XII.
Päivät kuluivat
Herätessään aamuisin kysyi Helen aina arvaillen itseltään, mitä alkava päivä tuokaan mukanaan, erittäinkin eno Alilta mahdollisesti saapuviin uutisiin nähden. Sillä niidenhän oli kumminkin joskus saavuttava ja hän odotti niitä levottomasti. Jokin tässä yksinkertaisessa ja villissä leirielämässä oli alkanut vaikuttaa häneen. Hän ei kiinnittänyt enää päivittäisin niin suurta huomiota tänne Länteen tuomiinsa pukuihin. Ne olivat kyllä sen tarpeessa, mutta hän huomasi, miten pintapuolisia ne kumminkin olivat. Sitten alkoivat leiritehtävät toiselta puolen häntä suuresti viehättää. Hän olikin oppinut suoriutumaan niistä paljon paremmin kuin Bo. Ikävä ja pelko olivat aina väijyksissä hänen ajatustensa pohjalla, ne olivat aina epämääräisesti läsnä, vaikkakin harvoin kiusoittavat, ollen enemmän hämärien unien kaltaisia. Hän halusi matkustaa enonsa maatilalle ja aloittaa uuden elämänsä velvollisuudet, mutta hän ei ollut ollenkaan varma, voiko hän unhottaa tämän vapaan elämän. Hänen oli erottava tästä voidakseen nähdä selvästi, sillä hän alkoi epäillä itseään. Sillä välin jatkui tämä vilkas ja rauhallinen ulkosalla eläminen jatkumistaan. Bo alkoi yhä enemmän sulautua siihen. Hänen silmänsä loistivat ihmeellisesti kuin sinertävistä salamoista, hänen kasvonsa olivat ruskettuneet ja kädet olivat kuin intiaaneilla.
Hän voi hypätä harmaan mustangin selkään ja kiepauttaa itsensä kokonaan sen ylikin. Hän oppi ampumaan tarpeeksi hyvin voittaakseen Dalen hyväksymisen ja uhkasi lähettää vielä luodin johonkin harmaaseen karhuun tai Snake Ansonin kalloon.
"Bo, jos kohtaisit tuon harmaankarhun, jonka Dale sanoo kierrelleen leiriämme viime aikoina, kiipeisit varmaankin puuhun", sanoi Helen eräänä aamuna, kun Bo ei lopettanut kerskailemistaan.
"Älä luulekaan sellaista", vastasi Bo.
"Mutta olen nähnyt sinun pakenevan hiirtä!"
"Nell, enkö voi silti pelätä hiirtä, vaikka en pelkääkään harhaa?"
"En ymmärrä, miten."
"No niin, karhuja, panttereita ja muita villejä petoja on vain täällä Lännessä, jossa mieleni on muuttunut", sanoi Bo harkitusti nyökäyttäen päätään.
He väittelivät, kuten usein ennenkin, Helen syiden, terveen järjen ja pidättymisen puolesta ja Bo siitä periaatteesta, että jos nyt kerran taistelu on kysymyksessä, on paras lyödä ensimmäiseksi.
Sinä aamuna, jolloin tämä väittely tapahtui, viipyi Dale kauemmin kuin tavallisesti hevosten kiinniotossa. Kun hän palasi, pudisti hän vakavasti päätään.
"Jotkut pedot ovat ahdistaneet hevosia", sanoi hän ottaessaan satulansa esille. "Kuulitteko niiden korskahtelevan ja juoksevan viime yönä?"
Kumpikaan tytöistä ei ollut kumminkaan ollut hereillään.
"Kaipaan erästä varsaa", jatkoi Dale, "ja aion senvuoksi ratsastaa hieman kauemmaksi."
Dale liikkui nopeasti ja vakavasti. Oli merkityksellistä, että hän valitsi suurireikäisimmän pyssynsä ja hypättyään satulaan huusi hän Pedron mukaansa ja ratsasti matkaansa sanomatta sen enempää tytöille.
Bo katsoi hänen jälkeensä muutamia sekunteja ja alkoi sitten satuloida mustangiaan.
"Aiotko seurata häntä?" kysyi Helen nopeasti.
"Aion. Hän ei ainakaan kieltänyt sitä."
"Mutta hän ei varmastikaan halua meitä mukaansa nyt."
"Ehkä hän ei halua sinua, mutta hän ei missään tapauksessa olisi kieltänyt minua, olipa sitten kysymyksessä mikä tahansa", sanoi Bo lyhyesti.
"Ah, luuletko niin?" huudahti Helen loukkautuneena. Hän puri kieltään voidakseen olla vastaamatta terävästi, sillä hän tunsi suuttuneensa äärettömästi. Oliko hän sitten sellainen pelkuri? Luuliko Dale tuota hänen hurjaa ja oikullista sisartaan voimakkaammaksi naiseksi kuin häntä? Hetken kestävä hiljainen taistelu ilmaisi hänelle, että Dale ajatteli epäilemättä niin ja olikin kieltämättä oikeassa. Sitten hän suuttui itseensä niin, ettei hän ollenkaan ymmärtänyt itseään eikä luottanut itseensä.
Vihan puuska aiheutti harkitsemattoman teon. Helen alkoi nimittäin satuloida hevostaan. Hän oli saanut työnsä jo melkein tehdyksi, kun Bon huuto pakotti hänet katsomaan sinnepäin.
"Kuuntele!"
Helen kuuli koiran haukkuvan hurjasti.
"Pedrohan se on", sanoi hän säpsähtäen!
"Varmasti. Se ajaa jotakin takaa. Emme ole kuulleet sen milloinkaan haukkuvan noin kauheasti."
"Missä Dale on?"
"Hän poistui näkyvistäni tuolla", vastasi Bo viitaten. "Ja Pedro laukkaa juuri meitä kohti tuota rinnettä pitkin. Se on varmasti peninkulman ellei parinkin päässä Dalesta."
"Mutta Dale kai seuraa sitä."
"Varmasti. Mutta hänellä pitäisi olla siivet päästäkseen lähestymään koiraa nyt. Pedro ei ole voinut laukata tuonne hänen mukanaan. Kuuntelehan vain."
Koiran hurja haukunta kannusti Bon vastustamattomaan toimintaan. Ottaen Dalen kevyemmän pyssyn tukki hän sen satulastaan riippuvaan huotraan ja hypättyään selkään ohjasi hän mustangin pensaikkojen ja purojen yli suoraan sinne, josta Pedron haukunta kuului. Helen hämmästyi hetkeksi sanattomaksi. Kun Bo hyppäytti hevosensa muutaman suuren kannon yli kuin esteratsastaja, vastasi Helen tuntemattomaan mielijohteeseen kiinnittämällä satulansa niin nopeasti kuin suinkin. Ottamatta takkia ylleen ja lakkia päähänsä hän nousi hevosensa selkään. Hermostunut ratsu läksi laukkaamaan melkein ennenkuin hän ennätti satulaankaan. Omituinen viiltävä vapistus värisytti kaikkia hänen suoniaan. Hän halusi huutaa Bota odottamaan, mutta Bo oli jo näkymättömissä. Syvät mutaiset kosteihin paikkoihin painuneet jäljet ja korkeaan ruohoon murtautunut vako näyttivät kumminkin tien, jota oli helppo seurata. Hänen hevosensa ei tarvinnutkaan todella mitään ohjausta. Se juoksi puiston päässä olevien kuusten välitse ja kierrettyään muutaman metsikön seisahtui se paikoillaan olevan harmaan mustangin viereen. Bo katsoi rinteelle ja kuunteli.
"Tuolla se nyt on!" huusi Bo, kun koira haukkui kaikuvasti lähempänä heitä nyt kuin ennen. Bo kiiruhti matkaansa.
Helenin hevonen seurasi kehoittamatta. Se oli kiihoittunut ja heristi korviaan. Jotakin oli ilmassa. Helen ei ollut milloinkaan ennen ratsastellut puiston tässä epätasaisessa päässä eikä Bota ollut helppo seurata. Hän johti rämeiden, purojen, notkojen, kallioisten matalien harjanteitten ja niin tiheitten kuusi- ja haapametsikköjen läpi, että Helen voi tuskin tunkeutua niiden läpi. Sitten saapui Bo suuren puiston aukioon, joka sijaitsi juuri rinteen juurella. Hän pysähtyi sinne hevosen katsellessa ja kuunnellessa. Helen ratsasti hänen luokseen kuvitellen kuulevansa koiran haukuntaa.
"Katso, voi katsohan!" Bon huuto säikähdytti mustangia niin, että se nousi takajaloilleen.
Helen katsoi rinteelle ja huomasi suuren harmahtavan karhun tallustelevan kömpelösti erään rinteellä olevan aukeaman poikki.
"Harmaakarhuhan se onkin? Se tappaa Pedron! Voi, missä Dale viipyy?" huusi Bo hyvin kiihkeästi.
"Bo, tuo karhu tulee tännepäin! Meidän on siirryttävä syrjään sen tieltä", huohotti Helen suunniltaan kauhusta.
"Dale ei ole ennättänyt saapua vielä läheisyyteen. Toivon hänen tulevan pian, sillä en ymmärrä, mitä meidän on tehtävä."
"Peräydyttävä ja odotettava sitten häntä."
Juuri silloin haukahteli Pedro vihaisesti ja sitten kuului äänekästä murinaa ja ritinää pensaikosta. Nämä äänet tuntuivat kuuluvan melkein rinteen juurelta.
"Nell, kuuletko? Pedro tappelee karhun kanssa!" huudahti Bo. Hänen kasvonsa kalpenivat ja hänen silmänsä loistivat kuin sininen teräs. "Peto tappaa sen pian!"
"Sellainen olisi hirveätä!" vastasi Helen toivottomasti. "Mutta mitä maailmassa me voimme tehdä?"
"Halloo, Dale!" huusi Bo niin kovasti kuin suinkin.
Vastausta ei kumminkaan kuulunut. Pensaitten kova ritinä, vyöryvien kivien kolina ja rinteeltä kuuluva murina ilmaisivat Helenille, että Pedro ahdisti karhua kovasti.
"Nell, aion lähteä sinne", sanoi Bo päättäväisesti.
"Ei mitenkään! Oletko hullu?" vastasi Helen.
"Karhu tappaa muuten Pedron."
"Mutta sehän voi tappaa sinutkin."
"Ratsasta sinä tuonnepäin ja huuda Dalea."
"Mitä sinä sitten aiot tehdä?"
"Aion ampua tuota petoa peloittaakseni sitä. Jos se lähtee jälkeeni, ei se saa minua kiinni myötämäessä. Dale on sanonut niin."
"Olet aivan mieletön!" huusi Helen nähdessään Bon tarkastelevan rinnettä ja etsivän aukeata paikkaa. Sitten veti Bo pyssyn huotrasta.
Mutta Bo ei kuullut tahi ei välittänyt. Hän kannusti vain mustangiaan, joka hurjassa menossaan lennätti ruohoa ja multaa korkealle ilmaan. Mitä Helen silloin olisi tehnyt, ei hän tiennyt, sillä hänen hevosensa läksi laukkaamaan mustangin jälkeen. Bo näytti katoavan silmänräpäyksessä metsäisen rinteen vehreyteen. Helenin ratsu kiipesi ja juoksi korskahdellen ja huohottaen pensaikkojen, haapa- ja kuusimetsikköjen läpi ja saapui lopulta muutamaan pitkittäin mäenrinteessä olevaan kapeaan aukeamaan.
Kauempaa kuuluva äkkinäinen ja pitkäaikainen ritinä säikähdytti Heleniä ja pysähdytti hevosen. Hän näki haapojen taipuvan, ja sitten hyökkäsi metsästä suuri ruskea peto kuin kissa. Se oli äärettömän suuri karhu. Helenin sydän pysähtyi ja hänen kielensä liimautui kitalakeen kiinni. Karhu kääntyi. Sen punainen suu oli avoinna ja siitä valui kuolaa, sen turkki oli pörröinen ja harmahtava, ja se murisi hirveästi. Helenin jokainen jänne jäykistyi. Hänen hevosensa nousi pystyyn hyppien sivullepäin ja pyörähti melkein ilmassa hirnuen pelosta. Hän putosi kuin kivi satulasta eikä nähnyt hevosen pakoa metsään, vaikka hän sen kuuli. Helenin silmät eivät kääntyneet pois karhusta hänen pudotessaankaan ja hän liukui maahan istuvaan asentoon selkä muudatta pensasta vasten, joka kannatti häntä. Karhu huojutti suurta päätään sinne tänne. Sittenkuin koiran haukunta alkoi kuulua lähempää, se kääntyi ja alkoi juosta vastamäkeen pois aukeamalta.
Karhun poistuessa näkyvistä loppuivat Heleninkin voimat. Pelon jäykistyttämänä ei hän ollut voinut liikkua, ei tuntea eikä ajatella. Mutta nyt vapisi koko hänen ruumiinsa hirveästi, hän oli aivan märkänä hiestä ja sairas värisyttävästä, oksennuttavasta sisäisestä kouristuksesta, vaikka hänen mielensä olikin vapautunut halvaannuttavasta pelosta. Hetki oli yhtä kauhistuttava kuin sekin, jolloin karhu oli karjaissut peloittavasta raivosta. Voimakas jäykistyttävä ja synkkä mielenliikutus tuntui saaneen hänet valtoihinsa. Hän ei voinut kohottaa kättäänkään, vaikka hänen koko ruumiinsa tuntui vapisevan. Hänen kurkkuaan kuristi ja ahdisti. Hänen sydäntään ympäröivä musertava paino keveni, ennenkuin hän voi liikuttaa jäseniään. Sitten haihtui muukin peloittava kuin painajainen muuttuen tietoisuudeksi. Millainen siunattu helpotus se olikaan! Helen katseli hurjasti ympärilleen. Karhu ja koira eivät olleet enää näkyvissä eikä hänen hevosensakaan. Hän nousi seisoalleen heikkona ja horjuen. Muistaessaan Bon virkistyi hän hieman, ja erilainen elämä ja tunteet alkoivat lämmittää hänen kylmiä jäseniään, kun hän kuunteli.
Hän kuuli rinteeltä kavioiden kapsetta ja sitten Dalen voimakkaan ja kirkkaan äänen. Hän vastasi. Aika tuntui pitkältä, ennenkuin Dale hyökkäsi metsästä ratsastaen hurjaa vauhtia ja taluttaen hänen hevostaan. Silloin tointui Helen täydellisesti, ja kun Dale saapui hänen luokseen pysähdyttäen tulisen Rangerin äkkiä, tarttui hän Dalen hellittämiin ohjiin ja nousi nopeasti satulaan, joka kumminkin tuntui erilaiselta kuin ennen. Dalen harmaiden silmien tutkiva katse herätti hänessä omituisia tunteita.
"Olette kalpea. Oletteko loukkautunut?" kysyi Dale.
"En, olin vain niin hirveästi peloissani."
"Mutta hevosennehan heitti teidät selästään."
"Heitti kyllä ja oikein komeasti."
"Mitä tapahtui?"
"Kuulimme koiran haukuntaa ja seurasimme metsän rantaa. Silloin näimme tuon hirviön, tuon harmaan karvaisen pedon ja —"
"Tiedän. Se on harmaakarhu, joka on tappanut tuon varsan, lemmikkinne.
Kiiruhtakaa nyt. Missä Bo on?"
"Pedro ahdisti karhua ja Bo luuli karhun tappavan sen. Hän ratsasti suoraan tuonne ja hevoseni seurasi, sillä en voinut sitä hillitä. Mutta me eksyimme Bosta. Karhu hyökkäsi tuolta tänne ja karjui. Hevoseni heitti minut silloin satulasta ja pakeni. Pedron haukunta suojeli minua — pelasti henkeni, luullakseni. Ah, miten hirveätä se oli? Sitten poistui karhu tuonne ja te tulitte."
"Bo seuraa koiraa!" huudahti Dale. Ja nostaen kätensä suulleen päästi hän jylisevän huudon, joka vyöryi rinteelle, palasi takaisin kallioista, heikkeni, katkesi ja lopulta vaikeni. Sitten hän odotti kuunnellen. Kaukaa rinteeltä kantautui silloin heikko ja hurja huuto, kimeä ja suloinen, synnytti omituisia kaikuja, liiteli kauemmaksi ja kuoli lopulta kuiluihin.
"Hän on sen jäljillä!" selitti Dale julmasti.
"Bolla on teidän pyssynne", sanoi Helen. "Voi, meidän on kiiruhdettava."
"Te palaatte leiriin", määräsi Dale kääntäen hevosensa.
"Enkä palaa!" vastasi Helen tiukasti.
Dale kannusti Rangeria ja kääntyi aukealle rinteelle. Helen pysytteli hänen kintereillään, kunnes päästiin metsään, josta alkoi jyrkkä polku ylöspäin. Dale hyppäsi satulasta.
"Tässä on hevosen, karhun ja koiran jälkiä", sanoi hän kumartuessaan tarkastamaan niitä. "Meidän on käveltävä tuonne laelle. Säästämme siten hevosiamme ja ehkä aikaakin."
"Onko Bo sitten ratsastanut sinne?" kysyi Helen katsoen jyrkkää mäkeä.
"On varmasti." Sanottuaan sen läksi Dale matkalle taluttaen hevostaan. Helen seurasi häntä. Kiipeäminen oli työlästä ja vaivalloista. Hän oli kyllä ohuesti puettu, mutta hän lämpeni kumminkin pian, hengästyi ja hänen sydäntään alkoi pakottaa. Kun Dale pysähtyi lepäämään, oli Helen jo aivan lopussa. Koiran säännötön haukkuminen kannusti häntä kumminkin. Mutta äkkiä lakkasi se kuulumasta. Dale sanoi koiran ja karhun nyt päässeen harjanteen toiselle puolelle ja heti kun he pääsisivät laelle, kuulisivat he äänen jälleen.
"Katsokaahan noita", sanoi hän piakkoin viitaten tuoreihin jälkiin, jotka olivat suuremmat kuin Bon mustangin. "Nuo ovat hirven jälkiä. Olemme peloittaneet suuren uroon ja se on suoraan edellämme. Katsokaa tarkasti, niin näette ehkä sen."
Helen ei ollut milloinkaan kiivennyt niin nopeasti ennen, ja kun he saapuivat laelle, oli hän aivan lopussa. Hän ei voinut tehdä muuta kuin taluttaa hevostaan. Dale seurasi tämän metsäisen rinteen lakea sen läntistä päätä kohti, joka oli melkoista korkeampi. Paikoitellen oli viheriässä metsässä kallioisia aukeamia. Dale viittasi muutamalle jyrkänteelle.
Helen näki komean hirven kuvastuvan taivasta vasten. Sen selkä ja kyljet olivat vaaleanharmaat ja olkapäät ja hartiat mustat. Sen raskaat leveällä ulottuvat sarvet lisäsivät sen jaloa asentoa, kun se seisoi siinä katsellen laaksoon ja kuunnellen nähtävästi koiran haukuntaa. Kun se kuuli Dalen hevosen korskahtelun, hyppäsi se kerran kantaen sarviaan miellyttävästi ja ihmeellisesti, ja katosi puiden joukkoon.
Dale viittasi nyt jälleen muutamaan ruohottomaan paikkaan. Helen huomasi maassa suuria pyöreitä jälkiä, joissa näkyvät kynsien jäljet värisyttivät häntä. Hän tiesi ne karhun jäljiksi.
Nopea ratsastus ei voinut tulla kysymykseenkään tällä harjulla, minkä vuoksi Helen sai tilaisuuden hengähtää. Vihdoin kun he saapuivat aivan ylimmäiselle huipulle, kuuli Dale koiran haukunnan. Helenin katse kiintyi aluksi kaukaa siintävään villiin maisemaan ja vasta sitten jalkojensa juuressa lepäävälle läntiselle rinteelle. Se oli metsätön vähitellen aleneva mäki, joka loppui harvaan metsää kasvavaan pengermään ja lopulta tummanviheriään rotkoon.
"Ratsastakaa nopeasti nyt!" huudahti Dale. "Näen Bon ja haluan tavoittaa hänet."
Dale kannusti hevosensa rinnettä alas. Helen ratsasti hänen kintereillään ja vaikka hän lasketti sellaista vauhtia, että hän tunsi hiuksensa nousevan pystyyn pelosta, huomasi hän kumminkin Dalen jätättävän. Joskus liukui hänen hevosensa istuallaan muutamia metrejä, ja näiden vaarallisten hetkien kuluessa irroitti Helen jalkansa jalustimista päästäkseen ratsustaan helposti irti, jos se olisi sattunut kaatumaan. Hän antoi hevosen itsensä valita tien sillä aikaa kuin hän katsoi Daleen tahi vielä kauemmaksi nähdäkseen Bon. Vihdoin huomasi hän hänet. Kaukana alhaalla, tuolla metsäisellä penkereellä näki hän vilahdukselta harmaan mustangin ja kirkkaan välähdyksen Bon tukasta. Hänen sydämensä riemuitsi. Dale tavoittaisi pian Bon ja kiiruhtaisi tämän ja vaaran väliin. Ja silloin, vaikka Helen ei sitä silloin huomannutkaan, muuttui hänen mielensä huomattavasti. Hän ei enää pelännyt ja jokin kumma, kiihoittava ja käsittämätön tunne sai hänet valtoihinsa.
Hän antoi hevosensa juosta, ja sittenkuin se oli laukannut pehmeäpintaisen mäen juurelle, kiisi se sellaista vauhtia aukean poikki, että tuuli punasi Helenin posket ja pani hänen korvansa humisemaan. Dale katosi hänen näkyvistään, jolloin hän tunsi julmaa omituista riemua. Hän koetti innokkaasti etsiä hänen hevosensa jälkiä ja löysikin ne. Samoin löysi hän Bon mustangin, karhun ja koirankin jäljet. Hänen hevosensa tuntien ehkä riistan olevan läheisyydessä ja peläten jäävänsä yksinään, läksi joustavasti ja voimakkaasti juoksemaan hypellen pensaiden ja kantojen yli. Aukea oli näyttänyt lyhyeltä, mutta se olikin pitkä, ja Helen ratsasti tuon vähitellen laskeutuvan rinteen poikki hirmuista vauhtia. Hän ei halunnut jäädä jälkeen eikä hän välittänyt enää vaarastakaan. Jokin poltti tasaisesti hänen rinnassaan, jokin ilon aiheuttama julma ja voimakas vimma. Kun hän näki kaukana toisessa aukiossa Dalen sivuuttaneen Bon ja Bon kannustavan pientä mustangiaan kovemmin kuin milloinkaan ennen, syntyi Helenissä kiihkeä halu tavoittaa hänet, voittaa hänet tässä ihmeellisessä takaa-ajossa ja näyttää hänelle ja Dalelle, mitä Helen Raynerissä pohjimmittain piili.
Hän huomasi kumminkin edessään olevasta maanlaadusta, että hänen kunnianhimonsa tulisi olemaan lyhytikäinen, mutta tämä peninkulman pituinen nopea ratsastus oli jotakin, jonka muisto kalvistutti aina hänen poskensa ja kiihoitti hänen mieltään.
Aukio oli vain liian lyhyt. Kova vauhti vei Helenin hevosen pian metsään. Täällä sai hän ponnistaa kaikki voimansa hillitäkseen sen päätöntä vauhtia kaatuneiden puunrunkojen yli ja pienten mäntyjen välitse. Bo katosi näkyvistä ja Helen tunsi tarvitsevansa kaiken järkensä voidakseen olla eksymättä. Hänen oli seurattava jälkiä ja muutamissa paikoissa oli niitä hyvin vaikea huomata satulasta.
Hänen hevosensa oli sitäpaitsi tulinen ja kaiken muun lisäksi vielä kiihoittunut. Se vaati hölliä ohjaksia ja omat tiensä. Helen koetti sitäkin eksyäkseen vain jäljiltä ja kolhiutuakseen oksia ja puidenrunkoja vasten. Hän ei voinut enää kuulla koiran haukuntaa eikä Dalen huutoja. Männyt olivat pieniä, tiheässä kasvavia ja hyvin sitkeitä. Niitä oli vaikea taivuttaa. Helen haavoitti kätensä, sai kasvoihinsa naarmuja ja loukkasi polvensa. Hevosella oli tapa poiketa omalle taholleen Helenin haluaman asemesta, ja kun se syöksyi tiheihin vesakkoihin, joiden läpi oli vaikea päästä, oli kulku hyvin vaivalloista Helenille. Se oli kumminkin nyt jo aivan samantekevää hänelle, sillä raivostuttuaan kerran sieti hän jo kaikkea. Hän ei väitellyt mielessään, oliko tämä toivoton kiire ollenkaan tarpeellinen. Muudan lyönti päähänkin, joka oli melkein sokaista hänet, ei lannistanut häntä ollenkaan. Hevosta oli vaikea hillitä ja aukeilla paikoilla oli sen ohjaaminen aivan mahdotonta.
Vihdoin saapui hän toiselle rinteelle. Kun hän tuli erään jyrkänteen laidalle, kuuli hän Dalen selvät huudot kaukaa ja Bon kimeät ja riemuitsevat vastaukset niihin. Hän kuuli myöskin karhun ja koiran aiheuttaman rähäkän kuilun pohjalta.
Tässä eksyi hän jälleen Dalen ja Bon jäljiltä. Rinne näytti läpipääsemättömältä. Hän ratsasti takaisin harjannetta pitkin ja sitten vasta eteenpäin. Lopulta hän saapui paikalle, jossa kaviot olivat kaivaneet syviä jälkiä kapeihin pengermiin. Hypellessään askelmalta askelmalle kompastui Helenin hevonen. Kun hän ohjasi sitä niiden yli, oli se mennä nokalleen. Tuntui aivan siltä kuin hän olisi ratsastanut suoraan mäkeä alas. Ajon hurja vauhti tuli sitä pistävämmän teräväksi Helenille, kuta pahemmiksi vastukset muuttuivat. Sitten vielä kerran koiran haukunta ja karhun murina hurjistuttivat hänen hevosensa. Se korskui kimakasti ja uhmaavasti ja nosti etujalkansa korkealle ilmaan. Sitten se liukui murtaen itselleen tien pehmeään rinteeseen tiheän vesakon läpi pannen irtonaiset kivet ja maan vyörymään edellään. Se kaatuikin muutamalle penkereelle, mutta eräs haavikko tuki sitä niin, että se pääsi jälleen jaloilleen. Taistelun äänet lakkasivat kuulumasta, mutta Dalen kovat huudot sekoittuivat pihkalta tuoksuvaan ilmaan.
Ennenkuin Helen huomasikaan, oli hän rinteen juurella muutamassa kapeassa kuilussa, joka oli täynnä kiviä ja puita. Sointuva veden kohina kantautui hänen korviinsa. Jälkiä oli kaikkialla, ja kun hän saapui ensimmäiseen aukeaan paikkaan, näki hän, mistä kohti hiekkarannalta karhu oli hypännyt veteen. Siinä se oli ahdistanut Pedroa. Tuon taistelun jäljet olivat selvästi näkyvissä. Helen näki karhun jäljet vastakkaisellakin hiekkarannalla.
Virran suuntaan ratsastaessaan paransi Helen yhä hevosensa vauhtia. Tasaisella maalla olikin ratsu mainio. Kerran se hyppäsi suoraan puronkin yli. Jokaisen hyppäyksen ja käänteen jälkeen odotti Helen saavansa nähdä Dalen ja Bon karhun kimpussa. Kuilu kapeni kapenemistaan ja virran uoma syveni. Hänen oli pakko hidastuttaa vauhtiaan voidakseen sivuuttaa puut ja kalliot. Aivan odottamatta ratsasti hän sitten pahki Daleen, Bohun ja huohottavaan Pedroon. Hänen hevosensa pysähtyi vastaten toisten hevosten kimeään hirnuntaan.
Dale katsoi hämmästyneenä ja ihaillen Heleniin.
"Kohtasitteko karhun jälleen?" hän kysyi heti.
"En. Ettekö ole ampunut sitä?" huohotti Helen taipuen hitaasti satulassaan.
"Se pakeni tuonne louhikkoon, jonne meidän on sitä melkein mahdoton seurata."
Helen liukui satulasta maahan huudahtaen helpotuksesta. Hän huomasi olevansa verinen ja likainen, hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä ja aivan likomärkänä hiestä, puhumattakaan siitä, että se oli aivan riekaleina. Jokaista lihasta poltti ja pisteli, ja kaikki luut tuntuivat olevan poikki. Mutta kaiken tuon kannatti kyllä kärsiä, kun näki Dalen läpitunkevan katseen ja Bon suunnattoman hämmästyksen.
"Nell Rayner!" huohotti Bo.
"Jos hevoseni ei vain olisi ollut niin huono kulkemaan metsässä", huohotti Helen, "en olisi menettänyt niin paljon aikaa laskeutuessani tänne tuolta vuorelta. Tavoitin teidät kumminkin."
"Tulitteko ratsastaen tuon viimeisenkin rinteen?" kysyi Dale.
"Tulinpa hyvinkin", vastasi Helen hymyillen.
"Me kävelimme sen kokonaan ja olimme onnelliset päästessämme tänne sitenkin", sanoi Dale vakavasti. "Tänne ei mielestäni voida ratsastaa millään hevosella. Se kai liukui koko matkan?"
"Niin se tekikin, mutta minä pysyin kumminkin sen selässä."
Bon epäily muuttui ihmettelyksi ja sanattomaksi ihailuksi. Ja Dalen harvinainen hymy haihdutti hänen vakavuutensa.
"Olen pahoillani. Menettelin ajattelemattomasti. Luulin teidän palaavan kotiin. Mutta kun loppu on hyvä, on kaikki muukin hyvin. Helen, heräsittekö tänään?"
Helen loi silmänsä maahan välittämättä häneen suunnatusta kysyvästä katseesta.
"Ehkä hieman", vastasi hän peittäen kasvonsa käsillään. Muistaessaan Dalen kysymykset ja tämän varmat sanat, ettei hän tunne elämän oikeata tarkoitusta, ja oman itsepäisen vastustuksensa, tunsi hän hieman häpeävänsä. Mutta se meni pian ohi.
"Ajo oli suurenmoinen", sanoi hän. "En tuntenut itseäni. Olitte oikeassa."
"Kuinka monessa suhteessa huomasitte minun olevan oikeassa?" kysyi Dale.
"Kaikissa muissa paitsi yhdessä, luullakseni", vastasi Helen nauraen ja väristen. "Olen melkein kuolemaisillani nälkään nyt. Olin niin vihainen Bolle, että olisin voinut kuristaa hänet. Näin tuon kauhean pedon ja tiedän nyt, millaista kuolemanpelko on. Olin eksyksissäkin pari kertaa aivan kokonaan. Muuta en muista."
Nyt voi Bokin jo puhua. "Viimeinen oli muistaakseni, että rakastut hurjasti."
"Jos Dale on oikeassa, on minun lisättävä sekin tämänpäiväisiin uusiin kokemuksiini, ennenkuin tiedän, mitä oikea elämä on", vastasi Helen kainosti.
Metsästäjä kääntyi. "Lähtekäämme", sanoi hän vakavasti.