XIII.
Ratsastettuaan useampia päiviä tuon ihmeellisen keltaisen ja purppuraisen puiston ruohoisella kamaralla ja kuunneltuaan haaveillen päivisin putouksen sointuvaa ja aina muuttuvaa kohinaa ja öisin metsästelevien susien hurjaa ja valittavaa ulvontaa ja kiivettyään huimaaviin korkeuksiin, joissa tuuli tuoksui suloisesti, menetti Helen Rayner tiedon ajankulusta ja unhotti vaaran.
Roy Beemania ei kuulunut palaavaksi. Kun Dale silloin tällöin puhui hänestä ja hänen etsinnästään, ei tytöillä ollut juuri muuta sanomista kuin valittaa vanhan enonsa sairautta. Sitten he unhottivat asian jälleen. Jokainen, joka tähän aikaan vuodesta oleskeli lyhyenkin ajan tässä paratiisissa, kiintyi siihen niin, että se muistui hänen mieleensä myöhemmin sekä nukkuessa että valvoessa.
Bo antautui kokonaan tuohon villiin elämään, hän rakasti hevosia ja ratsasteli, helli Dalen monia kesyjä hevosia, mutta erittäinkin Tomia, puumaa. Tuo suuri kissa seurasi häntä kaikkialle, leikki hänen kanssaan kieritellen ja huitoen käpälillään kuin kissa, ja se laski suuren päänsä hänen syliinsä kehräten tyytyväisesti. Bo ei pelännyt juuri mitään ja täällä villissä luonnossa haihtui loputkin hänen arkuudestaan.
Dalella oli muudan toinenkin lemmikki, kasvava musta karhunpenikka, jota sanottiin Mussiksi. Se oli sairaalloisesti mustasukkainen pikku Budille ja vihasi äärettömästi Tomia. Muuten se oli hyvin kiltti karhu, joka oli puolueettomalle Dalelle suureksi iloksi. Mutta silloin kun Dale sattui olemaan selin, karkoitti Tom Mussin aina leiristä, ja joskus Muss pysyikin poissa kauan aikaa kuljeskellen yksinään. Bon tulon jälkeen, koska hän kulutti suurimman osan ajastaan eläinten seurassa, oli nähtävästi leiri Mussinkin mielestä puoleensavetävämpi. Senvuoksi ennustikin Dale Mussin ja Tomin pian rupeavan riitelemään. Bosta ei ollut mikään niin ihanaa kuin painiskeleminen tuon mustan karhun kanssa. Muss ei ollut vielä hyvinkään suuri eikä kovin raskaskaan, ja painiessaan tuon voimakkaan ja jäntevän tytön kanssa joutui se joskus tappiolle. Sen hyväksi on mainittava, että se oli hyvin varovainen voidakseen olla loukkaamatta Bota. Se ei milloinkaan purrut eikä raapinut, vaikka se joskus antoikin Bolle äänekkäitä lyöntejä käpälillään, jolloin Bo puristi sormikoidut kätensä nyrkkiin ja hyökkäsi sen kimppuun tosissaan. Muutamana iltana ennen heidän tavallista varhaista illallistaan katselivat Dale ja Helen, miten Bo leikki karhun kanssa. Hän oli mitä hilpeimmällä tuulella, täynnä elämää ja taistelunhalua. Tom makasi pitkin pituuttaan ruohokossa ja katseli heitä kapein kiiluvin silmin.
Kun Bo ja Muss tarttuivat toisiinsa syliksi ja alkoivat kieriskellä ruohokossa, kiinnitti Dale Helenin huomion puumaan.
"Tom on mustasukkainen. On omituista, miten eläimet ovat ihmisten kaltaisia. Minun on vietävä Muss pian aitaukseen, muuten rupeavat ne tappelemaan."
Helen ei huomannut Tomissa muuta kuin sen, ettei se näyttänyt leikkiin taipuvaiselta.
Heidän syödessään illallista katosivat sekä karhu että puuma, vaikka he huomasivatkin sen vasta jälkeenpäin. Dale vihelsi ja kutsui, mutta kilpailijat eivät palanneet. Seuraavana aamuna oli Tom leirissä nukkuen mukavasti Bon jaloissa, ja kun Bo nousi, seurasi se häntä kuten ennenkin. Mutta Mussia ei kuulunut eikä näkynyt.
Nämä seikat tekivät Dalen levottomaksi. Hän poistui leiristä ottaen Tomin mukaansa. Palattuaan kertoi hän seuranneensa Mussin jälkiä niin kauaksi kuin suinkin ja koettaneensa sitten usuttaa Tomin sen jäljille, mutta puuma ei ollut halunnut tahi ei ollut voinut seurata niitä. Dale kertoi, ettei Tom pitänyt karhun jäljistä, mikä onkin luonnollista, koska puumat ja karhut ovat luonnollisia vihamiehiä keskenään. Siten menetti Bo joko sattumalta tahi tarkoituksesta yhden lemmikeistään.
Metsästäjä etsi sitä seuraavana päivänä likimmäisiltä rinteiltä, kiipesipä eräälle vuorellekin. Hän ei löytänyt kumminkaan jälkeäkään Mussista, mutta kertoi nähneensä jotakin muuta.
"Haluatteko, tytöt, vieläkin kokea jotakin hyvin jännittävää?" kysyi hän.
Helen hymyili myöntymyksensä ja Bo vastasi omaan innostuneeseen tapaansa.
"Ettekö välitä, vaikka pelästyisittekin?" jatkoi Dale.
"Ette voi pelästyttää minua ollenkaan!" väitti Bo, mutta Helen näytti epäilevältä.
"Eräällä niityllä osuin pahki muutamaan hevoseeni — nilkuttavaan kimoon, jota ette ole nähneet. Tuo vanha harmaakarhu, jota me silloin ajoimme takaa oli tappanut sen. Hevonen ei ollut ollut vielä kuolleena tuntiakaan. Siitä juoksi vielä verta eikä siihen muutenkaan oltu juuri koskettukaan. Karhu kuuli tuloni tahi näki minut ja pakeni metsään. Mutta se palaa kyllä illalla takaisin. Menen sinne sitä vahtimaan ja ammun sen nyt. Mielestäni olisi teidän tultava mukaani, sillä en haluaisi jättää teitä tänne yksiksenne yöksi."
"Otatteko Tominkin sinne?" kysyi Bo.
"En, sillä karhu voi vainuta sen. Eikä Tom sitäpaitsi ole mikään luotettava karhujen ahdistaja. Jätän Pedronkin kotiin."
Kun he olivat syöneet nopeasti illallisen ja Dale oli hakenut hevoset leiriin, oli aurinko laskenut ja laakso alkoi hämärtyä vuorten huippujen loistaessa vielä kirkkaina.
Tie, jota Dale seurasi rinteen laelle, kiemurteli sinne tänne ja heiltä meni melkein tunti sen kulkemiseen. Senvuoksi olikin heidän laelle päästyään ja saavuttuaan metsään jo aivan hämärä. Aaltoilevaa puistoa jatkui niin pitkälti kuin Helen voi nähdä. Sitä reunustavassa metsässä oli siellä täällä pitkiä niemekkeitä, ja niityllä oli eristettyjä metsikköjä kuin saaria.
Noin kymmenentuhannen jalan korkeudessa oli tämä kirkas ja kylmä yö suurenmoinen ja ilmastollisessa suhteessa harvinainen. Seudut näyttivät aivan sellaisilta kuin savustetun lasin läpi katsellessa. Kaikki esineet olivat selvästi näkyvissä, kaukaisetkin, ja näyttivät suurennetuilta. Lännessä, missä auringonlaskun kajastus ei ollut vielä haihtunut tummalta, koloiselta ja kuusien latvojen katkomalta taivaanrannalta, oli sellainen läpinäkyvä kultainen viiva, joka sulautui taivaan tähtikirkkaaseen sineen, ettei Helen voinut muuta kuin katsoa ihmetellen ja ihaillen.
Dale kannusti hevosensa juoksuun ja tyttöjen vireät ratsut seurasivat sitä. Maa oli kuoppaista tiheässä kasvavien ruohomättäiden vuoksi, mutta hevoset eivät kumminkaan kompastelleet. Niiden liikkeet ja korskahtelut ilmaisivat niiden kiihtymystä. Dale opasti heitä monien metsikköjen ympäri pitkään ruohoa kasvavaan notkoon ja sitten suoraan länteen päin muutaman aukion poikki, metsää kohti, joka kuvastui selvästi öistä taivasta vasten. Hevoset kulkivat nopeasti ja tuuli puhalsi jääkylmästi. Helen voi juuri hengittää ja hän huohotti niin kuin hän juuri olisi päässyt korkean kukkulan laelle. Tähdet alkoivat tuikkia sinisellä taivaalla ja kajastus vaaleni hieman, mutta hämärää kumminkin jatkui. Aukio näytti leveältä, mutta olikin todellisuudessa kapea. Kun he saapuivat harvaan metsikköön, jota jatkui rinteelle, kunnes vastassa oli tiheämpi ja eristetympi metsäsaareke, laskeutui Dale satulasta ja sitoi hevosensa puuhun kiinni. Kun tytöt olivat laskeutuneet, teki hän samoin heidänkin hevosilleen.
"Pysytelkää aivan kintereilläni ja kävelkää niin hiljaa kuin suinkin", kuiskasi hän. Kuinka pitkältä ja tummalta hän näyttikään pimenevässä valossa! Heleniä huumasi nytkin, kuten usein viimeaikoina, tuon miehen omituinen käskevä voima. Kävellen pehmeästi ja aivan äänettömästi pujahti Dale tuohon säännöttömään metsikköön, jossa näytti olevan kapeita syrjäteitä ja niemekkeitä. Sitten saapui hän äkkiä tiheää metsää kasvavalle rinteen laelle, jossa oli pimeä kuin säkissä. Mutta seuratessaan häntä rupesi Helen erottamaan puita, ohuita surkastuneita kuusia, joista muutamat olivat kuivuneita. Rinne oli pehmeä ja joustava, ja sitä oli helppo kiivetä melutta. Dale kulki niin varovaisesti, ettei Helen voinut kuulla hänen askeleitaan, ja pimeys oli usein niin synkkä, ettei hän voinut Dalea nähdäkään. Silloin kulki kylmiä väreitä hänen selkäänsä pitkin. Bo piti kiinni Helenista vaikeuttaen siten hänen kulkuaan ja saattaen Bon rohkeuden näyttämään vähemmän kehumista ansaitsevalta. Vihdoin päästiin tasaiselle maalle. Helen näki edessään vaaleanharmaan taustan, jossa oli mustia viiruja. Toinen silmäys ilmaisi hänelle kumminkin, että ne olivat aukeata niittyä vasten näkyviä puunrunkoja.
Dale pysähtyi ja kosketti Heleniin, joka myöskin seisahtui jännittyneenä. Dale kuunteli. Tuntui ihmeelliseltä katsella häntä, kun hän seisoi siinä kumartunein päin hiljaa ja liikkumatonna kuin puunrunko.
"Se ei ole vielä tullut", kuiskasi Dale hiipien eteenpäin hitaasti. Helen ja Bo töksähtelivät pahki ohuihin kuivuneihin oksiin, joita ei voitu huomata ja jotka risahtelivat. Sitten Dale polvistui näyttäen painuvan maahan.
"Teidän on ryömittävä", kuiskasi hän.
Kuinka omituiselta ja lumoavalta se tuntuikaan Helenistä, vaikka se olikin vaivalloista. Maassa oli risuja ja kuivuneita oksia, joiden yli oli varovaisesti ryömittävä, ja koska oli heittäydyttävä vatsalleenkin tarpeen vaatiessa, oli hänen pakko ponnistaa suunnattomasti voimiaan päästäkseen eteenpäin tuuma tuumalta. Dale kiemurteli eteenpäin kuin suuri käärme.
Metsä tuli vähitellen valoisammaksi. He lähestyivät nyt niityn päätä. Helen näkikin jo palasen aukiosta, jonka takana oli tummaa kuusimetsää. Iltarusko leimusi tahi tanssi kuin himmeät revontulet ja sammui sitten kokonaan. Dale ryömi kauemmaksi pysähtyen vihdoin niityn päässä kasvavan parin puun väliin.
"Tulkaa tänne viereeni", hän kuiskasi.
Helen jatkoi ryömimistään ja pian oli Bo hänen vieressään. Hän huohotti, kasvot olivat aivan kalpeat ja silmät loistivat niin suurina, että ne voitiin helposti nähdä haihtuvassa valossa.
"Kuu alkaa nousta. Saavuimme juuri parhaaseen aikaan. Vanha karhu ei ole siellä vielä, mutta minä näen arosusia. Katsokaa." Dale viittasi aukean niityn pään poikki muutamaan epäselvästi näkyvään kohtaan, joka oli lyhyen matkan päässä metsänlaidasta.
"Tuolla on hevosenraato", kuiskasi hän. "Ja jos katsotte tarkemmin, voitte huomata arosudetkin. Ne ovat harmaita ja ne liikkuvat. Ettekö voi kuulla niiden läähätystä?"
Helenin jännittyneet korvat, jotka olivat täynnä kuviteltuja ääniä, erottivat kumminkin pian hiljaisia napsahduksia ja murinaa. Bo puristi hänen käsivarttaan.
"Kuulen ne. Ne tappelevat. Voi sentään!" huohotti hän huokaisten syvään kuvaamattomasta jännityksestä.
"Olkaa hiljaa nyt, katselkaa ja kuunnelkaa!" sanoi Dale.
Tuo musta mutkainen metsänlaita näytti vähitellen tulevan yhä mustemmaksi, niityn harmaa nurkkaus vaaleni hitaasti jonkun näkymättömän voiman vaikutuksesta, hitaasti himmenivät tähdet ja taivas kirkastui. Kuu oli nousemaisillaan jostakin päin. Tuo epäselvästi näkyvä läikkäkin rupesi vähitellen paremmin näkymään.
Puitten latvojen välistä, jotka nyt tuntuivat olevan melko lähellä, rupesi hopeanvärinen kuu heikosti näkymään. Se tummeni, katosi, loisti jälleen kiiveten, kunnes sen kaunis sirppi kohosi puun latvoihin, irtautui niistä salaperäisesti ja muuttui kirkkaaksi ja kylmäksi. Sitä mukaa kuin niityn itäinen laita tummenemistaan tummeni, vaaleni niitty ja vastakkaisen puolen laidasta voitiin jo erottaa yksityisiä puitakin.
"Voi katsokaa nyt!" huudahti Bo hiljaa ja pelokkaasti viitatessaan.
"Älkää puhuko niin kovasti", kuiskasi Dale.
"Mutta minä näen jotakin."
"Hss!" komensi Dale.
Katsoessaan sinnepäin, jonne Bo viittasi, ei Helen voinut nähdä muuta kuin kuun valaiseman maankamaran, joka pyöristyi läheisyydessä pieneksi kukkulaksi.
"Olkaa nyt hiljaa", kuiskasi Dale. "Ryömin tuonne voidakseni katsella paikkaa toiseltakin suunnalta. Palaan heti."
Hän peräytyi äänettömästi ja katosi. Kun hän oli poistunut, tunsi Helen sydämensä sykkivän nopeammasti ja ihonsa polttavan.
"No voi sinua! Nell, katsohan toki!" kuiskasi Bo peloissaan. "Näin varmasti jotakin."
Tuon pyöreän kummun laella liikuskeli joku pyöreä esine hitaasti tullen lähemmäksi valoon. Helen katsoi siihen pidättäen hengitystään. Se kuvastui nyt selvästi taivasta vasten, ollen näköjään suuri, pyöreä ja julma harmahtava eläin. Toisen kerran näytti se suurelta, toisen kerran taas pieneltä, väliin tuntui se olevan aivan lähellä, väliin taas kaukana. Se näytti vihdoin tulevan suoraan heitä kohti. Helen totesi nopeasti, ettei peto ollut enää kahdenkaantoista metrin päässä. Hänen kokemuksensa alkoivat juuri lisäytyä taasen uudella, hän tunsi todellista kauhistuttavaa pelkoa, hänen verensä tuntui hyytyvän, hänen sydämensä jyskytti kovasti pysähtyäkseen sitten kokonaan ja hän olisi mielellään paennut, mutta oli kuin kiinnikasvanut paikoilleen, kun Dale palasi hänen viereensä.
"Tuolla on muudan suuri siili", kuiskasi hän. "Se oli ryömimäisillään teidän ylitsenne, jolloin olisitte tullut täyteen piikkejä."
Sanottuaan sen heitti hän puukalikalla eläintä. Se hyppäsi suoraan ylös ja pyörähti hämmästyttävän ketterästi, jolloin kuului ratisevaa ääntä. Sitten se ryömi näkymättömiin.
"Siili!" kuiskasi Bo huohottaen. "Yhtä hyvin olisitte voinut sanoa sitä norsuksikin!"
Helen huokaisi hyvin syvään merkityksellisesti. Hän ei halunnut kertoa, millaisia tunteita tuon vaarattoman siilin näkeminen oli hänessä herättänyt.
"Kuunnelkaa!" varoitti Dale hiljaa. Hänen suuri kätensä tarttui Helenin sormikoituun. "Tuo on totisesti jotakin erämaahan kuuluvaa."
Yön rauhallisuuden rikkoi suden ulvonta terävästi ja kylmästi, mutta se kuului kaukaa, ihmeellisen kaukaa. Kuinka hurjalta, surulliselta ja nälkäiseltä se kuulostikaan, ja kuinka ihmeteltävän selvältä! Sen sointu värisytti Helenin koko ruumista herättäen hänessä hurjia, kuvaamattomia ja syviä tunteita. Jälleen muudan tämän metsän ääni vei hänen ajatuksensa kauas hämärään menneisyyteen, josta hänkin oli peräisin.
Ulvonta ei uudistunut. Arosudetkin olivat hiljaa. Seurasi äänettömyys, jota ei mikään häirinnyt.
Dale töykkäsi Heleniä ja ojentautui sitten taputtamaan Bota. Hän katseli tarkkaavaisesti niitylle ja hänen jännityksensä voitiin tuntea. Helen jännitti katsettaan niin paljon kuin suinkin ja näki harmaitten arosusien luikkivan tiehensä kuunvalosta metsän pimentoon, jonne ne katosivat. Ei ainoastaan Dalen tarkkaavaisuus, vaan hiljaisuuskin ja hetken ja paikan aiheuttama kiihko tuntuivat olevan täynnä ihmeellistä voimaa. Bo tunsi kai sen myöskin, koska hänen ruumiinsa vapisi. Hän painautui aivan Heleniin kiinni ja hengitti nopeasti ja syvään.
"Kas niin!" murahti Dale hiljaa.
Helen ymmärsi Dalen huudahduksen ilmaiseman helpotuksen ja varmuuden ja käsitti samalla jotakin siitä, millaiselta tilanne oli tuntunut metsästäjästä.
Sitten hänen vaaniva ja valpas katseensa kiintyi erääseen metsästä ilmestyvään himmeästi näkyvään harmaaseen varjoon. Se liikkui, mutta ei suinkaan tuo suuri esine voinut olla mikään karhu. Nyt se tuli varjosta kirkkaaseen kuunvaloon. Helenin sydän jyskytti, sillä tulija oli sittenkin äärettömän suuri harmaakarhu, joka kävellä kyhnysteli hevosenraatoa kohti. Helen tarttui vaistomaisesti Dalen käsivarteen, joka tuntui raudankovalta sen värähtelevästä pinnasta huolimatta. Kosketus huojensi hänen keuhkojensa painoa ja selvitti hänen kurkkuaan. Hänen pelkonsa katosi kokonaan ja hän tunsi vain ääretöntä jännitystä. Bon syvät henkäykset ja hänen ruumiinsa kova vapiseminen ilmaisivat, että hänkin oli huomannut karhun.
Peto näytti kuunvalossa hirmuisen suurelta, ja tämä villi niitty tummine metsäisine laitoineen muodosti sille sopivan kehyksen. Helenin joustava mieli, joka oli niin herkkä mielenliikutuksille, kummasteli vielä tämän tilanteen ihmeellisyyttä ja tarkoitusta. Hän toivoi karhun kuolemaa, vaikka hän samalla säälikin sitä.
Karhun kulku oli huojuvaa, heiluvaa ja hidasta, ja kului kotvanen, ennenkuin se saapui haaskan luo. Kun se vihdoin tuli sen viereen, kiersi se sen nuuskien sitä äänekkäästi ja lopulta muristen. Se oli nähtävästi huomannut, että haaskalla oli käynyt kuokkavieraita. Karhu voitiin kyllä nähdä kokonaan, mutta ainoastaan sen ääriviivat ja väri. Se oli noin parinsadan metrin päässä katsojista. Sitten näytti siltä kuin se olisi alkanut vetää raatoa johonkin, ja todellakin kiskoi se sitä poispäin hyvin hitaasti, mutta kumminkin varmasti.
"Katsokaahan sitä!" kuiskasi Dale. "Eikö se olekin voimakas? Mutta minä pysähdytän sen varmasti."
Karhu pysähtyi kumminkin omasta halustaan juuri metsän varjon laitaan. Siten se laskeutui kyyrysilleen saaliinsa viereen alkaen sitä jyrsiä ja repiä.
"Jess oli mainio hevonen", mumisi Dale julmasti. "Liian hyvä tuollaisen harmaakarhu-ryökäleen syötäväksi."
Sitten nousi metsästäjä tyynesti polviasentoon pyssy ojennettuna ja katseli viereisen puun alempia oksia.
"Tytöt, on mahdotonta edeltäpäin sanoa, mitä tuollainen harmaakarhu voi tehdä. Jos huudan, on teidän kiivettävä tuohon puuhun ja nopeasti."
Sanottuaan sen ojensi hän pyssynsä nojaten vasemman kyynärpäänsä polveensa. Piipun pää, joka ei ollut varjossa, kiilsi kirkkaasti kuun valossa. Mies ja ase vakautuivat liikkumattomiksi kuin kivi. Helen pidätti hengitystään. Mutta Dale hellitti otteensa ja laski pyssyn alas. "En voi nähdä jyvää selvästi", kuiskasi hän pudistaen päätään. "Muistakaa nyt, että kiipeätte puuhun, jos huudan."
Jälleen hän tähtäsi ja jäykistyi hitaasti liikkumattomaksi. Helen ei voinut kääntää lumottuja silmiään hänestä. Dale oli tuossa polviasennossa avopäin, ja ollen varjossa voi Helen selvästi nähdä hänen säännöllisen sivukuvansa, ankaran ja kylmän.
Tulen leimahdus ja kova pamahdus säikähdyttivät häntä. Sitten hän kuuli luodin sattuvan. Muutettuaan katsettaan huomasi hän karhun kallistuvan suonenvedontapaisesti kohottaen takajalkojaan. Kuului äänekkäitä napsahduksia, kun se haukkoi ilmaa raivoissaan. Mutta muuta ääntä ei kuulunut. Sitten paukahti Dalen suuri pyssy jälleen. Helen kuuli taasen sattuvan luodin omituisen läjähdyksen. Karhu kaatui jymähtäen kuin kuolettavan iskun vaikutuksesta. Mutta yhtä nopeasti oli se taas jaloillaan ja alkoi pyöriä paikoillaan karjuen käheästi ja hurjasti tuskasta ja raivosta. Sen liikkeet veivät sen nopeasti kuunvalosta puiden varjoon, jonne se katosi. Siellä muuttui murina hampaiden kiristelyksi. Pensaat ritisivät ja oksat katkeilivat, kun se pakeni metsään.
"Se on varmasti hurjana raivosta", sanoi Dale nousten seisoalleen, "ja vaikeasti haavoittunutkin. En halua kumminkaan seurata sitä tänä yönä."
Tytötkin nousivat, ja Helen huomasi jalkojensa vapisevan ja tunsi olevansa viluissaan.
"Eikö se ollutkin ihmeellistä?" huudahti Bo.
"Oletteko peloissanne, koska hampaanne kalisevat?" kysyi Dale.
"Minulla on vilu."
"Nyt onkin melko kylmä. Nyt kun tuo loppui, tunnette sen. Nell, luullakseni teitäkin vilustaa?"
Helen nyökäytti päätään. Häntä vilusti todellakin enemmän kuin milloinkaan ennen, mutta se ei estänyt verta virtaamasta omituisen lämpimästi hänen suonissaan eikä sydäntä sykkimästä nopeammasti, minkä syytä hän ei ruvennut ottamaan selville.
"Kiiruhtakaamme", sanoi Dale poistuen edellä metsästä ja kiertäen sen nokan rinteelle. Laskeuduttuaan tasangolle tunkeutuivat he harvan metsän läpi sinne, johon he olivat jättäneet hevosensa.
Tuuli alkoi nyt puhaltaa kovemmasti, ei kumminkaan metsässä, vaan aukeilla paikoilla. Se oli hirveän kylmää. Dale auttoi Bon satulaan ja sitten Helenin.
"Olen aivan jäykistynyt", sanoi tämä. "Putoan varmasti."
"Ettekä putoa. Lämpiätte tuossa tuokiossa", vastasi Dale, "sillä aiomme ratsastaa takaisin melkoista vauhtia. Antakaa Rangerin kulkea vapaasti ja pysytelkää vain satulassa."
Rangerin ensimmäiset laukat panivat jo Helenin veren kiertämään. Se kiisi kuin nuoli sen kaunismuotoisen tumman pään pysyessä Dalen hevosen rinnalla. Kuu valaisi niityn selvästi ja kirkkaasti muuttaen sen ruohon omituisesti hopeanväriseksi. Metsäsaarekkeet, jotka olivat kuin teräviä mustia saaria kuun valaisemassa järvessä, näyttivät olevan täynnä varjoja ja karhujen piilopaikkoja, joista nuo pedot olivat valmiit hyökkäämään kimppuun. Kun Helen lähestyi tuollaista metsikköä, sykkivät hänen valtimonsa ja sydän jyskytti. Puolen peninkulman pituinen ratsastus kartoitti vilun. Kaikki näytti ihmeellisen kauniilta, taivaalla kulkeva kuu, joka näytti aivan valkoiselta tuon tumman sinen keskellä, kalpeat tyynet tähdet, jotka näyttivät niin juhlallisilta suuressa etäisyydessään, nuo houkuttelevat samalla kertaa sekä ystävälliset että salaperäiset metsäniemekkeet, nopeat hevoset, jotka juoksivat pehmeästi ja tahdikkaasti ruohokossa hypellen ojien ja kuoppien yli ja pannen kovan tuulen pistämään ja leikkaamaan. Kun he olivat tullessaan ratsastaneet tämän niityn poikki, oli se tuntunut pitkältä, mutta nyt takaisin tullessa oli se yhtä lyhyt kuin lumoavakin. Helenille selvenivät kokemuksien vaikutukset hitaasti. Mutta tämä nopea ratsastus, jolloin hevoset kulkivat vierekkäin, ja kaikki tämä villi kauneus, täydensivät vuosien hitaan sisäisen työn. Hurmion aiheuttamat kyyneleet jäätyivät hänen poskilleen ja hänen sydämensä oli täynnä riemua. Kaikki tämän yön vaikutelmat menivät hänen vereensä. Hänen ei tarvinnut nyt muuta kuin tuntea ja elää, mutta hän voi ymmärtää nämä vaikutelmat ja muistaa ne ikuisesti jälkeenpäin.
Dalen hevonen ollen hieman edellä hyppäsi muutaman ojan yli. Ranger teki kauniin hypyn, mutta putosi ruohoiseen mättäikköön ja kompastui. Helen lensi sen pään yli maahan. Hän liukui suulleen käsivarret ojennettuina saaden niin kovan kolahduksen, että hän pyörtyi.
Hän kuuli Bon huudon, tunsi märän ruohon sivelevän kasvojaan ja voimakkaiden käsivarsien kosketuksen, kun ne nostivat häntä. Dale oli kumartunut hänen ylitseen katsoen häntä kasvoihin. Bo syleili häntä kiihkeästi. Helen voi ainoastaan huohottaa, sillä hänen rintansa tuntui painuneen sisään. Ilman puute tuntui hyvin tuskalliselta.
"Nell, ette suinkaan ole vahingoittunut? Putositte keveästi kuin höyhen. Tämä on ruohokkoa. Ette voi olla loukkaantunut", sanoi Dale vakavasti.
Hänen levoton äänensä tunkeutui Helenin korviin tunnottomuudesta huolimatta, ja hänen voimakkaat kätensä tunnustelivat nopeasti Helenin käsivarsia ja hartioita etsien katkenneita luita.
"Olette vain menettänyt hengityskykynne hetkiseksi", sanoi Dale.
"Sellainen tuntuu hirveältä, mutta ei ole ollenkaan vaarallista."
Helen sai jo hieman ilmaa keuhkoihinsa, jolloin tuntui kuin niihin olisi pistetty neuloilla, sitten voi hän jo hengittää syvempään ja vihdoin täydellisesti.
"Luullakseni en ole ollenkaan vahingoittunut", huohotti hän.
"Lensitte todellakin komeasti. Kauniimpaa putoamista en ole milloinkaan nähnyt. Rangerille sattuu tuollaista kumminkin harvoin. Ratsastimme liian nopeasti. Mutta se oli hauskaa, eikö ollutkin?"
Mutta tähän vastasi Bo. "Oh, suurenmoista! Olin kumminkin hieman peloissani."
Dale piti vieläkin Helenin kättä omassaan. Helen irroitti sen katsoessaan häneen. Tämä hetki ilmaisi hänelle sen, mikä päiväkausia oli ollut suloista epävarmuutta, houkuttelevan läheistä ja omituista, mutta kumminkin hämmentävää. Tämä tapaus muodosti tämän hurjan ja ihmeellisen ratsastuksen nopean lopun. Mutta sen vaikutus, sen vereen tunkeutunut tieto ei milloinkaan muuttuisi. Ja siihen oli aivan erottamattomasti yhtynyt tämä metsien mies.