XI.
"Aion ratsastaa sinulla, vaikka katkaisisinkin siinä yrityksessä selkäni!" huohotti Bo puiden sormikoitua nyrkkiään harmaalle ponille.
Dale seisoi siinä lähellä hymyillen hyväntahtoisesti. Helen oli kuulomatkan päässä katsellen heitä puiston päästä, mutta hän oli niin herpautunut ja peloissaan, ettei hän voinut käskeä Bota lopettamaan. Tuo pieni hauska poni oli kaunis, siro ja nopea pitkine mustine harjoineen ja häntineen ja valppaine päineen. Sen selkään oli kiinnitetty huopapeite, mutta ei satulaa. Bo piteli kiinni nuorasta, joka oli kiinnitetty ponin turvan ympärille solmittuun surmansilmukkaan. Bolla ei ollut nuttua, hänen puserollaan oli ruohonkorsia ja siemeniä, ja se oli auennut selästä, hänen tukkansa hulmusi valloillaan, toisessa poskessa oli likaa ja ehkä hieman vertakin ja toinen oli punavalkoinen, hänen silmänsä säkenöivät, hiki helmeili hänen otsallaan ja posketkin näyttivät kosteilta. Hän alkoi vetää nuorasta koettaessaan lähestyä tuota tulista ponia, jolloin hänen solakka vartalonsa jännittyi notkeasti ja voimakkaasti.
Bo oli joutunut tappiolle hellimässään itsepäisessä kunnianhimossa ratsastaa Dalen ponilla, ja hän oli raivoissaan. Poni ei näyttänyt ollenkaan vikurilta eikä ilkeältä. Mutta se oli vireä, vallaton ja kujeileva ja oli heittänyt Bon selästään maahan kuusi kertaa. Bon tappiot tapahtuivat puiston päässä, missä paksu sammal ja ruoho tarjosivat pehmeitä putoamispaikkoja. Se tarjosi samalla huonon jalkojen sijan poniraukallekin, jolla sellaisesta oli selvästi paljon haittaa. Dale ei ollut pannut suitsia sen suuhun, koska sitä ei oltu sellaisiin opetettu, ja vaikka Bon olikin vaikeampi ratsastaa sillä satulatta, oli vahingoittumisen vaara kumminkin samalla pienempi. Bo oli aloittanut vakavasti ja innokkaasti hellien ja taputellen mustangia, jonka hän oli ristinyt "Poniksi". Hän oli selvästi odottanutkin jonkunlaista seikkailua, mutta hänen hymyilynsä ja päättäväiset kasvonsa olivat kumminkin ilmaisseet luottamusta kokeen onnistumiseen. Poni oli seisonut hiljaa Bon noustessa sen selkään, mutta sitten se oli hyppinyt ja potkinut, kunnes Bo oli lentänyt maahan. Jokaisen putoamisen jälkeen oli Bo hymyillyt vähemmän luottavaisesti mutta uhmaavammasti, kunnes nyt Lännen intohimo saada hevonen kesytetyksi sai hänet äkkiä valtoihinsa. Se ei ollut enää leikkiä eikä hurjien sirkustemppujen näyttämistä Helenin peloittamiseksi ja Dalen ihastuttamiseksi. Asia oli nyt muuttunut kokonaan Bon ja Ponin väliseksi riitakysymykseksi.
Poni nousi pystyyn, heitteli päätään ja pieksi ilmaa etujaloillaan.
"Vetäkää se jaloilleen!" huusi Dale.
Bo ei ollut kyllä tarpeeksi raskas, mutta hänellä oli voimia ja vedettyään aikansa tarmokkaasti saikin hän Ponin jaloilleen.
"Pitäkää nyt kovasti kiinni ja koettakaa lähestyä sitä muuttelemalla käsiänne. Hyvä! Ette tunnu ollenkaan pelkäävän sitä. Se huomaa sen. Pitäkää se nyt siinä paikassa, taputelkaa sitä ja sanokaa aikovanne ratsastaa sillä. Sitten kuin se ei enää vapise, tarttukaa sen harjaan ja hypätkää sen selkään kahareisin. Puristakaa sitten jalkanne niin lujasti sen ympärille kuin suinkin ja antakaa mennä!"
Ellei Helen olisi niin pelännyt Bon vuoksi, olisivat hänen muut tunteensa riemastuttaneet häntä. Kylmiä väreitä kulki hänen selässään, kun Bo vikkelästi ja taitavasti keikautti itsensä Ponin selkään ja suoristautui uhmaavasti huudahtaen. Poni taivutti päänsä, yhdisti jalkansa yhdellä hyppäyksellä ja alkoi potkia. Bo ennätti mukautua sen tahtiin tällä kertaa eikä pudonnut maahan.
"Te ratsastatte sillä!" huusi Dale. "Puristakaa nyt kovasti polvillanne ja lyökää sitä turpaan nuorallanne. Kas niin. Jatkakaa siten, niin saatte sen pian valtoihinne."
Mustangi laukkasi sinne tänne Dalen ja Helenin läheisyydessä heittäen kavioillaan ruohoa ja sammalia ilmaan. Se lennätti Bon monta kertaa korkealle ilmaan, mutta Bo putosi jälleen takaisin sen selkään ja piteli niin lujasti kiinni jaloillaan, ettei se voinut heittää häntä maahan. Äkkiä se nosti päänsä pystyyn ja läksi hurjasti laukkaamaan. Dale vastasi Bon riemuhuutoon. Mutta Poni ei ennättänyt juosta pitemmälti kuin noin viisikymmentä jalkaa, kun se kompastui ja kaatui heittäen Bon päänsä yli kauaksi kentälle. Onneksi onnettomuudessa — Dale sanoi sitä jälkeenpäin oikein hyväksi onneksi — lensi Bo kumminkin muutamaan vetelään paikkaan sellaisella voimalla, että hän liukui monta metriä suullaan tuossa märässä mutaisessa sammalikossa.
Helen huudahti ja juoksi eteenpäin. Bo oli juuri pääsemäisillään polvilleen, kun Dale saapui paikalle. Hän auttoi Bon jaloilleen ja puoleksi kantoi, puoleksi talutti hänet pois tuosta vetelästä paikasta Tyttöä ei voitu ollenkaan tuntea, sillä tuo musta tippuva rapa oli tahrinut hänet päästä jalkoihin asti.
"Ah, Bo, loukkaannuitko?" huudahti Helen.
Mutta Bon suu oli selvästi aivan täynnä rapaa.
"Hyi! Mitä? Minäkö?" syleksi hän. "Loukkautunutko? En! Ettekö huomanneet, mihin putosin? Dale, tuo hurjimus ei onnistunut sittenkään heittämään minua selästään. Se kompastui, jolloin lensin sen pään yli."
"Aivan niin. Ratsastitte sillä todellakin. Lopulta se kompastui ja heitti teidät peninkulman päähän", vastasi Dale. "Onneksi putositte tuohon lätäkköön."
"Onneksiko? Suuni ja silmänihän ovat täynnä rapaa. Voi, olen aivan mudan peitossa. Sääli kaunista uutta ratsastuspukuani!"
Bon äänestä voitiin kuulla, että hän oli purskahtamaisillaan itkuun. Kun Helen huomasi, ettei Bo ollut loukkautunut, alkoi häntä naurattaa, sillä Bo oli niin hullunkurisen näköinen, ettei hän muistanut sellaista milloinkaan nähneensä.
"Nell Rayner, nauratko sinä minulle?" kysyi Bo hyvin hämmästyneenä ja vihaisesti.
"Kuinka minä nyt sinulle nauraisin, Bo. Voit kai nähdä, että olen aivan totinen?"
"Nähdäkö? Houkka, silmänihän ovat täynnä mutaa!" tiuskaisi Bo.. "Mutta minä kuulen ja kyllä minä sinulle vielä näytän."
Dale nauroi myöskin, mutta äänettömästi, eikä Bo, ollen sokea juuri silloin, voinut sitä huomata. Keskustellessaan olivat he vähitellen päässeet asuntoonsa saakka.
Helen heittäytyi pitkäkseen ja nauroi sydämellisemmin kuin milloinkaan ennen, ja kun Helen unhotti arvokkaisuutensa niin kokonaan, että hän kieriskeli maassa, oli asia todellakin nauramisen arvoinen. Dalenkin suuri ruumis vapisi, kun hän haettuaan pyyheliinan ja kasteltuaan sen lähteessä alkoi sillä pyyhkiä mutaa Bon kasvoista. Mutta se ei riittänyt. Bo halusi päästä lähteen vierelle, johon hän polvistui, pesten aluksi silmänsä ja sitten kasvonsa ja lopuksi sotkeutuneet kiharansa.
"Tuo mustangi ei taittanut kumminkaan niskaani, vaikka se onnistuikin tahrimaan kasvoni rapaan. Mutta kyllä minä vielä sille näytän", mumisi hän noustessaan. "Olkaa hyvä ja antakaa tuo pyyheliina minulle nyt. Kuulkaahan, Milt Dale, uskallatteko nauraa minulle?"
"Suokaa minulle anteeksi, Bo. Minähän vain —" Dale laahusti nyt tiehensä pidellen kylkiään.
Bo katsoi hänen jälkeensä ja sitten Heleniin.
"Luullakseni nauraisitte, vaikka mustangi olisi potkinut minut palasiksi ja tappanut", sanoi hän. Mutta sitten hän lauhtui. "Voi minun kaunista ratsastuspukuani! Se on todellakin kamalassa kunnossa! Olen totisesti hirveän näköinen. Nell, minä ratsastin kumminkin tuolla villillä ponilla — tuolla hurjimuksella. Ratsastin sillä, ja se riittääkin minulle. Koeta sinäkin ja naura sitten niin paljon kuin haluat. Hullunkurisen näköistä se mahtoi ollakin. Mutta jos haluat päästä jälleen suosiooni, niin auta minua pukuni puhdistamisessa."
Samana iltana myöhään kuuli Helen Dalen kutsuvan ankarasti Pedroa. Hän tuli hieman levottomaksi, mutta kun ei mitään kummempaa tapahtunut, nukkui hän jälleen. Aamiaista syötäessä selitti Dale:
"Pedro ja Tom olivat levottomia viime yönä. Luultavasti liikuskelee noilla harjanteilla muutamia panttereita. Kuulin niiden kiljuvankin."
"Kiljuvanko?" kysyi Bo uteliaasti.
"Niin, ja jos joskus kuulette pantterin kiljuvan, niin luulette varmasti jonkun naisen huutavan kuolemantuskissa. Puuman vaikeroiminen, kuten Roy sitä nimittää, on metsien äänistä villein. Susi ulvoo silloin kun se on suruissaan ja nälissään, mutta puuma vaikeroi kuin kuolemaisillaan oleva ihminen. Satuloikaamme hevoset ja ratsastakaamme sinne katsomaan. Ehkä Pedro onnistuu ajamaan sen puuhun. Bo, jos se sen tekee, niin uskallatteko ampua sen?"
"Varmasti", vastasi Bo suu täynnä ruokaa.
Siitä johtui, että he läksivät pitkälle, hitaalle ja jyrkälle ratsastusretkelle tiheään kuusikkoon. Helen piti matkasta sitten kun he saapuivat kukkuloille. He eivät tulleet kumminkaan milloinkaan sellaiseen paikkaan, jossa hän olisi voinut lisätä nautintoaan katselemalla kaukaa siintäviä seutuja. Dale opasti heitä ylös harjuille ja niiltä alas, ja lopulta melkein yhtä mittaa alas, kunnes alkoi näkyä harvempaa metsää kasvavia harjuja, niiden välisiä niittyjä ja auringonpaisteessa kimaltelevia jokia.
Dalen oli pakko useammasti kuin kerran kutsua Pedro tiukasti takaisin.
Koira vainusi nimittäin riistaa.
"Tässä on muudan vanha tappopaikka!" sanoi Dale pysähtyen erääseen kohtaan, jossa kuusten juurella oli vaalenneita luita. Vaaleanharmaita karvatukkoja oli vielä siellä täällä.
"Minkähän elukan jäännöksiä nuo ovat?" kysyi Bo.
"Hirven tietysti. Pantteri on tappanut ja syönyt sen tuossa jolloinkin viime syksynä. Katsokaa, miten kallokin on murskaantunut. En kumminkaan voi sanoa, onko pantteri sen tehnyt."
Heleniä värisytti. Hän muisti DaIen omistaman kesyn peuran. Kuinka se olikaan kaunis, miellyttävä ja hyväilyille altis!
He ratsastivat nyt metsästä muutamalle ruohoiselle niitylle, jota kallionlohkareet ja jonkunlaiset viheriät pensaat reunustivat. Pedro rupesi haukkumaan, jota ei Helen ollut ennen kuullut sen tekevän. Sen niskakarvat nousivat pystyyn ja Dalen oli pakko komentaa sitä ankarasti pysymään taempana. Sitten laskeutui Dale satulasta.
"Pedro, sinun on pysyttävä syrjässä!" määräsi hän. "Lasken sinut sitten taasen pian menemään. Tytöt, saatte pian nähdä jotakin, mutta pysykää satulassa."
Koiran seuratessa häntä jännitettynä ja muristen käveli Dale niityn päässä sinne tänne. Äkkiä hän pysähtyi muutamalle pienelle kummulle ja viittasi tyttöjä tulemaan sinne.
"Katsokaas, miten ruoho on painettu maahan sievästi tässä ympyrän muotoisessa alassa", sanoi hän viitaten. "Se on pantterin työtä. Se on maannut siinä kyyrysillään tänä aamuna vahtien poroa. Tulkaa nyt, niin katsotaan, voimmeko seurata sen jälkiä."
Dale kumartui nyt tutkimaan ruohoa pitäen samalla Pedroa kiinni. Äkkiä hän suoristautui leimuavin silmin.
"Tästä se on hypännyt."
Helen ei kumminkaan nähnyt mitään merkkiä, josta Dale sen oli voinut päättää. Metsien mies astui pitkän askeleen ja sitten toisen.
"Tässä paikassa on pantteri iskenyt kyntensä poron selkään. Onpa se ollut aika loikkaus. Katsokaa noita poron kavioiden syviä jälkiä!" Dale taivutti ruohon syrjään näyttääkseen tytöille poron tekemiä tummia, syviä ja tuoreita jälkiä, selvästi toivottoman ponnistuksen aiheuttamia.
"Seuratkaa nyt minua", sanoi Dale kävellen nopeasti. "Saatte varmasti nähdä piakkoin jotakin. Poro on laukannut tästä kantaen pantteria selässään."
"Mitä!" huudahti Bo uskomatta korviaan.
"Poro on juossut tuosta kantaen pantteria selässään. Todistan sen teille. Tulkaa nyt vain. Pedro, sinun on pysyttävä luonani. Tytöt, nämä jäljet ovat aivan tuoreita." Dale jatkoi matkaansa taluttaen hevostaan ja viitaten silloin tällöin ruohokkoon. "Kas tuolla. Näettekö? Nämä ovat karvoja." Helen huomasi muutamia harmaita karvatukkoja maassa ja luuli myöskin näkevänsä pieniä ja tummia pilkkuja ruohikossa, jossa joku eläin oli juuri äsken juossut. Dale pysähtyi nyt kokonaan. Kun Helen saapui paikalle, oli Bo jo siellä ja he molemmat katselivat poljettua ruohikkoa. Heleninkin tottumattomat silmät voivat nähdä siinä tapahtuneen taistelun. Vaaleanharmaita karvatukkoja oli kaikkialla maassa. Helenin ei tarvinnut nähdä enempää, mutta Dale viittasi tyynesti muutamaan vesilammikkoon ja sanoi:
"Pantteri kaatoi poron tuohon ja tappoi sen siihen. Luultavasti katkaisi se porolta niskan. Poro laukkasi sata metriä pantteri selässään. Katsokaa, tuossa on jälki, jota pitkin pantteri on laahannut poron pois."
Ruohokossa oli todellakin aivan selvä ura.
"Tytöt, saatte nähdä tuon poron hyvin pian", sanoi Dale mennen eteenpäin. "Tuo teko on juuri tehty, ainoastaan muutamia minuutteja sitten."
"Kuinka voitte sen tietää?" kysyi Bo.
"Näen sen ruohosta. Pantterin kuljettaessa poroa pois painui se maahan, mutta nyt se alkaa nousta jälleen."
Dale kumartui seuraavan kerran niityn toisessa päässä muutaman kuusen juurelle, jolla oli hyvin pitkät laajalle ulottuvat oksat. Kun Helen katsoi Pedroa, rupesivat hänen suonensa sykkimään nopeammasti. Se koetti hurjasti riistäytyä irti. Helen katsoi peläten sinnepäin, jonne Dale viittasi, odottaen näkevänsä pantterin. Mutta sen sijaan huomasikin hän maahan isketyn poron, jonka kieli oli ulkona suusta, silmät elottomat ja nahka verinen.
"Tytöt, pantteri kuuli tulomme ja poistui. Se ei ole kumminkaan kaukana", sanoi Dale kumartuen tarkastamaan poron päätä. "Tämä on vielä aivan lämmin. Sen niska on poikki. Katsokaa pantterin hampaiden ja kynsien jälkiä. Tämä on naaras. Älkää nyt arastelko, tytöt. Tämä on hyvin tavallinen tapaus metsien elämässä. Katsokaa, miten sievästi pantteri on nylkenyt sen nahan. Minäkään en olisi voinut tehdä sitä paremmin. Se alkoi juuri syödä sitä silloin kun se kuuli tulomme."
"Millainen kauhistuttava teko! Raadon katseleminen tekee minut sairaaksi!" huudahti Helen.
"Tämä on vain luontoa", sanoi Dale vaatimattomasti.
"Tappakaamme tuo pantteri", lisäsi Bo.
Vastauksen asemesta tarkasti Dale nopeasti hevosten satulavyöt ja huusi sitten noustessaan selkään koiralle:
"Etsi se käsiimme, Pedro."
Koira kiisi metsään kuin nuoli.
"Ratsastakaa nyt aivan kintereilläni!" huudahti Dale kääntäen hevosensa.
"No, annetaan mennä sitten!" karjaisi Bo hurjana ilosta ja pani hevosensa laukkaamaan.
Helen kiihoitti hevosensa heidän jälkeensä ja he kiisivät niityn kulmauksen poikki metsään. Pedro juoksi suoraan kuono korkealla ilmassa ja haukahteli silloin tällöin. Se poikkesi metsään Dalen seuratessa sen kintereillä. Helenillä oli muudan Dalen parhaimmista hevosista, mutta se vaikutti tuskin ollenkaan asiaan, koska toiset alkoivat enentää vauhtiaan. Metsä oli niin aukeata, että siellä oli hyvä ratsastaa. Bon hevonen juoksi siellä yhtä nopeasti kuin aukealla niitylläkin. Sellainen peloitti Heleniä ja hän huusi Bolle, että tämä hillitsisi hevostaan, mutta hänen huutonsa kaikuivat kuuroille korville. Bo halusi näyttää rohkeuttaan huolimatta ollenkaan olla varovainen. Äkkiä kuuluivat metsästä Dalen rohkaisevat huudot tyttöjen opastamiseksi hänen jäljilleen. Heleninkin hevoseen tarttui takaa-ajon aiheuttama kiihko. Se tavoitti hieman Bon hevosta ja hypähteli kaatuneitten puunrunkojen yli — parinkin yli samalla kertaa. Helenin mieli kiihoittui omituisesti tavalla, jonka aiheuttama jännitys oli hänelle aivan outo. Kumminkin hänen luonnollinen pelkonsa ja hänen järkensä ilmoitus tämän ratsastuksen tarpeettomasta vaarasta sekoittuivat näihin hänen riemunpuuskiinsa. Hän koetti muistaa Dalen neuvot, miten oksia ja lehviä on väistettävä ja miten polvia on koukistettava, etteivät ne kolahtelisi puihin. Hän onnistuikin siten väistämään muutamia peloittavasti lähellä olevia oksia. Hän sai kumminkin lyönnin ja sitten toisen kovemman, joka heitti hänet satulasta, mutta hän jatkoi vain ratsastusta itsepäisesti ja jatkettuaan siten pitkälti melko aukeassa metsässä löi muudan kauaksi ulottuva kuusenoksa häntä kipeästi kasvoihin. Bo onnistui väistämään tuuman verran muudatta lujaa haarukkaa, joka varmasti olisi katkaissut hänet kahtia. Sekä Pedro että Dale olivat jo näkymättömissä. Sitten Helen, kun hän huomasi alkavansa jäädä jäljelle Bostakin, tunsi, että hän mieluummin antautuu vieläkin suurempaan vaaraan kuin jättäytyy jälkeen eksyäkseen metsään. Senvuoksi hoputti hän hevostaan. Dalen huudot kuuluivat etäisyydestä. Hänestä tuntui nyt viehättävämmältä seurata toisia äänen mukaan. Tuuli ja vauhti ottivat kovasti vastaan. Ilma oli aivan täynnä pihkan tuoksua. Helen kuuli koiran haukkuvan hurjasti ja villin innokkaasti ja otaksui sen karkoittaneen pantterin jostakin piilosta. Se kiihoitti hänen mieltään enemmän ja lisäsi varmasti hänen hevosensakin vauhtia.
Sitten oli hänen pakko hiljentää vauhtiaan, sillä suuri murto ehkäisi hänen kulkuaan. Hän huomasi Dalen kaukana edellään kiipeämässä muudatta mäkeä ylöspäin. Metsä tuntui olevan aivan täynnä hänen kaikuvaa huutoaan. Helen ikävöi oudosti tasaisempaa maata ja entistä nopeata vauhtia. Hetken kuluttua huomasi hän Bon laskeutuvan laaksoon oikealta ja Dalenkin huudot kuuluivat nyt samalta suunnalta. Helen seurasi heitä, pääsi pois metsästä ja voi jatkaa matkaansa nopeammasti penkereittäin alenevalla rinteellä toiselle niitylle.
Kun hän saapui sinne, näki hän Bon jo olevan tuon kapean aukion toisessa päässä. Täällä ei Helenin tarvinnut kiirehtiä ratsuaan. Se korskahteli, hyppi ja läksi laukkaamaan niin nopeasti, että Helen olisi huutanut pelonsekaisesta riemusta, ellei hän olisi ollut niin hengästyksissään.
Hänen hevostaan onnisti kumminkin niin huonosti, että se joutui pehmeälle maalle, johon se upposi polviaan myöten lennättäen Helenin päänsä yli maahan. Pehmeät pajut ja märkä ruoho estivät hänen loukkautumisensa.. Hän hämmästyi huomattuaan selvinneensä siitä niin helposti. Hän hyppäsi jälleen seisoalleen ja tätä uutta Helen Rayneriä ei olisi juuri kukaan voinut tuntea. Hänen hevosensa lähestyi odottaen häntä kärsivällisesti, mutta sillä oli kumminkin kiire. Helen hyppäsi satulaan niin nopeasti kuin suinkin ja tunsi olevansa jollakin tavoin ylpeä siitä. Hän halusi kertoa Bolle sen, mutta juuri silloin katosi Bo näkyvistä metsään. Helenkin seurasi urhoollisesti viheriään pensaikkoon huolimatta oksista ja lehdistä ja onnistuikin tunkeutumaan aukeaan metsään. Bo oli jonkun matkaa edellä ratsastaen muudatta mäntyjen ja kuusten välistä harjannetta. Dalenkin sointuvat huudot kuuluivat nyt melko läheltä. Saavuttuaan vieläkin aukeammalle paikalle, jossa oli kallioitakin siellä täällä, huomasi hän Dalen seisovan muutaman männyn juurella, Pedron nojaavan etujalkojaan puunrunkoon ja korkealla oksalla kastanjanruskean, aivan Tomin näköisen pantterin.
Bon ratsu hidastutti kulkuaan ja näytti pelkäävän, mutta meni kumminkin Dalen hevosen luo. Helenin hevonen kieltäytyi kumminkin kokonaan menemästä lähemmäksi. Hänen oli hyvin vaikea hillitä sitä. Laskeuduttuaan nopeasti satulasta ja kiedottuaan suitset muutaman kannon nokkaan juoksi hän huohottaen ja peloissaan, mutta kumminkin hyvin jännittyneenä, sisarensa ja Dalen luo.
"Nell, aloittelijaksi kunnostauduit erinomaisesti", tervehti Bo häntä.
"Metsästyksemme onnistui erinomaisesti", sanoi Dale. "Te molemmat ratsastitte hyvin. Kunpa vain olisitte saanut nähdä pantterin laukkaavan! Se teki äärettömän pitkiä hyppyjä häntä suorana ja ollen melko hullunkurisen näköinen. Pedro sai sen melkein kiinni. Pelkäsin silloin, sillä peto olisi helposti voinut tappaa koiran. Kun se kiipesi puuhun, oli Pedro aivan sen kintereillä. Tuolla se nyt on, tuo keltainen porontappaja. Se on täysikasvuinen uros."
Sanottuaan sen otti Dale pyssynsä satulan huotrasta ja katsoi odottavasti Bohun. Mutta Bo tarkasteli juuri pantteria uteliaasti ja ihmetellen.
"Eikö se olekin kaunis?" huudahti hän. "Katsokaa, miten se sylkee!
Aivan kuin koira! Dale, se näyttää pelkäävän putoamista."
"Niin se tekeekin. Pantterit eivät ole milloinkaan varmoja tasapainostaan ollessaan puussa. En kumminkaan ole milloinkaan nähnyt sellaisen putoavan. Se tietää olevansa väärässä paikassa."
Helenin mielestä istui kumminkin pantteri puussa kuin orrella. Se oli pitkä ja pyöreä, solakka ja kastanjanruskea, sen kieli riippui suusta ja lihavat kyljet nousivat ja laskivat näyttäen, miten kovasti sitä oli ajettu takaa. Helenin huomio kiintyi enimmän sen naaman ilmeeseen, kun se katsoi koiraan. Se pelkäsi ja totesi joutuneensa suureen vaaraan. Helenistä tuntui mahdottomalta katsella sen tappamista, vaikka hän ei voinutkaan pyytää Bota, ettei tämä ampuisi. Hän tunnusti olevansa hyvin hentomielinen.
"Laskeutukaa satulasta, Bo, ja näyttäkää meille, miten hyvä olette ampumaan", sanoi Dale.
Bo käänsi hitaasti jännittyneen katseensa pantterista ja katsoi surkeasti hymyillen Daleen.
"Olenkin muuttanut mieltäni. Sanoin haluavani tappaa sen, mutta nyt en voikaan. Se eroaa niin suuresti kuvittelemastani pedosta."
Vastaukseksi hymyili Dale niin ymmärtäväisesti ja hyväksyvästi, että
Helenin sydän lämpeni häntä katsellessa. Hän näytti myöskin iloiselta.
Pistettyään pyssyn huotraan nousi hän satulaan ja huusi Pedrolle:
"Tule pois, Pedro! Niin, tule nyt pois vain!" lisäsi hän tiukasti.
"Niin, tytöt, ajoimme sen kumminkin puuhun ja se oli hauskaa.
Ratsastakaamme nyt takaisin tuon sen tappaman poron luo ja ottakaamme
siitä palanen omiksi tarpeiksemme."
"Palaako pantteri vielä tappamansa otuksen luo?" kysyi Bo.
"Olen ajanut sellaisia pakoon näiden haaskoilta montakin kertaa peräkkäin. Panttereita on vähän näillä seuduilla, eivätkä ne saa liiaksi ruokaa. Tasapaino on kumminkin täydellinen."
Tämä viimeinen huomautus kiihoitti Helenin uteliaisuutta. Ja heidän hitaasti ratsastaessaan takaisinpäin, kertoi Dale:
"Koska olette helläsydämisiä ettekä tunne metsien elämää, mikä siellä on hyvää ja mikä pahaa, tuntui teistä hirveältä, että tuo murhanhimoimen pantteri tappoi tuon peuraraukan. Mutta te olette väärässä. Kuten jo olen sanonut teille, on pantteri aivan välttämätön villien eläinten, tahi villien peurain, jos nyt niin haluamme sanoa, terveydelle ja elämänhalulle. Kun peura luotiin tahi ilmestyi tähän maailmaan, silloin luotiin varmasti pantterikin. Ne eivät voi elää toisittaan. Susia ei voida erikoisesti sanoa peurojentappajiksi. Ne tappavat hirviäkin ja kaikkia muitakin eläimiä, joita ne vain voivat saada kiinni. Samoin tekevät kyllä pantteritkin usein. Tarkoitan kumminkin, että pantterit seuraavat peuroja kesälaitumilta talvilaitumille ja päinvastoin. Siellä, missä ei ole peuroja, ei ole panttereitakaan. Jos nyt peurat saisivat elää aivan rauhassa, lisäytyisivät ne hyvin nopeasti. Muutamien vuosien kuluttua olisi niitä satoja sellaisissakin paikoissa, joissa nyt on vain muutamia. Ja aikojen kuluessa, kun sukupolvet vaihtuvat, menettäisivät ne pelkonsa, vapautensa, nopeutensa ja voimansa, lyhyesti sanoen, tuon ikuisen valppautensa, joka on sama kuin elämänrakkaus — ne menettäisivät sen ja alkaisivat huonontua ja taudit tappaisivat ne pian sukupuuttoon. Eräänä vuonna raivosi rutto niiden keskuudessa. Se tappoi niitä joukoittain, ja luullakseni se on liiallisen lisääntymisen aiheuttama tauti. Pantterit seuraavat aina peurojen kintereillä. Niille on se synnynnäistä. Peura on jo vaistomaisesti varovainen. Varovaisuus tekee sen valppaaksi, nopeaksi, vilkkaaksi ja säikkyväksi, ja siten se kasvaa voimakkaaksi ja terveeksi muodostuakseen lopulta tuollaiseksi solakaksi peuraksi, jota te, tytöt, niin mielellänne katselette. Mutta ellei panttereita olisi olemassa, eivät peuratkaan menestyisi. Ainoastaan väkevimmät ja nopeimmat jäävät eloon. Luonnon tarkoitus on sellainen ja se pitää aina täydellisen tasapainon voimassa. Se voi kyllä olla erilainen eri vuosina, mutta suuremmassa mittakaavassa kaikkien vuosien kuluessa muuttuu se kumminkin tasaiseksi."
"Kuinka ihmeelliseksi sen kuvailettekaan!" huudahti Bo kiihkeästi. "Ah, miten iloinen olenkaan, etten ampunut tuota pantteria!"
"Sananne järkyttävät minua jollakin tavoin!" sanoi Helen miettiväisesti metsästäjälle. "Näen ja ymmärrän nyt, miten välttämätöntä sellainen on, mutta tuollainen järkyttää kumminkin tunteitani. Haluaisin melkein olla tietämätön tuollaisesta. Tuollainen luonnon voimassapitämä tasapaino on järkyttävää ja surullista."
"Mutta miksi?" kysyi Dale. "Pidätte linnuista, vaikka linnut tappavatkin kaikkein enimmän muita eläimiä."
"Älkää sanoko minulle niin älkääkä koettakokaan sitä todistaa", pyysi Helen. "Minua eivät järkytä niin paljon peuran tahi muiden eläimien elämänrakkaus eikä niiden kauhea kuolemanpelko, vaan niiden kärsiminen. En voi katsella tuskia. Voin kärsiä sellaista itse, mutta en voi katsella enkä ajatella sellaista."
"Hyvä", vastasi Dale miettiväisesti. "Masennatte minut kokonaan. Olen oleskellut hyvin kauan täällä metsissä, ja kun ihminen on yksinään, ajattelee hän paljon. En ole kumminkaan milloinkaan voinut ymmärtää tuskan tarkoitusta enkä syytä. Kaikista elämässä esiintyvistä hämmästyttävistä seikoista on sitä vaikein käsittää ja anteeksi antaa."
Sitten illalla, kun he istuivat mukavasti nuotion ääressä, kysyi Dale vakavasti tytöiltä, mitä he ajattelivat päivällisestä takaa-ajosta. Hänen kysymyksensä johtui paljosta miettimisestä. Molemmat tytöt vaikenivat hetkeksi.
"Suurenmoistahan se oli!" kuului Bon lyhyt ja kaunopuheinen vastaus.
"Miksi?" kysyi Dale uteliaasti. "Olettehan tyttö. Olette tottunut kotiin, ihmisiin, rakkauteen, mukavuuteen, turvallisuuteen ja rauhallisuuteen."
"Ehkä se juuri senvuoksi tuntuikin niin suurenmoiselta", sanoi Bo vakavasti. "En osaa oikein selittää sitä. Pidin hevosen liikkeistä, tuulen lietsomisesta kasvoihini, pihkan hajusta, rinteistä, metsäisistä aukioista, murroista, kallioista ja kuusten tummista varjoista. Valtimoni sykkivät ja polttivat. Purin hampaani yhteen ja hermoni jännittyivät. Vaarallisissa tilanteissa oli sydämeni melkein tukehduttaa minut ja koko ajan se löi kovasti. Ihoani joskus paleli ja joskus sitä poltti, mutta tuon takaa-ajon paras nautinto oli kai minulle se, että ratsastin nopealla hevosella ohjaten ja hilliten sitä. Se oli niin vireä ja sen juoksu tuntui minusta niin mukavalta."
"Saamanne vaikutelmat tuntuvat minusta luonnollisilta, sillä kokemukseni ovat samanlaiset", sanoi Dale. "Ihmettelen teitä, sillä olette kuin tulikipinä. Entä Helen, mitä te sanotte?"
"Bo on kertonut teille tunteistaan", vastasi Helen. "En voi tehdä samoin ja olla rehellinen. Tuo, ettei Bo halunnut ampua pantteria, sitten kun olimme ajaneet sen puuhun, vapauttaa hänet. Hänen vastauksensa on kumminkin aivan fyysillinen. Muistatte kai, Dale, miten olette puhunut kaikesta ruumiillisesta. Minä sanoisin, että sisareni oli tuossa tilaisuudessa sukunsa nuori, hurja, herkkätunteinen ja kuumaverinen edustaja. Hän riemuitsi tuosta ajosta kuin intiaani. Hänen tunteensa olivat perittyjä eivätkä suinkaan kasvatuksen suomia. Bo on aina vihannut lukemista. Ratsastus soi minullekin paljon uutta. Tunteeni olivat usein samanlaiset kuin Bonkin, mutta eivät niin voimakkaat. Mutta niitä vastaan taistelivat järkeni ja tietoisuuteni. Luonteeni uusi puoli tuntui minusta omituiselta, hämmästyttävältä, voimakkaalta ja vastustamattomalta. Tuntui kuin henkilöllisyyteni toinen puoli olisi sanonut: 'Tässä nyt olen, saat ottaa minutkin nyt lukuun!' Ja sillä hetkellä ei ollut mitään hyötyä tuon uuden puolen vastustamisesta. Minä — tuo ajatteleva Helen Rayner — olin voimaton. Niin juuri! Ajattelin sellaista silloinkin, kun oksat löivät kasvoihini ja kun kuuntelin lumottuna koiran haukuntaa. Hevoseni kompastui kerran ja heitti minut satulasta. Teidän ei tarvitse näyttää ollenkaan levottomilta, sillä se kävi sievästi. Putosin pehmeälle mättäälle loukkautumatta ollenkaan. Mutta kiitäessäni ilmassa ajattelin säikähtyneenä: 'Nyt on loppuni tullut!' Kun putoo tuolla tavoin kamalasti, tapahtuu se kuin unessa. Useimmat tuon ajon kestäessä mielessäni pyörivät ajatukset johtuivat luultavasti entisistä opinnoistani ja ajatuksistani. Sen todellisuus, vaikutus ja nopeus olivat suurenmoiset. Mutta vaaran aiheuttama pelko, sääli tuota ahdistettua pantteria kohtaan, tarkoitukseton vaaraan antautuminen ja ottamani vakavan vastuunalaisuuden tyystin unhottaminen painoivat mieltäni ja vähensivät tuon hurjan hetken muuten ehkä paljasta ruumiillista iloa."
Dale kuunteli tarkkaavaisesti, ja Helenin lopetettua katseli hän tuleen ja siirteli miettiväisesti kepillään hehkuvia kekäleitä. Hänen kasvonsa olivat tyynet ja vakavat, huolettomat ja sileät, mutta Helenistä näyttivät hänen silmänsä surullisilta ja ajattelevilta ilmaisten tyydyttämätöntä ikävää ja ihmettelyä. Helen oli puhunut huolellisesti ja vakavasti, koska hän oli hyvin utelias kuulemaan, mitä Dale vastaisi.
"Ymmärrän sananne", sanoi Dale sitten, "ja olen hyvin hämmästynyt voidessani sanoa sen. Olen lukenut kirjani moneenkin kertaan, mutta niistä ei ole ainoakaan puhunut minulle noin. Selitän puheenne näin: Teillä on samaa verta suonissanne kuin Bollakin, ja veri on voimakkaampi kuin järki. Muistakaa, että veri on elämää. Olisi hyväksi teillekin, jos antaisitte sen virrata, sykkiä ja polttaa, kuten Bokin tekee. Verenne on tehnyt sitä tuhat tahi kymmenentuhatta vuotta, ennenkuin esivanhempanne alkoivat sivistyä. Vaisto ei voi kylläkään olla voimakkaampi kuin järki, mutta se on kumminkin miljoonia vuosia vanhempi. Älkää taistelko vaistoanne vastaan niin kovasti. Ellei se olisi hyvä, ei Luoja olisi sitä teille milloinkaan antanutkaan. Tänään olette koettanut hillitä itseänne, onnistumatta siinä kumminkaan täydellisesti. Ette voinut unhottaa itseänne ettekä vain tuntea, kuten Bo. Ette voinut olla uskollinen todelliselle luonteellenne."
"En voi myöntää väitteitänne oikeiksi", vastasi Helen nopeasti. "Minun ei ole pakko olla intiaani ollakseni uskollinen itselleni."
"Mutta onpahan!" sanoi Dale.
"Minusta ei kumminkaan milloinkaan voisi tulla intiaania", selitti Helen kiihkeästi. "En voisi edes tuntea niin, kuin sanotte Bon tekevän. En voi palata takaisin kuoreeni kuten vihjaisitte. Olisiko sivistykselläni, jota Jumala paratkoon ei minulla olekaan juuri paljon, silloin mitään arvoa, ellen voisi hillitä minussa sattumalta syntyneitä alkuperäisiä vaistojani?"
"Voitte vain hillitä niitä hieman tahi ette ollenkaan, kun oikea aika koittaa", vastasi Dale. "Suojeltu elämänne ja sivistyksenne ovat tukahduttaneet luonnolliset vaistonne. Mutta ne ovat kumminkin teissä ja varmasti tulette sen täällä ollessanne vielä huomaamaankin."
"Ei! En, vaikka eläisin sata vuotta Lännessä!" vannoi Helen.
"Mutta, tyttöseni, tiedättekö, mistä oikeastaan puhutte?"
Tässä purskahti Bo iloiseen nauruun.
"Herra Dale!" huudahti Helen melkein loukkautuneena. Hän oli liikutettu. "Luulen tuntevani itseni kumminkin."
"Erehdytte. Ette tiedä ollenkaan, millainen olette. Olette sivistynyt, mutta ette tunne luontoa ettekä elämää vielä ollenkaan. Ne ovat kaikissa tapauksissa todellisuuksia. Vastatkaa nyt minulle rehellisesti. Tahdotteko?"
"Varmasti, jos vain voin. Muutamiin kysymyksiinne on hyvin vaikea vastata."
"Oletteko milloinkaan ollut kuolemaisillanne nälkään?" kysyi Dale.
"En."
"Oletteko milloinkaan ollut eksyksissä?"
"En."
"Oletteko milloinkaan katsonut kuolemaa — todellista alastonta kuolemaa, silmästä silmään?"
"En todellakaan."
"Oletteko milloinkaan halunnut tappaa jonkun paljain käsin?"
"Ah, herra Dale, hämmästytätte minua. En!"
"Tiesin jo vastauksenne viimeiseen kysymykseeni, mutta tein sen kumminkin. Oletteko milloinkaan rakastanut ketään miestä niin hurjasti, ettette ole luullut voivanne elää ilman häntä?"
Bo heittäytyi pitkäkseen hurjasti nauraen. "Voi, miten hullunkurisia te molemmat olette!"
"Jumalalle kiitos, en milloinkaan", vastasi Helen lyhyesti.
"Sitten ette tiedä mitään elämästä", selitti Dale lopullisesti.
Mutta Helen ei tyytynyt ainoastaan siihen, sillä Dalen kysymykset epäilyttivät ja huolestuttivat häntä.
"Oletteko te sitten kokenut kaikkea tuollaista?" kysyi hän taipumattomasti.
"Kaikkea muuta, mutta en tuota viimeistä. Rakkautta ei ole sattunut tielleni milloinkaan. Ja kuinka se olisi voinut ollakaan mahdollista, sillä elänhän yksinäni? Menen harvoin kyliin, joissa on tyttöjä. Kukaan tyttö ei sitäpaitsi milloinkaan rakastuisikaan minuun. Minulla ei ole hänelle mitään tarjottavaa. Ymmärrän kuitenkin rakkauttakin hieman vertaamalla sitä muihin voimakkaihin kokemuksiini."
Helen katseli metsästäjää ihmetellen tämän vaatimattomuutta. Dalen surullinen ja läpitunkeva katse oli kohdistunut tuleen kuin lukeakseen sen valkoisesta sydämestä tuon hänelle tuntemattoman salaisuuden. Hänhän oli sanonut, ettei ainoakaan tyttö milloinkaan rakastuisi häneen. Helen kuvitteli, että Dalen tiedot tyttöjen luonteesta olivat melkoisesti pienemmät kuin hänen tietonsa metsistä.
"Puhuakseni itsestäni", sanoi Helen tahtoen jatkaa keskustelua, "sanoitte äsken, etten ole selvillä luonteestani, ja väititte, etten voi hillitä tunteitani. Mutta luullakseni kumminkin voin."
"Tarkoitin vain elämän suuria tapauksia", sanoi Dale kärsivällisesti.
"Millaisia tapauksia?"
"Sanoin ne teille jo. Tiedustelemalla sellaista, mitä ei teille milloinkaan ole tapahtunut, sain selville, mitä teille joskus tulee tapahtumaan."
"Luuletteko minun saavan kokea kaikkea tuollaista?" kysyi Helen epäillen. "Ei milloinkaan!"
"Nell sisko, varmasti saat, ainakin mitä tuohon viimeksimainittuun — hurjaan rakkauteen — tulee", sanoi Bo vallattomasti, mutta kuitenkin varmasti.
Ei Dale eikä Helenkään tuntuneet kuulleen keskeytystä.
"Sallikaa minun selittää se hieman yksinkertaisemmasti", aloitti Dale koettaen selvästi keksiä jotakin vertausta. Hänen neuvottomuutensa näytti tuntuvan hänestä tuskalliselta, koska hän ei voinut oikein selittää suurta uskoaan eikä vakaumustaan. "Tässä näette minun, yksinkertaisen metsissä elävän luonnollisen miehen, ja siinä olette te, monipuolinen järkevä nainen. Muistakaa nyt. väitteeni vuoksi, että olette täällä, ja otaksukaa, että olosuhteet pakottavat teidät jäämäänkin tänne. Teidän on taisteltava luonnonvoimia vastaan kanssani ja työskenneltävä kanssani elämänne ylläpidoksi. On luonnollista, että jommassakummassa meistä tapahtuu silloin suuri muutos toisen vaikutuksesta. Ettekö voi nyt huomata, että juuri te olette muuttuva, ei sen vuoksi, että olisin teitä jollakin tavoin etevämpi, koska todellisuudessa olen paljon mitättömämpi, vaan ympäristömme vaikutuksesta? Te menetätte monipuolisuutenne ja muututte vuosien kuluessa luonnolliseksi aineelliseksi naiseksi, koska teidän on eläminen vain aineen varassa."
"Ah, eikö sitten sivistys voi ollakaan miksikään avuksi Lännen naiselle?" kysyi Helen melkein toivottomasti.
"Voi kyllä", vastasi Dale heti. "Länsi tarvitsee naisia, jotka voivat synnyttää ja kasvattaa lapsia. Mutta te ette ymmärrä minua ettekä halua tutkia itseänne syvemmältä. En voi saada teitä ymmärtämään johtopäätösteni oikeutta. Mutta voitte varmasti uskoa sanani, että ennemmin tai myöhemmin heräätte unhottaaksenne itsenne. Muistakaa se."
"Nell, lyön vaikka vetoa, että teet sen vielä kerran", sanoi Bo hyvin vakavasti. "Tuo voi kyllä tuntua sinusta omituiselta, mutta minä ymmärrän Dalen tarkoituksen ja tunnen sen ruumiissani. Tuo on jonkunlaista järkytystä. Nell, emme ole sellaisia, jollaisilta näytämme ja jollaisia mielellämme kuvittelemme olevamme. Olemme eläneet liian kauan ihmisten joukossa ja liian erillämme maasta. Tiedäthän raamatussa olevan jotakin tällaistakin: 'Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.' Mistä olemme oikeastaan kotoisin?"