtää sanani ja osaa melkein puhua. Ja vannon sen osaavan itkeä. Kun lähden jonnekin ottamatta sitä mukaani, itkee se."
"Miten ihmeelliseltä tuo kuulostaakaan!" huudahti Bo. "Eivätkö eläimet olekin suurenmoisia? Mutta minä pidän kumminkin hevosista enimmän."
Helenistä näytti, että Pedro ymmärsi heidän keskustelevan siitä, sillä se tuntui häpeävän, nieleskeli kovasti ja katsoi maahan. Helen oli kuullut jotakin koirien osoittamasta rakkaudesta isäntiään kohtaan. Tämä Dalen kertoma juttu oli kumminkin omituisin, mitä hän milloinkaan oli kuullut.
Nyt ilmestyi Tom näkyviin ja sen Pedroon kiinnittämissä kastanjanruskeissa silmissä oli tuskin rakkautta. Mutta koira ei ollut sitä kumminkaan näkevinäänkään. Tom kaarsi Bon luo, joka istui tervavaatteen tuonnimmaisella laidalla, ja halusi nähtävästi päästä osalliseksi Bon aamiaisesta.
"Katselen niin mielelläni sitä", sanoi Bo, "mutta kun se tulee noin lähelle, kulkevat kylmät väreet selkääni pitkin."
"Eläimet ovat yhtä omituisia kuin ihmisetkin", huomautti Dale. "Ne joko pitävät tahi eivät pidä jostakin. Luullakseni alkaa Tom kiintyä teihin ja Pedro näyttää alkavan tuntea mielenkiintoa sisartanne kohtaan. Voisin kertoa teille —"
"Missä Bud on?" keskeytti Bo.
"Se nukkuu tahi on maleksinut jonnekin. Kun saan työni tehdyksi, niin mihin te, tytöt, haluaisitte sitten ryhtyä?"
"Haluan ratsastaa!" huudahti Bo innoissaan.
"Eikö ruumiinne ole vielä kipeä ja kankea?"
"On kyllä, mutta välipä nyt tällä. Sitäpaitsi, kun oleskelin enoni maatilalla lähellä St. Joea, huomasin ratsastamisen aina parantavan pakotuksen."
"Varmasti, jos vain voitte sen kestää. Entä sisarenne, mitä hän haluaa tehdä?" vastasi Dale kääntyen Heleniin päin.
"Levähdellä, katsella teitä muita ja haaveilla", sanoi Helen.
"Mutta levähdettyänne on teidän ryhdyttävä johonkin", sanoi Dale vakavasti. "Teidän on tehtävä jotakin, mitä vain, kunhan ette ole joutilaana."
"Miksi?" kysyi Helen hämmästyneenä. "Miksi en saa laiskoitella ollessani tässä kauniissa villissä paikassa? Haluaisin vain kuluttaa tunnit ja päivät unelmoiden. Voisin tehdä sen."
"Mutta te ette saa. Kului vuosia, ennenkuin opin huomaamaan, miten vaarallista se oli minulle. Enkä nytkään pitäisi vielä mistään niin paljon kuin siitä. Haluaisin unhottaa työni, lemmikkini, hevoseni ja kaiken muunkin saadakseni vain katsella ja unelmoida."
"Katsella ja unelmoida. Tarkoitan kai juuri sellaista. Mutta miksi en saa antautua sellaiseen? Miksi en saa ihailla rajattomasti tämän seudun kauneutta ja väriloistoa, noita villejä varjoisia rinteitä, harmaita kallioita, humisevaa tuulta, veden tuudittavaa kohinaa, noita pilviä ja tuota taivasta? Miksi tämä hiljaisuus, yksinäisyys ja kaiken tämän suloisuus ovat minulle vaaralliset?"
"Senvuoksi, että se on taantumusta. Haluan antautua sellaiseen kaikista mieluimmin, mutta pelkään sitä kumminkin enimmän. Sellainen muuttaa juuri miehen yksinäiseksi metsästäjäksi. Ja tuo intohimo voi kasvaa niin voimakkaaksi, että se sitoo ihmisen metsiin."
"Kuinka omituista", mumisi Helen. "Mutta se ei voi kuitenkaan milloinkaan sitoa minua. Minunhan on elettävä ja täytettävä velvollisuuteni ja työni sivistyneessä maailmassa."
Helenistä tuntui, että Dale melkein huomaamattomasti säpsähti kuullessaan hänen vakavat sanansa.
"Luonnon tiet ovat omituiset", sanoi hän. "Suhtaudun siihen eri tavalla kuin te. Luonto on yhtä voimakas muuttamaan teidät jälleen villiksi kuin teillä muissa olosuhteissa on halu tulla sivistyneeksi. Ja jos luonto voittaa, näkyvät sen merkit teissä sitä paremmin."
Tämä metsästäjän puhe järkytti Heleniä, mutta virkisti kumminkin samalla hänen mieltään.
"Minutko villiksi? Ah ei!" hän huudahti. "Mutta jos sellainen nyt olisi mahdollista, niin miten nuo luonnon merkit esiintyisivät?"
"Puhuitte elämäntehtävästänne", vastasi Dale. "Naisen tehtävä on synnyttää lapsia. Jokaisen eläinlajin naarailla on ainoastaan yksi tehtävä — jatkaa sukuaan. Ja luonnolla on ainoastaan yksi tehtävä — nimittäin enentää voimaa, miehuutta, käyttökelpoisuutta lopullista täydellisyyttä kohti, jota ei voida saavuttaa."
"Entä sitten miehen ja naisen sielullinen ja henkinen kehitys, mitä ne ovat?" kysyi Helen.
"Molemmat ovat suoranaisia esteitä luonnon tarkoitukselle. Luonto on aineellinen. Se tahtoo luoda sellaista, minkä pysyväisyydellä ei ole rajoja, mikä elää iankaikkisesti. Se on varmasti luonnon tutkimaton tarkoitus."
"Entä sielu sitten?" kuiskasi Helen.
"Ah! Kun puhutte sielusta ja minä puhun elämästä, tarkoitamme kumpikin samaa. Ollessanne täällä voimme keskustella asiasta vielä lähemmin. Teidän on elvytettävä tietojani."
"Näyttää ainakin siltä kuin minun pitäisi", sanoi Helen hymähtäen. Keskustelu oli muuttanut hänet vakavaksi ja miettiväiseksi. "Mutta luullakseni uskallan kumminkin ruveta unelmoimaan puiden varjossa."
Bo oli katsellut heitä terävillä sinisillä silmillään.
"Nell, kuluu ainakin tuhat vuotta, ennenkuin sinusta tulee villi", sanoi hän. "Mutta minulle riittää viikko."
"Bo, olit jo sellainen ennen lähtöäsi Saint Joesta. Muistat kai vielä tuon opettajan, Barnesin, joka sanoi sinua villikissan ja intiaanin sekasikiöksi? Hän löi sinua viivoittimella."
"Ei milloinkaan, sillä hypähdin syrjään", sanoi Bo punastunein poskin.
"Nell, haluan, ettet kerro minun lapsuuden aikojeni tyhmyyksistä."
"Eihän siitä ole vielä kulunut kuin pari vuotta", huomautti Helen hämmästyneenä.
"Ehkä ei, mutta olin silloin kumminkin lapsi. Lyön vaikka vetoa —" Bo keskeytti äkkiä ja nyökäyttäen päätään taputti hän Tomia selkään ja juoksi sitten tiehensä kallion niemekkeen toiselle puolelle. Helen seurasi häntä hitaasti.
"Kuulehan, Nell", sanoi Bo, kun Helen saapui heidän pieneen viheriään majaansa, "tiedätkö, että tuo metsästäjä kumoo vielä jonkun noista sinun teorioistasi?"
"Ehkä. Myönnän hänen hämmästyttävän, ehkäpä loukkaavankin minua", vastasi Helen. "Mutta ihmettelen, että hän huolimatta selvästä kouluutuksen puutteestaan ei ole raaka eikä karkea. Hän on hyvin alkuperäinen."
"Sisko kulta, herää jo! Mies on aivan ihmeellinen. Voit oppia enemmän häneltä kuin milloinkaan ennen elämässäsi. Minä ainakin tunnen sen. Olen aina vihannutkin kirjoja."
Kun Dale hetkistä myöhemmin ilmestyi näkyviin kantaen muutamia suitsia, juoksi Pedro hänen kintereillään.
"Teidän on mielestäni parasta ratsastaa tuolla entisellä hevosellanne", sanoi hän Bolle.
"Kuten haluatte. Mutta toivoakseni sallitte minun ratsastaa niillä kaikilla vuorotellen."
"Varmasti. Minulla on siellä eräs mustangi, josta varmasti tulette pitämään. Mutta se potkii hieman", vastasi Dale poistuen puistoon päin. Koira katsoi hänen jälkeensä ja sitten Heleniin.
"Kuule, Pedro, jää tänne minun luokseni", sanoi Helen.
Kuultuaan hänen sanansa käski Dale koiran palata takaisin. Pedro tuli kuuliaisesti Helenin luo, mutta arasti ja niin varuillaan kuin se ei olisi ollut vielä oikein varma Helenin tarkoituksista. Se oli kumminkin ystävällisempi kuin äsken. Helen löysi pehmeän ja mukavan paikan auringonpaisteesta juuri puistoa vastapäätä ja sijoittautui siihen moneksi toimettomaksi tunniksi. Pedro kiertyi hänen viereensä. Dalen pitkä vartalo etäytyi puistoon päin laitumella käyviä hevosia kohti. Jälleen hän huomasi peuran niiden joukossa. Kuinka valppaana ja liikkumattomana se seisoikaan katsellessaan Dalea! Äkkiä se läksi laukkaamaan metsän laitaa kohti. Muutamat hevoset hirnuivat ja juoksivat potkien korkealle ilmaan. Kimeät hirnumiset kaikuivat selvästi hiljaisuudessa.
"Voi, katsohan toki niitä!" huudahti Bo iloisesti tullen Helenin luo. Hän heittäytyi pitkäkseen tuoksuville havunneulasille ojentautuen veltosti suoraksi kuin laiska kissa. Hänen joustavassa ja miellyttävässä vartalossaan olikin jotakin kissamaista. Hän makasi selällään ja katseli puiden oksien välitse.
"Eikö olisikin suurenmoista nyt", mumisi hän haaveillen itsekseen, "jos tuo las vegasilainen paimeneni sattuisi jotenkin tulemaan tänne ja maanjäristys sulkisi meidät tänne Paratiisiin niin, ettemme ikinä pääsisi täältä pois?"
"Bo, mitähän äiti mahtaisikaan sanoa, jos hän vain voisi kuulla nuo puheesi?" kysyi Helen hämmästyneenä.
"Mutta, Nell, eikö se olisikin suurenmoista?"
"Kauheatahan sellainen olisi."
"Sinussa ei ole milloinkaan ollut minkäänlaista romanttisuutta, Nell Rayner", vastasi Bo. "Tuollaista on kuulemma joskus tapahtunut tässä villien paikkojen muodostamassa ihmeellisessä maassa. Sinun ei tarvitse väittää vastaan, sillä varmasti on sellaista tapahtunut. Ensiksi luolaihmisille, sitten intiaaneille ja viimeiseksi valkoisille. Jokainen näkemäni paikka sanoo minulle sen. Nell, saat ehkä katsella kuussa asuvia ihmisiä kiikarilla, ennenkuin osaat sellaista odottaakaan."
"Olen, Jumalalle kiitos, käytännöllinen ja järkevä."
"Mutta juuri todistelun vuoksi", vastusti Bo leimuavin silmin, "otaksukaamme, että sellaista tapahtuisi. Tehdäksesi minulle vain mieliksi voit kuvitella, että meidät teljetään tänne Dalen ja tuon junasta näkemämme paimenen kanssa. Luovu kaikista toiveista milloinkaan päästä täältä pois. Mitä silloin tekisit? Luopuisitko ponnisteluista vain riutuaksesi ja kuollaksesi? Vai rupeaisitko taistelemaan elämän ja siihen mahdollisesti sisältyvien ilojen vuoksi?"
"Itsensä puolustaminen on ensimmäinen vaisto", vastasi Helen hämmästyen vieraita sydämensä sisimmässä liikkuvia tunteita. "Tietysti ryhtyisin taistelemaan elämäni puolesta."
"Aivan niin. Mutta todellisuudessa, kun ajattelen asiaa tarkemmin, en halua kumminkaan ollenkaan, että sellaista tapahtuisi. Mutta jos kumminkin sellaista sattuisi tapahtumaan, kerskailisin siitä."
Heidän keskustellessaan palasi Dale hevosten kanssa.
"Osaatteko panna suitset hevosenne suuhun ja satulan sen selkään?" kysyi hän Bolta.
"En. Taitamattomuuteni tunnustaminen hävettää minua."
"Silloin on teidän opittava tuo taito. Tulkaa tänne ja katsokaa, miten minä satuloin omani."
Bo katsoi hyvin tarkkaavaisesti, miten Dale irroitti suitset hevoseltaan ja sitten hitaasti ja selvästi asetti ne paikoilleen. Sitten hän silitteli hevosensa selkää, levitti huopapeitteen ja käännettyään sen kaksinkerroin sijoitti hän sen paikoilleen selittäen samalla perusteellisesti, millainen sen oikea asento oli. Hän nosti satulan maasta erikoisella tavalla pannessaan sen selkään, ja kiinnitti vihdoin remmit.
"Koettakaa nyt tekin", sanoi hän.
Helenin arvostelusta päättäen olisi voitu luulla, että Bo oli asunut Lännessä koko ikänsä. Mutta Dale pudisti päätään ja pani hänet tekemään sen uudestaan.
"No, tuo onnistui jo paremmin. Satula on tietysti teille liian raskas saadaksenne sen kunnollisesti paikoilleen. Voitte opetella temppua kevyemmällä. Kiinnittäkää suitset nyt sen päähän uudestaan. Älkää pelätkö käsiänne. Ei se pure. Pujottakaa kuolaimet sivultapäin. Kas niin. Näyttäkää nyt, miten nousette satulaan."
Kun Bo oli päässyt satulaan, lisäsi Dale: "Nousitte nopeasti ja kevyesti, mutta sittenkin aivan väärin. Katsokaa minua."
Bon oli uudistettava temppu monta kertaa, ennenkuin Dale oli tyytyväinen. Sitten hän käski Bon ratsastaa vähän matkaa. Kun hän oli poistunut niin kauaksi, ettei hän voinut kuulla heidän sanojaan, sanoi Dale Helenille: "Hänestä tulee pian niin hyvä ratsastaja kuin ankka on uija." Sitten noustuaan satulaan ratsasti hän Bon jälkeen.
Kun Helen katseli, miten he ratsastivat, milloin juoksua, milloin laukkaa ajaessaan hevosia puiston ympäri, oli hän melko pahoillaan, ettei ollut mennyt heidän mukaansa. Vihdoin Bo ratsasti takaisin laskeutuakseen satulasta ja heittäytyäkseen pitkäkseen punaisin poskin ja loistaen ilosta, epäjärjestykseen mennein hiuksin ja ohimoilta kostein kiharoin. Kuinka reippaalta hän näyttikään! Helenin tunteet kuohahtelivat nähdessään tämän hämmästyttävän sisarensa sulon, notkeuden ja elämänhalun, ja hän tunsi todellista ruumiillista iloa hänen läsnäolostaan. Bo lepäsi, mutta hän ei levännyt kauan. Hän nousi pian pois leikkimään Budin kanssa. Sitten hän houkutteli kesyn poron syömään kädestään. Hän vei Helenin kanssaan poimimaan villejä kukkia välittämättä ollenkaan okaiden pistoksista. Sitten lopulta hän nukahti niin nopeasti, että se muistutti Heleniä lapsuudesta, tuosta nyt ainaiseksi menneestä.
Dale huusi heidät päivälliselle noin neljän korvissa, kun aurinko punasi puiston läntistä reunaa. Helen ihmetteli, mihin päivä oli mennyt. Tunnit olivat kuluneet nopeasti ja tyynesti tuoden tuskin hänen mieleensä ajatustakaan enosta tahi pelkoa pakollisesta olostaan täällä tahi otaksumista noiden roistojen mahdollisesta ilmestymisestä tänne, joiden luultiin etsivän häntä. Kun hän oli todennut näiden tuntien kulun, oli hänellä koskematon ja kuvaamaton tunne siitä, mitä Dale oli tarkoittanut tuntien poisunelmoimisella. Tämän paratiisin luonto oli vihamielinen hänen tavallisille ajatuksilleen. Hänestä tuntuivat nämä uudet ajatukset valtaavilta, mutta kun hän koetti nimittää niitä, tiesi hän ainoastaan tunteneensa. Syödessä oli hän tavattoman hiljainen. Hän näki Dalen huomaavan sen ja koettavan huvittaa häntä ja kiinnittää hänen tarkkaavaisuutensa johonkin. Hän onnistuikin, mutta Helen ei halunnut näyttää sitä hänelle. Hän harhaili yksinään kuusten juurella olevalle paikalleen. Bo meni kerran hänen ohitseen ja huudahti kiusoittavasti:
"Mutta, Nell, sinähän olet muuttua romanttiseksi!"
Ei milloinkaan Helenin elämässä ollut iltatähden kauneus tuntunut niin viehättävältä, hämärä niin liikkuvalta ja varjoisalta ja pimeys niin yksinäisyydellä ladatulta. Siihen oli syynä tämä ympäristö — villien susien surullinen ulvonta, putouksen kohina, tämä metsien mies ja nämä tavattoman alkuperäiset olot, joihin hän oli laatinut kotinsa.
Seuraavana aamuna, kun hänen tarmonsa oli jo palautunut, oli Helen mukana, kun Bota opetettiin suitsittamaan ja satuloimaan hevosia ja ratsastamaan. Bo ratsasti kumminkin niin nopeasti ja kovasti, ettei Helen voinut pysyä hänen mukanaan. Ja Dale, ollen innostunut ja huvitettu, mutta kumminkin levoton, kulutti suurimman osan ajastaan Bon seurassa. Senvuoksi joutuikin Helen ratsastelemaan kaikkialla laaksossa yksinään. Hän hämmästyi sen suuruutta, koska se melkein miltä suunnalta tahansa katsottuna näytti hyvin pieneltä. Ilma petti hänet. Kuinka selvästi hän voi nähdäkään! Ja hän alkoi arvostella etäisyyksiä telttojen esineiden perusteella. Puiston toisessa päässä laitumella oleva hevonen näytti todellakin hyvin pieneltä. Siellä ja täällä kohtasi hän pieniä, tummia ja vuolaita puroja, joiden vesi oli hyvin kirkasta ja merenpihkan väristä ja jotka olivat melkein piilossa korkeassa ruohossa. Ne virtasivat kaikki samalle suunnalle yhtyen lopulta suuremmaksi puroksi, joka nähtävästi katosi läntisessä päässä olevien kallioiden alle ja pursusi sitten jälleen näkyviin kapeissa solissa. Kun Dale ja Bo tulivat hänen luokseen kerran, sai hän hämmästyksekseen kuulla Dalelta, että tuo puro katosi muutamaan kallion reikään ja ilmestyi jälleen näkyviin vuorten toisella puolella. Dale aikoi opastaa heidät joskus sen muodostamalle järvelle.
"Vuorienko yli?" kysyi Helen muistaen jälleen, että äänen oli pidettävä itseään pakolaisena. "Onko turvallista poistua piilopaikastamme? Unhotan niin usein miksi olemme täällä."
"Olisimme paremmin piilossa siellä kuin täällä", vastasi Dale. "Tuonpuoleiseen laaksoon voidaan päästä ainoastaan tuon vuoren yli. Älkää olko ollenkaan huolissanne, että teidät löydettäisiin. Kerroinhan teille jo, että Roy Beeman pitää Ansonia ja tämän miehiä silmällä. Roy pysyttelee kyllä heidän ja meidän välillämme."
Helen tyyntyi, vaikka hänen mielensä takimmaisessa sopukassa aina olikin pelon tunne. Huolimatta siitä päätti hän kumminkin käyttää tilaisuutta niin paljon hyväkseen kuin suinkin. Bon seura kannusti — Helen kuluttikin senvuoksi lopun päivästä ratsastamalla ja seurailemalla sisartaan.
Seuraava päivä ei ollut enää niin kova Helenille. Toimeliaisuus, lepo, syöminen ja nukkuminen muodostuivat hänelle ihmeellisiksi uusiksi nautinnoiksi. Hän ei ollut todellakaan milloinkaan tiennyt niiden voivan olla sellaisia ilonaiheita. Hän ratsasti ja käveli, hän kiipeili hieman ja torkkui puunsa juurella, hän auttoi Dalea ruoan laitossa, ja kun yö saapui, ei hän tuntenut enää itseään. Tämä tosiasia ahdisti häntä epämääräisissä syvissä unissa. Herättyään unhotti hän kumminkin päätöksensä tutkia itseään. Sekin päivä meni menojaan. Ja monta muuta päivää meni yhtä nopeasti, ennenkuin hän mukaantui tilanteeseen, jonka hän täydellä syyllä voi uskoa saattavan kestää viikkoja, ehkäpä kuukausiakin.
Iltapäivä oli Helenille rakkain osa päivästä. Auringonnousu oli kyllä virkistävä ja kaunis, aamu tuulinen ja tuoksuva, auringonlasku oli rusottava ja viehättävä, hämärä surullinen ja muuttuvainen, ja yö tuntui äärettömän miellyttävältä tähtineen, hiljaisuuksineen ja unineen, mutta iltapäivä, jolloin ei mikään muuttunut, jolloin kaikki oli tyyntä ja jolloin aika tuntui pysähtyneen paikoilleen, oli hänen hetkensä ja hänen lohdutuksensa.
Erään sellaisen kuluessa oli hän leirissä yksinään. Bo oli ratsastamassa. Dale oli kiivennyt vuorille katsomaan, näkyisikö mitään epäilyttäviä jälkiä tahi nuotion savua. Budia ei näkynyt missään eikä muitakaan Dalen lemmikeistä. Tom oli kiivennyt jollekin aurinkoiselle penkereelle, jossa se voi paistattaa päivää samalla tavalla kuin sen villitkin veljet tekevät. Pedroa ei oltu nähty vuorokauteen, seikka, joka hyvin pahoitti Helenin mieltä. Hän oli kumminkin unhottanut sen ja hämmästyikin senvuoksi kovin nähdessään sen nilkuttavan leiriin kolmella jalalla.
"No, Pedro, oletko ollut tappelemassa? Tule heti tänne!" huusi Helen.
Koira ei näyttänyt kumminkaan syylliseltä. Se nilkutti Helenin luo ja ojensi tälle oikean etujalkansa. Tarkoituksesta ei voitu erehtyä. Helen tutki tuon loukkautuneen jäsenen ja löysikin pian varpaiden välistä simpukan kuorta muistuttavan palasen, joka oli tunkeutunut syvälle lihaan. Haava oli ajettunut, verinen ja selvästi hyvin tuskallinen. Pedro vinkui. Helenin oli ponnistettava kaikki sormiensa voimat saadakseen sen irroitetuksi. Silloin Pedro ulvoi, mutta näytti heti kiitollisuuttaan nuolemalla hänen kättään. Helen hautoi sen jalkaa ja sitoi sen.
Kun Dale palasi, kertoi Helen tapauksen hänelle ja näyttäessään hänelle kuoren kappaletta hän kysyi: "Mistä tällainen on näille maille eksynyt? Onko noissa vuorissa simpukankuoria?"
"Tämä seutu on kerran ollut veden alla", vastasi Dale. "Olen löytänyt täältä sellaisia esineitä, että ihmettelisitte, jos saisitte nähdä ne."
"Vedenkö alla?" toisti Helen. Oli aivan toista lukea tuommoisesta omituisesta tosiasiasta, toista todeta sellaisten olojen vallinneen näiden ilmavien huippujen keskellä. Dale näytti hänelle aina jotakin tahi puhui jostakin sellaisesta, joka hämmästytti häntä.
"Katsokaahan tuonne", sanoi hän muutamanakin päivänä. "Mitä tuo pieni haapametsikkö teille kertoo?"
He olivat puiston tuonnimmaisessa päässä ja lepäsivät juuri erään kuusen juurella. Metsä ulottui täällä puistoon asti mutkittelevine kuusi- ja haapaniemekkeineen. Tuo pieni haaparyhmä ei eronnut ollenkaan sadoista muista samanlaisista.
"Ei juuri mitään erikoista", vastasi Helen epäröiden, "Tuohan on vain pieni metsikkö, jossa on muutamia pienempiä ja muutamia suurempia puita, mutta ei ainoatakaan kookasta. Mutta se on kaunis tuulessa lepattavine viheriöine ja kellertävine lehtineen."
"Eikö se tuo mieleenne millään tavalla taistelua?"
"Taisteluako? Ei ollenkaan!"
"Mutta kumminkin on se hyvä esimerkki, miten metsissäkin taistellaan, riidellään ja ollaan itsekkäitä", sanoi Dale. "Tulkaa nyt mukaani, te ja Bo, niin näytän teille mitä tarkoitan."
"Tule mukaamme, Nell!" huusi Bo innostuneena. "Hän aikoo avata silmäsi hieman enemmän."
Helen ei ollut ollenkaan vastahakoinen seuraamaan heitä tuohon pieneen haapametsikköön.
"Näitä on tässä suunnilleen sata kappaletta", sanoi Dale. "Kuuset varjostavat niitä melko hyvin, mutta ne saavat kumminkin auringonvaloa idästä ja etelästä. Kaikki nämä pienet puut ovat kasvaneet samasta siemenestä ja ovat samanikäisiä. Niiden joukossa on neljä kymmenen jalan korkuista ja käsivarteni paksuista puuta, Tässä on muudan vielä suurempi. Katsokaa, miten se on täynnä lehtiä, miten se on muita paljon korkeampi, lukuunottamatta noita neljää sen vieressä kasvavaa, joita se on vain hieman pitempi. Ne kasvavat kaikki hyviä likekkäin, kuten näette. Useimmat niistä eivät ole peukaloani paksumpia. Katsokaa, miten vähän niissä on oksia, joista ei ainoakaan ole juuressa. Niissä on hyvin vähän lehtiäkin. Näette kai, miten oksat ojentautuvat itää ja etelää kohti ja miten lehdet tietysti ovat myöskin sinne päin? Katsokaa miten toisen puun oksa työntää toisen puun oksan syrjään. Tuo on taistelua auringonvalon saamiseksi. Tässä on pari kolme kuivunutta puuta. Minä voin nykäistä ne maasta. Katsokaa nyt niiden juurille. Täällä on viiden, neljän ja vain jalan korkuisiakin puita. Katsokaa, miten kalpeita, hentoja, hauraita ja sairaita ne ovat. Ne saavat liian vähän auringonvaloa osakseen. Ne syntyivät samalla kertaa kuin nuo muutkin puut, mutta ne eivät lähteneet kasvamaan samaa vauhtia. Asema noilla toisilla on ehkä edullisempi."
Dale kuljetti tyttöjä metsikön ympäri vilkastuttaen esitystään kädenliikkeillä. Hän näytti hyvin vakavalta.
"Ymmärrätte kai nyt niiden taistelevan veden ja auringonvalon saamiseksi, mutta pääasiallisesti kumminkin auringonvalon, sillä silloin kun lehdet saavat tarpeekseen auringonvaloa, kasvavat puu ja sen juuret tarpeeksi saadakseen tarvittavan kosteuden. Varjo merkitsee kuolemaa — hidasta kuolemaa useimmille puille. Nämä pienet haavat taistelevat sijasta saadakseen aurinkoa, ja taistelevatkin säälittä. Ne työntävät ja taivuttavat toisiensa oksia sivulle ja tukahduttavat ne. Ehkä vain noin puolet noista haavoista jäävät elämään muodostaakseen tuollaisen suuremman ryhmän kuin nuo täysikasvaneet puut tuolla. Tämä vuosi suosii ehkä tätä suurta vesaa ja seuraava tätä. Muutamat edulliset vuodet suovat jollekin vallan muiden yli. Mutta se ei ole kumminkaan milloinkaan varma tuosta vallastaan. Ja elleivät tuulet, myrskyt tahi joku voimakkaasti kasvava kilpailija tapa sitä, kuolee se ennemmin tahi myöhemmin vanhuuttaan. Sillä tuo taistelu ei milloinkaan lopu. Mikä on merkityksellistä näille haavoille, on merkityksellistä metsän kaikille muillekin puille, sanalla sanoen metsän kaikelle kasvillisuudelle. Kaikkein ihmeellisimmältä minusta tuntuu niiden elämän sitkeys."
Seuraavana päivänä näytti Dale huomattavamman esimerkin tällaisesta luonnon salaperäisyydestä. Hän opasti heitä ratsain muutamalle tiheää metsää kasvavalle ikiviheriälle rinteelle kiinnittäen heidän huomionsa aina tämän tästä erilaisiin kasveihin, kunnes he saapuivat kukkulan laelle, jossa kasvoi vain surkastuneita ja kääpiömäisiä puita. Puurajan laidassa näytti hän heille erästä kyhmyistä ja väärää kuusta, joka näytti aikoinaan olleen kaunis puu, mutta joka oli nyt taipunut ja myrskyjen pieksämä melkein paljaine samalle suunnalle ojentautuvine oksineen. Puu toimitti siinä vahdin virkaa. Se kasvoi yksinään ja siinä oli hyvin vähän viheriää. Sen vääntyneessä rungossa oli jotakin surullista. Mutta se oli vielä elinvoimainen ja voimakas. Sillä ei ollut kilpailijoita auringonpaisteesta eikä kosteudesta. Sen vihollisia olivat vain lumi ja tuulet, kylmyys ja sen korkea asema.
Helenistä tuntui todettuaan tuon ja ymmärrettyään Dalen tarkoituksen sellainen yhtä surulliselta kuin ihmeelliseltäkin, yhtä salaperäiseltä kuin viehättävältäkin. Tällä hetkellä tunsi Helen sydämessään elämän kovuutta ja suloisuutta, sen aiheuttamaa tuskaa ja iloa. Nämä oudot tosiseikat tulisivat opettamaan häntä ja muuttamaan hänet toisenlaiseksi. Ja vaikka ne järkyttivätkin häntä, lausui hän ne kumminkin tervetulleiksi.