XIV.
Seuraavana aamuna heräsi Helen huutoon, jonka hän luuli kuulleensa unissaan. Hän nousi säpsähtäen istualleen. Auringonnousu kultasi ja punasi juuri harjanteitten mutkaista kuusilaitaa. Bo oli polvillaan ja palmikoitsi tukkaansa samalla kun hän koetti tirkistää ulos.
Ja kimakan huudon synnyttämä kaiku kiersi takaisin kallioista. Tytöt tunsivat Dalen äänen.
"Nell, Nell, herää jo!" huusi Bo hurjasti. "Tänne on tullut vieraita, hevosia ja miehiä!"
Helen nousi polvilleen ja tirkisti Bon olan yli. Dale, seisoen suorana ja varuillaan nuotion vieressä, heilutti hattuaan. Puiston tuonnimmaisesta metsättömästä päästä lähestyi lauma kuorma-aaseja, joita ratsastavat miehet ajoivat. Ensimmäisten miesten joukosta tunsi Helen Roy Beemanin.
"Tuo ensimmäinen on Roy!" hän huudahti. "En unhota milloinkaan hänen ratsastustapaansa. Bo, tämä kai tarkoittaa eno Alin tuloa."
"Varmasti. Saamme kiittää onneamme. Täällä olemme saaneet olla turvassa ja terveinä puhumattakaan ihanasta olostamme täällä. Katsohan noita paimenia. Katsohan nyt toki! Kyllä tämä sentään on suurenmoista!" lörpötteli Bo.
Dale kääntyi ja huomasi tyttöjen katsovan ulos. "Teidän on jo aika nousta!" huudahti hän. "Enonne on saapunut."
Vetäydyttyään jälleen majaan istui Helen hetkisen aivan liikkumatonna, sillä Dalen äänen omituinen sävy järkytti häntä. Hän kuvitteli ymmärtävänsä, että Dale oli pahoillaan tuon ratsujoukon tulosta ja sen aikomuksesta — viedä hänet täältä Pinessä olevalle maatilalle. Helenin sydän alkoi heti sykkiä nopeammin, mutta niin kumeasti kuin rinta olisi koettanut hiljentää sen ääntä.
"Kiiruhtakaa nyt, tytöt!" huusi Dale.
Bo oli jo polvillaan pienen puron rannalla olevalla litteällä kivellä pärskyttäen vettä ympärilleen kiireissään. Helenin kädet vapisivat niin, että hän tuskin voi nauhoittaa kenkiään ja kammata tukkaansa, ja hän viipyikin pukeutumisessaan paljon kauemmin kuin Bo. Kun hän tuli näkyviin, puristi muudan lyhyt tanakka mies, jolla oli karkeat vaatteet ja raskaat kengät, juuri Bon käsiä.
"Kas vain, olet aivan Raynerien näköinen", kuuli Helen hänen sanovan.
"Muistan isäsi, joka oli hyvin komea mies."
Heidän vieressään seisoivat Dale ja Roy, ja kauempana oli ryhmä hevosia ja miehiä.
"Eno, tuolta tulee Nell", sanoi Bo hiljaa.
"Niinkö?" Vanha karjankasvattaja hengitti syvään kääntyessään.
Helen kiiruhti. Hän ei ollut luullut voivansa muistaa enoaan, mutta silmäys vain noihin ruskeihin iloisiin kasvoihin ja noihin sinisiin, loistaviin, mutta kumminkin surullisiin silmiin herätti hänen muistonsa ja hän tunsi enonsa, samalla kun äitikin muistui omituisesti hänen mieleensä.
Eno ojensi kätensä ottaakseen hänet vastaan.
"Nell Auchincloss kiireestä kantapäähän asti!" huudahti hän suudellessaan Nelliä. "Olisin tuntenut sinut kaikissa tapauksissa."
"Eno Al", mumisi Helen, "muistan sinut, vaikka olinkin silloin vain nelivuotias."
"Ah, muistatko! Muistan sinut istumassa hajasäärin polvellani, mutta silloin oli tukkasi vaaleampi ja kiharampi. Kummatkin ominaisuudet ovat nyt hävinneet… Kuusitoista vuotta! Olet siis kaksikymmenvuotias nyt. Millainen hieno ja hartiakas tyttö sinusta on kasvanutkaan! Ja, Nell, olet kaunein Auchincloss, mitä milloinkaan olen nähnyt!"
Helen tunsi punastuvansa ja irroitti kätensä, kun Roy lähestyi tervehtiäkseen häntä. Hän seisoi avopäin, jäntevästi ja suorana, mutta eivät hänen kirkkaat silmänsä, eivät hänen tyynet kasvonsa eikä hänen ojennettu kätensä ilmaisseet mitään tuosta koetellusta uskollisuudesta ja suoritetusta työstä, jonka Helen tunsi hänen tehneen.
"Kuinka voitte, neiti Helen? Entä te, Bo?" sanoi hän. "Olette molemmat päivettyneet ja näytätte terveiltä. Olen todellakin viivytellyt tuomasta enoanne tänne, mutta luulin teidän viihtyvän täällä Miltin luona jonkun aikaa."
"Viihtyneet olemmekin", vastasi Bo viekkaasti.
"No istuutukaamme nyt!" sanoi Auchincloss hengittäen syvään.
Hän vei tytöt turvepenkille, jonka Dale oli valmistanut heille suuren kuusen juurelle.
"Olet varmaankin väsynyt. Kuinka voit?" kysyi Helen levottomasti.
"Väsynytkö! Voin ehkä hieman ollakin juuri tällä hetkellä. Mutta kun Joe Beeman ratsasti luokseni kertomaan teistä, unhotin heti, että olen väsynyt vanha hevoskaakki. En ole ollut näin terve vuosikausiin. Ehkä noin kauniit ja nuoret sisarentyttäret voivat tehdäkin minusta uuden miehen."
"Eno Al, minusta sinä näytät voimakkaalta ja terveeltä", sanoi Bo. "Ja niin nuoreltakin, että —"
"Niin, niin, kyllä tiedän", keskeytti Al. "Näen lävitsenne. Voitte tehdä enonne hyväksi paljonkin. Niin, tytöt, tunnen voivani hyvin. Mutta omituista tämä sittenkin on! Ehkä iloni saada nähdä teidät turvassa silloin, kun tuo kirottu Beasley-roisto —"
Helenin katsoessa häneen vakavasti hänen kasvonsa muuttuivat nopeasti — ja kaikkien näiden tukalien työn, taistelun ja tappioiden vuosien uurtamiin vakoihin yhtyi jotakin, joka ei ollut ikää eikä alistumista, vaan molempien aiheuttamaa surua.
"Viis hänestä kumminkin nyt!" lisäsi Al hitaasti ja lämmin hohde palasi jälleen hänen kasvoihinsa. "Dale, tulehan tänne."
Metsästäjä tuli lähemmäksi.
"Olen sinulle velkaa enemmän kuin milloinkaan voin maksaa", sanoi
Auchincloss puristaen sisarentyttäret syliinsä.
"Ei, Al, ette ole velkaa minulle mitään", vastasi Dale miettiväisesti, katsoen muualle.
"Joutavia", murahti Al. "Siinä sen nyt kuulitte, tytöt. Kuuntelehan kumminkin, sinä villi metsästäjä, kun sanon. Ja te tytöt myöskin. Milt, en ole milloinkaan uskonut sinun osaavan tehdä mitään muuta kuin metsästää, mutta minun on kai nieltävä väärä luuloni sinusta nyt. Ja niin minä teenkin. Tulosi luokseni, kuten teit, vaikka sitten karkoitinkin sinut talostani, suunnitelmassasi pysyminen ja tyttöjeni suojeleminen tuolta yllätykseltä ovat suurimmat palvelukset, mitä minulle kukaan mies milloinkaan on tehnyt. Minua hävettää väärä tuomioni, ja tässä on käteni."
"Kiitoksia, Al", vastasi Dale hymähtäen ja tarttui ojennettuun käteen.
"Haluatteko leiriytyä nyt tänne?"
"Emme suinkaan. Lepäämme vain hieman, jolla aikaa saat kiinnittää tyttöjen matkatavarat aasien selkään, ja sitten lähdemme. Lähdet kai kanssamme?"
"Huudan sitten tytöt aamiaiselle", sanoi Dale poistuen vastaamatta
Auchinclossin kysymykseen.
Helen, ymmärsi, ettei Dale aikonut tulla heidän kanssaan Pineen, ja tämä huomio hämmästytti häntä suuresti. Oliko hän toivonut Dalen tulevan?
"Tule tänne, Jeff!" huusi Al eräälle miehelleen.
Muudan lyhyt vääräsäärinen mies, jolla oli pölyiset vaateet ja auringon paahtamat kasvot, erosi joukosta. Hän ei ollut enää nuori, mutta hän hymyili poikamaisesti ja hänellä oli pienet kirkkaat silmät. Tullessaan otti hän omituisesti ränsistyneen hatun päästään.
"Jeff, tervehdi sisarentyttäriäni", sanoi Al. "Tämä on Helen ja isäntäsi tästä päivästä alkaen. Ja tämä tässä on Bo, kuten hänen nimensä nyt lyhennettynä kuuluu. Hänen nimensä on oikeastaan Nancy, mutta kun hän lepäsi vielä kätkyessään, sanoin häntä Bo-Peepiksi, ja se nimi hyväksyttiin. Tytöt, tässä näette työnjohtajani, Jeff Mulveyn, joka on ollut luonani parikymmentä vuotta."
Esitteleminen hämmästytti kaikkia noita kolmea, erittäinkin Jeffiä.
"Jeff, irroita kuormat ja satulat, sillä meidän on levähdettävä hieman", sanoi Al työnjohtajalleen.
"Nell, saat kyllä tekemistä ohjatessasi tuota joukkoa", nauroi Al. "Heillä ei ole vielä kenelläkään vaimoa. Mutta he ovatkin sellaisia veitikoita, ettei kukaan nainen heistä huolisikaan."
"Eno, toivoakseni ei minun milloinkaan tarvitse ruveta heidän isännäkseen", vastasi Helen.
"Kuinka? Sinun on ryhdyttävä siihen toimeen nyt heti", selitti Al. "Mitään roistoja eivät he kumminkaan ole. Olen sitäpaitsi saanut oivallisen uuden miehen."
Sanottuaan sen kääntyi hän Bohun päin ja tarkasteltuaan tämän sieviä kasvoja kysyi hän nähtävästi hyvin tosissaan: "Lähetitkö erään Carmichael-nimisen paimenen kysymään minulta työtä?"
Bo näytti hyvin hämmästyneeltä.
"Carmichael! En ole milloinkaan kuullut tuota nimeä ennen", vastasi Bo hämillään.
"No, sanoinhan sen jo, että tuo nuori veitikka valehteli", sanoi
Auchincloss. "Mutta pidin tuon pojan näöstä ja annoin hänen jäädä."
Sitten kääntyi tilanomistaja laiskoittelevien paimenien puoleen.
"Las Vegas, tulehan tänne!" huusi hän kovasti.
Helen hurmaantui katsoessaan erästä pitkää ja solakkaa paimenta, joka vastahakoisesti erosi joukosta. Hänellä oli ruskeiksi ahavoittuneet kasvot, nuoret kuin pojan. Helen tunsi hänet, muisti tuon liehuvan punaisen kaulahuivin, heiluvan revolverin ja tuon hitaan, kannusten kilinän säestämän käynnin. Mies ei ollut kukaan muu kuin Bon ihailija, tuo las-vegasilainen paimen.
Sitten Helen katsahti Bohun ja nähtyään hänet oli hänen melkein mahdoton pidättää nauruaan. Tämäkin nuori neiti tunsi tuon vastahakoisesti ja luonteenomaisesti lähestyvän paimenen. Bo katsoi maahan punastunein poskin, ja Helen totesi ensimmäisen kerran, että Bokin voi joutua neuvottomaksi. Hän kalpeni ja muuttui sitten punaiseksi kuin ruusu.
"Kuulehan, sisarentyttäreni ei sano milloinkaan kuulleensa Carmichael-nimeä", sanoi Al vakavasti paimenen seisahtuessa hänen eteensä. Helen tiesi enon kohtelevan miehiään ankarasti, mutta nähdessään nyt hänen silmiensä ilmeen rauhoittui hän ja kuunteli huvitettuna.
"En voi sille mitään, isäntä", sanoi paimen hitaasti. "Vanha ja hyvä texasilainen nimi se kumminkin on."
Hän ei näyttänyt olevan ollenkaan hämillään, vaan oli yhtä tyyni, vapaa, kirkassilmäinen ja hidas kuin tuonakin päivänä, jolloin Helen oli mieltynyt hänen lämpimiin nuoriin kasvoihinsa ja terävään katseeseensa.
"Texas! Te tuolta Pan Handlesta kotoisin olevat miehet kerskailette aina tuolla Texasillanne. En ole nähnyt milloinkaan teidän texasilaisten voittavan ketään, ei ainakaan missourilaisia", vastasi Al äreästi.
Carmichael vaikeni kunnioittavasti ja karttoi huolellisesti katsomasta tyttöihin.
"Tulemme kaikki nimittämään sinua Las Vegasiksi kumminkin", jatkoi Al.
"Etkö sanonut sisarentyttäreni lähettäneen sinut luokseni?"
Nyt haihtui Carmichaelin tyyneys.
"Kuulkaahan, isäntä, muistini on melko huono", vastasi hän. "Sanoin vain —"
"Älä ollenkaan kieräile. Minun muistini ei ole huono", vastasi Al matkien toisen pitkäveteistä puhetta. "Sanoit, että sisarentyttäreni on luvannut sanoa hyvän sanan puolestasi."
Tässä katsoi Carmichael pelokkaasti Bohun ja tulos masensi hänet nähtävästi kokonaan. Hän luuli varmaankin Bon ilmeen tarkoittavan jotakin, jota se ei tarkoittanut, sillä Helen oli näkevinään siinä vain hämmennystä ja pelkoa. Tytön silmät olivat suuret ja loistavat ja kumpaankin poskeen alkoi ilmestyä punaa, kun hän koetti toipua hämmennyksestään.
"Etkö sanonutkin niin?" kysyi Al tiukasti.
Katseesta, jonka vanhus siirsi paimenesta tyttöihin, huomasi Helen, että hän aikoi huvitella Carmichaelin kustannuksella.
"Kyllä, isäntä", vastasi paimen nopeasti.
"No niin! Tuossa on nyt sisarentyttäreni. Toimi nyt niin, että hän sanoo tuon sanan."
Carmichael katsoi Bohun ja Bo häneen. Heidän katseensa olivat omituiset, ihmettelevät, ja muuttuivat vihdoin ujosteleviksi. Bo tuijotti lopulta maahan ja paimen unhotti nähtävästi kokonaan saamansa käskyn.
Helen laski kätensä enonsa käsivarrelle.
"Eno, tuosta kaikesta saatte syyttää minua", sanoi hän. "Kun juna pysähtyi Las Vegasissa, näki tämä nuorukainen meidät avoimessa ikkunassa ja arvasi varmaankin, että olemme orpoja ja ikävöiviä tyttöjä, jotka olemme eksyneet tänne Länteen, koska hän puhutteli meitä kauniisti ja ystävällisesti. Hän oli kuullut puhuttavan teistä ja kysyi, kuten otaksuin, piloillaan, luulimmeko teidän antavan hänelle työtä. Ja minä vastasin kiusoitellakseni Bota, että Bo varmaankin suostuu suosittelemaan häntä."
"Vai niin se olikin!" vastasi Al katsoen Bohun iloisesti. "Otin tämän Las Vegasin palvelukseeni hänen sanojensa perusteella. Sano nyt suosituksesi, ellet halua nähdä hänen menettävän paikkaansa."
Bo ei käsittänyt enonsa leikkiä, koska hän katsoi vakavasti paimeneen.
Mutta hän oli kumminkin käsittänyt jotakin.
"Hän oli ensimmäinen, joka puhutteli meitä ystävällisesti täällä
Lännessä", sanoi hän katsoen enoaan silmiin.
"Tuo on kyllä melko hyvä suositus, mutta riittämätön", vastasi Al.
Kuuntelijat nauraa hihittivät ja Carmichael nojasi vuoroin kumpaankin jalkaansa.
"Hän on, hän on mainion ratsastajan näköinen", jatkoi Bo epäröiden.
"Paras, mitä milloinkaan olen nähnyt", myönsi Al sydämellisesti.
"Varmaankin on hän hyvä ampujakin", sanoi Bo toivovasti.
"Bo, hänen revolverinsa riippuu yhtä matalalla kuin Jim Wilsonin ja kaikkien noiden muidenkin texasilaisten ampujien. Tuo ei ollut mikään suositus."
"Silloin menen minä takuuseen hänen puolestaan", sanoi Bo lopullisesti.
"Se riittääkin." Auchincloss kääntyi nyt paimeneen päin. "Las Vegas, olet muukalainen parissamme, mutta olet tervetullut miesteni joukkoon, ja toivon, ettet milloinkaan petä meitä."
Auchinclossin ääni muuttuessaan leikillisestä vakavaksi ilmaisi Helenille, miten kipeästi vanha tilanomistaja tarvitsi uusia luotettavia miehiä, ja vihjaisi samalla tulevista kovista päivistä.
Carmichael seisoi Bon edessä hattu kädessään pyörittäen sitä yhtämittaa ympäri ja nähtävästi täynnä sanoja, joita hän ei saanut sanotuksi. Tyttö puolestaan näytti hyvin sievältä punaisine poskineen ja loistavine silmineen. Helen näki sillä hetkellä enemmän kuin hänen mykän hämmennyksensä.
"Neiti Rayner, olen teille hyvin kiitollinen", änkytti paimen hetken kuluttua.
"Olette hyvin tervetullut", vastasi Bo hiljaa.
"Lähdin heti seuraavassa junassa", lisäsi paimen.
Kun hän sanoi tämän, katsoi Bo suoraan häneen, mutta ei näyttänyt kuulevan.
"Miksi teitä sanotaan?" kysyi Bo sitten nopeasti.
"Carmichaeliksi."
"Kuulin sen. Mutta eikö eno nimittänyt teitä Las Vegasiksi?"
"Nimitti kyllä, mutta minun vikani se ei ole. Nuo paimentoverini rupesivat nimittämään minua niin heti. He eivät tiedä sen parempaa. Onpa niin ja näin, vastaanko siihen nimeen. Mutta, neiti Bo, oikea nimeni on Tom."
"En mitenkään voi sanoa teitä muuksi kuin Las Vegasiksi", vastasi Bo melko suloisesti.
"Mutta suokaa nyt anteeksi, en pidä siitä ollenkaan",, vastusti
Carmichael.
"Ihmisiä nimitetään usein nimillä, joista he eivät pidä", vastasi Bo hyvin merkityksellisesti.
Paimen punastui hiusmartoa myöten. Helen ymmärsi yhtä hyvin kuin hänkin, että Bo vihjaisi tuohon viimeiseen rohkeaan nimitykseen, jonka paimen oli ylpeästi singonnut suustaan silloin kun juna lähti Las Vegasista. Helen aavisti myöskin hieman niitä vaikeuksia, joita Carmichael vielä saisi kestää. Dale huusi nyt tyttöjä aamiaiselle, ja niin säästyi tuo hämmästynyt nuorukainen enemmiltä pistelyiltä.
Tämä Helenin viimeinen ateria Paratiisissa aiheutti omituista ja selittämätöntä pidättyväisyyttä. Hänellä ei ollut juuri mitään sanomista. Bo oli vallattomimmalla tuulellaan, kiusoitteli lemmikeitään, laski leikkiä enonsa ja Royn kanssa, härnäsipä vielä Daleakin, joka näytti hieman vakavalta. Roy oli tavallinen kuiva ja järkevä oma itsensä. Ja Auchincloss, joka istui läheisyydessä, oli tarkkaavainen kuuntelija. Kun Tom ilmestyi näkyviin hiipien niin kissamaisen miellyttävästi leiriin kuin se olisi tiennyt olevansa kaikkien suosikki, voi tilanomistaja tuskin hillitä itseään.
"Dale, onko tuo se kirottu puuma?" hän huudahti.
"Kyllä. Sanomme sitä Tomiksi."
"Se olisi suljettava aitaukseen tahi kiinnitettävä ketjuun. En voi sietää puumia", vastasi Al.
"Tom on niin kesy ja vaaraton kuin kissa."
"Joutavia! Voit kertoa tuollaista tytöille, jos haluat, mutta et minulle. Olen vanha tekijä, kuten tiedät."
"Eno, Tom nukkuu käppyrässä vuoteeni jalkopäässä", sanoi Bo.
"Mitä?"
"Aivan varmasti. Eikö nukukin?"
Helen nyökäytti hymyillen myöntymykseksi. Sitten kutsui Bo Tomin luokseen, houkutteli sen nojaamaan päänsä etukäpäliin ja kerjäämään suupaloja.
"En olisi milloinkaan voinut uskoa tuollaista mahdolliseksi!" huudahti Al pudistaen suurta päätään. "Nuo suuret kissat ovat seuranneet jälkiäni metsissä sekä kuutamolla että pimeässä ja olen kuullut niiden kauhean huudonkin. Maailmassa ei ole mitään niin villiä ääntä kuin puuman. Vaikeroiko tämä Tom milloinkaan niin?"
"Joskus öisin", vastasi Dale.
"No hyvänen aika! Toivoakseni et kuljeta tuota keltaista veitikkaa
Pineen."
"En mitenkään!"
"Mihin aiot panna tämän suuren eläinkokoelmasi?"
Dale katsoi tarkkaavaisesti tilanomistajaan. "Aion pitää niistä huolta."
"Mutta kai sinä tulet mukaamme maatilalleni?"
"Miksi?"
Al raapi päätään ja katsoi hämmästyneenä metsästäjään. "Onhan tavallista, että käydään tuttavia tervehtimässä."
"Kiitoksia, Al. Kun ensimmäisen kerran tulen Pineen, joskus keväällä kenties, käyn ehkä katsomassa, miten voitte."
"Keväälläkö!" huudahti Auchincloss. Sitten hän pudisti päätään surullisesti ja hänen silmiinsä ilmestyi ennustava ilme. "Kunpa et tulisi silloin liian myöhään!"
"Al, tulette nyt terveeksi. Nämä tytöt parantavat teidät. En ole milloinkaan nähnyt teitä reippaampana kuin nyt."
Auchincloss ei jatkanut keskustelua tästä asiasta tällä haavaa, mutta aterian jälkeen, kun muut miehet tulivat katsomaan Dalen asuntoa ja lemmikeitä, kuulivat Helenin terävät korvat keskustelun uudistuvan.
"Kysyn sinulta vielä kerran, tuletko?" sanoi Auchincloss hiljaa ja kiihkeästi.
"En. En sovi sellaisiin oloihin", vastasi Dale.
"Milt, puhu nyt järkeä. Et voi koko ikääsi metsästellä karhuja ja kesyttää puumia", vastusti vanhus.
"Miksi en?" kysyi metsästäjä miettiväisesti.
Auchincloss nousi ja pudisteli itseään kuin hillitäkseen äreää luontoaan ja laski sitten kätensä Dalen käsivarrelle.
"Ensiksikin senvuoksi, että sinua tarvitaan Pinessä."
"Mitä? Kuka minua siellä tarvitsee?"
"Minä. Olen pian loppuun kulunut. Ja Beasley on vihamieheni. Nell perii maatilani ja kaiken muunkin omaisuuteni. Maatilan hoitajan täytyy kumminkin olla mies eikä kukaan muu kuin mies voi pitää sitä hallussaankaan. Ymmärrätkö nyt? Työ on suurenmoinen. Haluan sinut tilanhoitajakseni nyt heti."
"Ah, saatat minut aivan sanattomaksi", vastasi Dale. "Olen sinulle hyvin kiitollinen. Mutta asia on nyt kumminkin niin, että vaikka voisinkin hoitaa tuon toimen, en luullakseni haluaisi."
"Koeta sitten innostua asiaan. Siihen ei mene pitkää aikaa. Mielenkiintosi herää kyllä. Nämä seudut kehittyvät vielä. Huomasin sen jo vuosia sitten. Hallitus karkoittaa apachit pian täältä, jolloin uudisasukkaat rientävät tänne. Tulevaisuus näyttää suurenmoiselta, Dale. Sinun on ryhdyttävä toimeen nyt ja —"
Auchincloss epäröi hieman ja sanoi sitten hiljempaa: "— ja koetettava saada tyttö omaksesi. Olen sinun puolellasi."
Dalen suuri ruumis näytti hätkähtävän. "Ah, oletteko aivan pyörällä päästänne!" hän huudahti.
"Minäkö pyörällä päästäni?" huudahti Auchincloss. Sitten hän kirosi.
"Sanon sinulle minuutissa, millainen olet."
"Mutta, Al, puhutte todellakin kuin vanha houkka."
"Miksi niin?"
"Senvuoksi, ettei tuo ihmeellinen tyttö halua milloinkaan katsoa minuun päinkään", vastasi Dale vaatimattomasti.
"Huomaan hänen jo kiintyneen sinuun", sanoi Al töykeästi.
Dale pudisti päätään kuin väitteleminen vanhan tilanomistajan kanssa olisi ollut toivotonta.
"No viis siitä", jatkoi Al. "Ehkä olen vanha houkka, erittäinkin siinä suhteessa, että kiinnyn sinuun. Toistan kumminkin vieläkin — haluatko tulla Pineen luokseni työnjohtajakseni?"
"En."
"Milt, minulla ei ole poikaa ja minä pelkään Beasleytä", kuiskasi Al liikutettuna.
"Al, pakotatte minut häpeämään", sanoi Dale käheästi. "En voi tulla. En uskalla."
"Etkö uskalla?"
"Al, en oikein tiedä, mikä minua vaivaa. Mutta pelkään paljastavani itseni, jos tulen sinne."
"Silloin olet sinäkin kiintynyt tuohon tyttöön."
"En tiedä, mutta pelkään kumminkin. Senvuoksi en haluakaan tulla."
"Kyllä sinä tulet ja —"
Helen nousi sykkivin sydämin ja kuumennein korvin ja poistui niin kauaksi, ettei hän voinut kuulla. Hän oli kuunnellutkin liian kauan sellaista, jota ei oltu tarkoitettu hänen korvilleen, mutta hän ei ollut kumminkaan pahoillaan. Hän käveli muutamia kymmeniä metrejä puron rantaa pitkin puiden alta niityn aukean päähän ja seisoessaan siellä tunsi hän kauniin näköalan tyynnyttävän hänen mielenliikutuksensa. Seuraavat hetket muodostuivat sitten onnellisimmiksi hänen Paratiisissa viettämistään ja sisällysrikkaimmiksi hänen elämästään.
Hänen enonsa huusi hänet kumminkin pian luokseen.
"Nell, Dale haluaa lahjoittaa sinulle mustan hevosensa. Suostuin jo siihen sinun puolestasi."
"Ranger on paremman hoidon tarpeessa kuin minä voin antaa sille", sanoi Dale. "Se juoksentelee vapaana metsissä suurimman osan ajastaan. Olisin hyvin kiitollinen, jos ottaisitte sen. Ja Pedron myöskin."
Bo siirsi kostean katseensa Dalesta sisareensa.
"Tietysti hän haluaa Rangerin. Koettakaapas tarjota sitä minulle."
Dale seisoi siinä odottaen huopapeite käsissään valmiina satuloimaan hevosen. Carmichael kiersi Rangeria arvostellen sitä terävästi, kuten paimen ainakin.
"Las Vegas, tiedättekö oikeastaan mitään hevosista?" kysyi Bo.
"Minäkö? Jos joskus ostatte tahi myytte hevosia, on teidän kutsuttava minut siihen tilaisuuteen", vastasi Carmichael.
"Onko Ranger mielestänne hyvä?" jatkoi Bo.
"On! Ostaisin sen heti, jos vain voisin."
"Las Vegas, olette myöhästynyt", sanoi Helen lähestyessään ottaakseen hevosen haltuunsa. "Ranger on minun."
Dale käänsi huopapeitteen kaksinkerroin ja heitti sen hevosen selkään.
Sitten hän heilautti voimakkaalla nykäisyllä satulan paikoilleen.
"Kiitoksia teille hyvin paljon lahjastanne", sanoi Helen hiljaa.
"Ei ansaitse. Olen vain iloinen saadessani antaa sen teille", vastasi Dale ja lisäsi hetken kuluttua vetäistyään remmejä ja hihnoja vielä muutamia kertoja. "Kas niin. Se on nyt valmis käytettäväksenne."
Sanottuaan sen nojautui hän satulaan ja katsoi Heleniä, kun tämä taputteli ja hyväili Rangeria. Helen, ollen nyt voimakas ja tyyni naisellisessa tietoisuudessaan omastaan ja Dalen salaisuudesta ja voiden täydellisesti hillitä itsensä, katsoi suoraan ja vakavasti Dalea silmiin. Dalekin näytti voivan hillitä itsensä, vaikka hänen päivettyneet poskensa olivatkin hieman kalpeammat.
"En voi kumminkaan kiittää teitä tarpeeksi enkä milloinkaan korvata teille sisarelleni ja minulle osoittamianne palveluksia", sanoi Helen.
"Ei teidän tarvitsekaan. Ja palvelukseni, kuten niitä nimitätte, ovat tehneet minulle vain hyvää."
"Tuletteko Pineen kanssamme?"
"En."
"Mutta tulette kai kumminkin pian?"
"En luullakseni", vastasi Dale katsoen syrjään.
"Milloin vasta?"
"Ehkä sitten keväällä."
"Keväälläkö? Sinne on vielä niin pitkä aika. Ettekö halua tulla katsomaan minua jo ennen?"
"Kyllä, jos vain voin päästä Pineen."
"Olette ensimmäinen Lännessä saamani ystävä", sanoi Helen vakavasti.
"Saatte kyllä useampia, ja luullakseni pian unhotatte hänet, jota sanoitte metsien mieheksi."
"En unhota milloinkaan ketään ystävääni. Ja parempaa kuin te ei minulla milloinkaan ole ollut."
"Olen ylpeä muistaessani sen."
"Mutta muistatteko te — lupaatteko tulla Pineen?"
"Lupaan."
"Kiitos sitten. Kaikki on nyt hyvin. Hyvästi ystäväni."
"Hyvästi", sanoi Dale puristaen hänen kättään. Hänen katseensa oli tyyni, lämmin ja kaunis, mutta kumminkin surullinen.
Auchinclossin sydämellinen ääni rikkoi lumouksen. Silloin Helen huomasi, että muut olivat jo nousseet satulaan. Bo oli ratsastanut aivan heidän viereensä. Hänen kasvonsa olivat vakavat, iloiset ja surulliset, kaikkea samalla kertaa, kun hän sanoi jäähyväiset Dalelle. Kuorma-aasit olivat jo matkalla viheriälle rinteelle päin. Helen nousi viimeiseksi satulaan, mutta Roy erosi kumminkin Dalesta viimeiseksi. Pedro seurasi mukana vastahakoisesti.
Matkue, joka kiipesi ruskeata ja tuoksuvaa tietä ylöspäin tummien kuusien varjossa, oli iloinen ja laulut kajahtelivat. Helenkin tunsi itsensä hyvin onnelliseksi, vaikka eron aiheuttama tuska ei haihtunutkaan hänen rinnastaan.
Hän muisti, että rinteen puolivälissä oli tiessä mutka, ennenkuin se poikkesi aukealle mäelle. Matka sinne tuntui pitkältä, mutta vihdoin kumminkin päästiin sinne. Hän pysähdytti Rangerin voidakseen viimeisen kerran katsoa laaksoon.
Se näkyi alempaa tummanviheriänä ja kirkkaan keltaisena niittynä, joka nukkui länteen painuvan auringon valossa kauniina, villinä ja eristettynä. Sitten huomasi hän Dalen seisovan kuusien ja mäntyjen välisessä aukossa ja heiluttavan hänelle kättään. Helen vastasi tervehdykseen.
Roy tavoitti hänet silloin ja pysähdytti myöskin hevosensa. Hän heilutti hattuaan Dalelle ja huudahti niin kimakasti, että se herätti nukkuvan kaiun, joka kiersi omituisesti kalliosta kallioon.
"Milt ei ole ennen milloinkaan ymmärtänyt, mitä yksinään olo merkitsee, mutta kyllä hän sen nyt käsittää", sanoi hän kuin ääneen ajatellen.
Ranger lähti kävelemään omasta halustaan ja poistuen pengermältä painautui se kuusikkoon. Paratiisi häipyi Helenin näkyvistä. Tuntikausia ratsasti hän sitten varjoista ja tuoksuvaa polkua eteenpäin ihaillen värien ja luonnon kauneutta ja kuunnellen virtaavan veden kohinaa ja lorinaa, mutta koko ajan muistellen kumminkin tuota suloista ja kohtalokasta toteamista, joka oli lumonnut hänet, tuota, että metsästäjä, tuo metsien omituinen mies, joka oli niin perillä luonnosta ja niin vieras kaikille mielenliikutuksille, joka oli niin yksinäinen, vaatimaton ja voimakas kuin luonnonvoimat, jotka olivat kasvattaneet hänet, oli rakastunut häneen tietämättä sitä.