XV.
Dale seisoi käsivarsi kohotettuna ja katsoi, miten Helen ratsasti pengermällä ja katosi metsään. Näytti kuin kuusikkomäki olisi niellyt hänet. Hän oli mennyt. Dale laski hitaasti kätensä liikkein, jotka ilmaisivat omituista lopullisuutta ja kaunopuheista toivottomuutta, joista hän oli aivan tietämätön.
Hän meni niitylle ja sitten asuntoonsa syventyen metsästäjän moniin tehtäviin. Mutta niitty ei tuntunut enää samalta kuin ennen, ei hänen kotinsa eikä työkään.
"Tällainen on kai luonnollista", puheli hän itsekseen alistuvasti, "mutta hyvin outoa minulle. Sellaista siitä seuraa, kun saa ystäviä. Nell ja Bo ovat nyt tämän erotuksen syynä, jollaista en milloinkaan ennen ole huomannut."
Hän totesi, että tuon erotuksen olivat muodostaneet vastuunalaisuuden tunne, tyttöjen toveruuden aiheuttama viehätys ja vilkkaus, ja lopulta ystävyys. Mutta hän luuli tuon tunteen haihtuvan pian nyt, kun sen aiheuttajat olivat poistuneet.
Ennenkuin hän oli työskennellyt tuntiakaan leirissään, totesi hän muutoksen tapahtuneen, mutta se ei ollut kumminkaan sellainen kuin hän oli luullut. Hänen ajatuksensa olivat aina olleet työssä kiinni, millaista se sitten lienee ollutkaan, mutta nyt hän työskenteli ajatusten harhaillessa omituisesti muualla.
Pieni karhunpenikka vinkui hänen kintereillään, kesy peura tuntui katselevan häntä miettiväisesti ja kysyvästi, ja suuri puuma harhaili sinne tänne kuin etsien jotakin.
"Kaipaatte kaikki luullakseni heitä", sanoi Dale. "He ovat kumminkin nyt poistuneet ja teidän on tyydyttävä minuun."
Jonkunlainen epämääräinen kyllästymisen tunne lemmikkeihinsä hämmästytti häntä. Äkkiä hän tuskastui itseensä ja hämmästyi — mielialoja, jotka olivat hänelle kokonaan tuntemattomia. Useita kertoja, kun hän oli vaipunut mietteihinsä vanhaan tapaansa, huomasi hän etsivänsä katseellaan Heleniä ja Bota. Ja jokainen kerta oli järkytys voimakkaampi. He olivat menneet, mutta heidän jättämänsä tunnelma ei haihtunut. Sitten kuin hän oli lopettanut askareensa, meni hän hajoittamaan majaa, jossa tytöt olivat asuneet. Kuusenoksat olivat kuivuneet ruskeiksi ja varisivat, tuuli oli kallistanut katon ja seinät nojautuivat sisäänpäin. Koska tuota pientä asuntoa ei enää tarvittu, oli kai parasta, että hän hajoitti sen. Dale ei tiennyt, että hänen katseensa oli tiedottomasti usein suuntautunut sinnepäin. Senvuoksi hän menikin sinne aikoen hävittää sen.
Ensimmäisen kerran sen jälkeen kuin Roy oli rakentanut tuon majan, meni hän nyt sinne sisälle! Mikään ei ollut varmempaa kuin se, että hän tunsi outoa mielenliikutusta, jota hän ei ollenkaan käsittänyt. Huopapeitteet olivat levällään kuusen oksilla epäjärjestyksessä ja kiiruhtavien käsien syrjään heittäminä, mutta kumminkin säilyttäen vielä jotakin pyöreistä laskoksista, joissa nuo solakat vartalot olivat levänneet. Mutta harso, jota Bo oli usein käyttänyt, paitsi neulastyynyä, ja punainen nauha, jota Helen oli käyttänyt tukassaan, riippui muutamasta oksasta. Nuo esineet olivat ainoat, jotka tytöt olivat unhottaneet. Dale katseli niitä tarkkaavaisesti, sitten huopapeitteitä ja lopuksi tuon pienen tuoksuvan majan muitakin erikoiskohtia ja poistui sieltä sellainen kummallinen tunne mielessään, ettei hän voi hävittää majaa, jossa Helen ja Bo olivat asuneet niin kauan.
Sitten hän tarttui innokkaasti pyssyynsä ja läksi metsästämään. Hänen lihavarastonsa talveksi oli vielä kokoamatta. Ponnistukset sopivat hänen tunnelmaansa, hän kiipesi kauaksi ja sivuutti monta varuillaan olematonta peuraa voidakseen olla murhaamatta ja kaatoi lopulta muutaman, joka läksi hurjasti pakoon. Ammuttuaan sen ryhtyi hän tuohon Herkulekselle sopivaan työhön: kantamaan koko tuota suurta ruhoa kokonaisena kotiin. Ollen siten kuormitettu horjui hän puiden alla hikoillen äärettömästi ja ollen usein aivan tukehtumaisillaan ja nääntymäisillään ponnistuksiin, kunnes hän vihdoin saapui kotiinsa. Siellä hän heitti peuran hartioiltaan maahan ja kumartui katsomaan sitä rinnan noustessa ja laskeutuessa vielä kovasti. Mutta ei sen väijyminen eikä mestarillinen laukaus, ei sellaisen painon kotiin kantaminen, jossa olisi ollut työtä kahdellekin miehelle, eikä tuon kauniin saaliin katseleminen tuottanut Dalelle sellaista iloa kuin ennen.
"Olen hieman hajamielinen", mumisi hän kuivatessaan hikeä kuumilta kasvoiltaan. "Tahi ehkä hieman pyörällä päästäni, kuten sanoin Alinkin olevan. Mutta kyllä se haihtuu."
Mutta mikä häntä sitten lieneekään vaivannut, se ei haihtunut. Kuten ennenkin päivän kestäneen metsästyksen jälkeen istuutui hän nuotion ääreen katselemaan, miten auringonlaskun kultainen hohde muuttui jyrkänteillä. Vanhasta tottumuksesta silitteli hän kesyn puumansa karvaista päätä ja tarkasteli, miten kulta muuttui punaiseksi ja sitten tummeni, kunnes hämärä kietoi seudun vaippaansa kuin huopapeite. Hän kuunteli, kuten ennenkin, putouksen unista ja nukuttavaa kohinaa ja huomasi, että vanha tuttu kauneus, villeys, hiljaisuus ja yksinäisyys olivat samat kuin ennenkin, mutta vanha tyytyväisyys tuntui omituisesti haihtuneen.
Suruissaan totesi hän silloin, että hän kaipasi tyttöjen hauskaa seuraa. Hitaissa muisteloissaan ei hän erottanut Heleniä Bosta. Kun hän meni vuoteelleen, ei hän nukkunutkaan heti, vaikka aina ennen jo muutamien hetkien kuluttua, kun hiljaisuus tuli syvemmäksi ja tuuli humisi puissa, hän oli vaipunut uneen. Tämä yö oli kumminkin erilainen. Vaikka hän oli väsynyt, ei hän kumminkaan saanut unta. Salot, vuoret, niityt ja leiri tuntuivat menettäneen jotakin. Pimeyskin tuntui autiolta. Ja kun hän vihdoin nukkui, kiusasivat levottomat unet häntä.
Hän nousi silloin, kun päivä rupesi kirkkaasti sarastamaan, ja ryhtyi töihinsä notkeasti kuin ainakin hirvien metsästäjä.
Tämän vaivalloisen päivän illalla, joka oli ollut aivan täynnä vanhaa jännitystä, työtä ja vaaroja ja uusia huomioita, oli hänen pakko tunnustaa, ettei metsästys enää tyydyttänyt häntä.
Ollessaan vuorilla tänään, kun tuuli puhalsi tuimasti häntä kasvoihin ja heilutteli alempana olevia autioita kuusikoita, oli hän monta kertaa huomannut katselevansa jonnekin näkemättä mitään, pysähtyvänsä tarpeettomasti ja haaveilevansa enemmän kuin milloinkaan ennen elämässään.
Kerran, kun komea hirvi oli ilmestynyt muutamalle kallioiselle harjulle, hirnunut uhmaavasti näkymättömille kilpailijoille ja muodostanut pilkan, jonka olisi pitänyt panna jokaisen metsästäjän suonet sykkimään, ei Dale ollut kohottanutkaan pyssyään. Hän oli silloin juuri ollut kuulevinaan Helenin sanovan: "Milt Dale, ette ole mikään intiaani. Antautumalla kokonaan villiin metsästäjän elämään menettelette itsekkäästi. Sellainen ei ole oikein. Rakastatte tätä yksinäistä elämää, mutta sellainen ei ole työtä. Työtä, jota ei tehdä muiden hyväksi, ei voida sanoa oikean miehen työksi."
Siitä hetkestä alkaen rupesi hänen omatuntonsa soimaamaan häntä. Ei sillä, mitä hän rakasti, vaan sillä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä, oli jotakin merkitystä maailmassa hyvästi täytettyyn velvollisuuteen nähden. Vanha Al Auchincloss oli ollut oikeassa. Dale kulutti vain voimansa ja järkensä turhaan sen sijaan että hän olisi käyttänyt niitä Lännen kehittämiseksi. Hän oli nyt saavuttanut kypsyytensä. Jos hän tiedoillaan luonnonlaeista olikin oppinut ymmärtämään ihmisten taistelun olemassaolostaan, paikoista ja omistusoikeudestaan, ja senvuoksi ruvennut halveksimaan heitä, ei hänen silti tarvinnut pysytellä erillään heistä ja työstä, joka oli tarpeen tässä käsittämättömässä maailmassa.
Dale ei vihannut työtä, vaikka hän rakastikin vapautta. Oleskeleminen yksinään luonnonhelmassa luonnonvoimien parissa, työskenteleminen, haaveileminen, laiskoitteleminen, kiipeileminen ja nukkuminen, velvollisuuksista, suruista, kahleista ja ihmisten mitättömistä riemuista välittämättä, olivat aina olleet hänen ihanteitaan. Paimenet, vartijat, lampaiden kaitsijat ja maanviljelijät kulkivat paikasta paikkaan ja työstä työhön saamastaan pienestä palkasta. Tuollaisessa elämässä ei ollut milloinkaan mitään kaunista ja merkityksellistä heille. Hän oli poikasena tehnyt kaikenlaista työtä maatiloilla, ja kaikessa tuossa turhanpäiväisessä voimien kulutuksessa oli hänestä halkojen sahaaminen tuntunut mieluisimmalta. Kerran oli hän lopettanut työnsä karjan merkitsemisessä senvuoksi, että palaneen nahan haju ja muutaman säikähtyneen vasikan ammuminen olivat tehneet hänet sairaaksi. Jos ihmiset olisivat rehellisiä, ei karjan merkitseminen olisi ollenkaan tarpeellista. Hän ei ollut milloinkaan halunnut vähintäkään omistaa maata eikä karjalaumoja eikä tehdä itselleen edullisia kauppoja karjanostajien kanssa. Miksi olisi ihmisen pakko tehdä kauppoja, myydä hevosia tahi tehdä hieman työtä toisen ihmisen tappioksi? Itsesäilytysvaisto on elämän ensimmäinen laki. Mutta siten kuin kasvit ja puut, linnut ja pedot tulkitsevat tuota lakia, armottomia ja taipumattomia kun ne ovat, eivät ne kumminkaan ole ahneita eikä epärehellisiä. Ne elävät sen mukaan, mikä on parasta suurimmalle joukolle niistä.
Mutta Dalen elämänkatsomusta, joka oli yhtä kylmä, selvä ja taipumaton kuin luontokin, alkoi Helen Raynerin sanoihin sisältyvä inhimillinen vetoaminen järkyttää. Mitä hän oikeastaan tarkoittikaan? Ei suinkaan sitä, että hän tukahduttaisi luonnonrakkautensa, vaan sitä, että hän oppisi tuntemaan itsensä. Monissa tuon tytön sanoissa oli järkeä. Dale oli nuori, voimakas ja järkevä, vapaa kaikesta saastasta ja juoppoudesta. Hän voi tehdä jotakin muiden puolesta. Keiden sitten? Esimerkiksi vanhan rouva Cassin, joka oli iäkäs ja työhön kykenemätön nyt, tahi Al Auchinclossin, joka oli kuolemaisillaan, pelkäsi vihollisiaan ja toivoi, että hänen sukulaisensa saisivat periä hänen omaisuutensa ja muut hänen työnsä tulokset, tahi noiden molempien tyttöjen, Helenin ja Bon, jotka olivat aivan outoja täällä Lännessä ja joiden oli tutustuttava suuren maatilan hoitoon ja kilpaileviin harrastuksiin. Dale ajatteli vielä muitakin tuon pienen Pinen asukkaita, jotka eivät olleet onnistuneet, joiden elämä oli kovaa ja joita ehkä ystävällisyys ja apu voisivat ilahduttaa.
Millainen sitten oli Milt Dalen velvollisuus itseään kohtaan? Koska ihmiset ryöstivät toisiltaan ja ahdistivat heikompiaan, oliko hänen käännettävä selkänsä tuolle niin sanotulle sivistykselle, vai oliko hänen muututtava muiden ihmisten kaltaiseksi? Selvästi kuin kellon kilinä kuului vastaus, ettei hänen velvollisuutensa ollut tehdä kumpaakaan. Ja sitten hän näki, miten tuo pieni Pinen kylä samoin kuin muukin maailma tarvitsi hänen laisiaan miehiä. Hän oli mennyt luontoon, metsiin ja erämaahan kehittyäkseen, ja kaikki hänen tulevaisuutensa arvostelut ja ponnistukset tulisivat olemaan tuon kehityksen tuloksia.
Siten Dale, maatessaan eristetyn puistonsa pimeydessä ja hiljaisuudessa, tuli tällaiseen johtopäätökseen, jota hän piti vain taistelun alkuna.
Kului kauan, ennenkuin hän pääsi selville tämän taistelun oikeasta luonteesta, mutta vihdoin kehittyi se sellaiseksi näennäiseksi mahdottomuudeksi, että Helen Rayner oli avannut hänen silmänsä näkemään, millaiset hänen miehenvelvollisuutensa olivat. Hän tunsi hyväksyvänsä ne, vaikka hän oli huomaavinaankin omituisen esteen tuossa hämmentävässä, järkyttävässä ja suloisessa pelossa — lähestyä häntä joskus vielä.
Silloin kiintyivät hänen ajatuksensa nopeasti tyttöön, ja luopuen kaikesta vastustuksestaan heittäytyi hän tuntemattomien, omituisten mielikuvien valtaan.
Kun hän heräsi seuraavana päivänä, oli taistelu kovimmillaan. Hänen järkensä oli toiminut nukkuessakin. Ensimmäiseksi muistuivat hänen mieleensä Al Auchinclossin merkitykselliset sanat: "Koeta saada tyttö puolellesi!" jotka olivat kauniit kuin auringonnousu.
Vanhus oli liioitellut. Hän oli puhunut aivan mahdottomista asioista. Senvuoksi karkoittikin Dale tuollaiset mietteet mielestään heti. Tähtiä ei voida temmata taivaalta, elämää ei voida mitata eikä luonnon salaisuus ole olemassa ainoastaan täällä maailmassa — näitä teorioja ei ole sen mahdottomampi todistaa kuin sitäkään, että Helen Rayner on luotu häntä varten.
Kumminkin oli hänen omituinen sekautumisensa Dalen elämään aiheuttanut sellaisen häviön, että hän nyt vasta alkoi käsittää sen laajuutta.
* * * * *
Hän kuljeskeli metsissä kuukauden päivät. Oli lokakuu, tuo kultainen ja päättävä vuodenaika, jolloin kaikkialla tuohon autioon tummanviheriään seutuun tammien ja haapojen loistavat värit muodostivat kauniita läikkiä. Dalella oli aina pyssy mukanaan, mutta hän ei käyttänyt sitä milloinkaan. Hän voi kiivetä peninkulmittain toiselle tahi toiselle suunnalle erikoisetta päämäärättä. Hänen silmänsä ja korvansa eivät kumminkaan milloinkaan olleet olleet herkemmät käsittämään luonnon salaisuuksia. Hän voi seisoa tuntikausia jollakin jyrkänteellä ja katsella etäisyyteen, missä haapojen kullanväriset läikät loistivat kirkkaasti tummanviheriöiltä vuortenrinteiltä. Hän heittäytyi mielellään pitkäkseen jonkun niityn päässä olevaan haavikkoon ja lepäsi tuossa loistossa kuin kullan-, purppuran- ja punaisenvärisellä peitteellä valkoisten puunrunkojen varjojen keskellä. Haapojen lehdet lepattivat aina niin herkeämättä ja ihmeellisesti kuin hänen valtimonsakin sykkivät hänen tahdostaan välittämättä, olipa sitten ilma tyyni tahi tuulinen. Usein hän nojautui jonkun vuoristovirran reunalla olevaan sammaltuneeseen kallioon kuunnellakseen, katsellakseen ja tunteakseen kaikkea siinä piilevää, samalla kun hän muisteli erästä tummasilmäistä tyttöä. Hän istuskeli autioilla vuortenhuipuilla kuin kotka katsellen Paratiisiaan, joka muuttui yhä kauniimmaksi, mutta ei kumminkaan enää samaksi kuin ennen, ei tuoksi, joka oli täyttänyt hänet tyytyväisyydellä ja ollut hänelle kaikki kaikessa.
Myöhään lokakuussa satoi ensimmäisen lumen. Se suli heti puiston eteläosassa, mutta pohjoiset rinteet ja korkeammalla olevat harjut ja kukkulat pysyivät valkoisina.
Dale oli työskennellyt nopeasti ja kovasti hankkiessaan ja suolatessaan lihaa talveksi. Nyt hän kulutti päivänsä hakkaamalla ja pilkkomalla puita poltettavaksi niiden kuukausien kuluessa, jolloin hän ei lumelta pääse mihinkään. Hän odotti noita tummanharmaita, nopeasti kiitäviä myrskypilviä ja iloitsi niiden tulosta. Sitten kuin teille sataa kymmenen jalan paksuudelta lunta, on hän auttamattomasti suljettu asuntoonsa kevääseen asti. Silloin on mahdoton päästä Pineen. Ja ehkä pitkän talven kuluessa hänen omituisesti ja kuvaamattomasti järkytetyt tunteensa muuttuvatkin entisenlaisiksi.
Marraskuussa alkoivat myrskyt raivota vuorilla. Lunta putoili puistoon joka päivä, mutta aurinkoinen eteläpuoli, jossa Dalen asunto sijaitsi, säilytti syksyisen värinsä ja lämpönsä. Vasta myöhään talvella oli lumi peittävä tämänkin suojaisen kolkan.
Tuo aamu koitti vihdoinkin pistävän kylmänä ja kirkkaana, jolloin Dale huomasi kukkuloiden muuttuneen ylipääsemättömiksi. Huomio pahoitti suunnattomasti hänen mieltään. Hän ei ollut tiennytkään, miten kovasti hän oli ikävöinyt Helen Rayneriä, ennenkuin se oli liian myöhäistä. Tämä avasi hänen silmänsä. Hän rupesi tekemään raivokkaasti työtä väsyttäen itsensä ainoastaan ruumiillisesti voimatta auttaa itseään henkisesti.
Auringon laskiessa katseli hän länteen päin kiinnittäen huomionsa punertaviin lumipeitteisiin huippuihin ja tummankeltaiseen kuusikkoon, ja silloin hän käsitti totuuden.
"Rakastan tuota tyttöä!" sanoi hän ääneen noille kaukaisille valkoisille huipuille, tuulelle, vankilansa yksinäisyydelle ja rauhallisuudelle, suurille puille, kohisevalle putoukselle ja uskollisille lemmikeilleen. Sellainen oli hänen heikkoutensa, hämmästyttävän totuuden, toivottoman tilanteen ja hänessä tapahtuneen muutoksen säälittävän anteeksipyynnön aiheuttama surullinen tunnustus.
Dalen taistelu loppui, kun hän käsitti mielentilansa. Itsensä ymmärtäminen merkitsee vapautumista jännityksestä, huolista, loppumattomasta vaivaavasta epäilemisestä, ihmettelemisestä ja pelosta. Mutta tuo levottomuuden ja epävarmuuden aiheuttama kuume ei ollut ollut mitään verrattuna tähän rakkauden nopeasti alkavaan kidutukseen.
Surullisesti ja hajamielisesti toimitti hän kaikki tarvittavat työt, sellaisetkin, jotka eivät olleet niin välttämättömiä — sytytti nuotion aamuisin ja valmisti ruokansa, hoiti lemmikeitään ja hevosiaan, korjaili satuloita ja valjaita ja pehmitti peurannahkoja mokkasiineiksi ja metsästyspuvuiksi. Hän ei siis laiskoitellut. Mutta kaikkia näitä töitä teki hän tottumuksesta eikä hänen ollut pakko käyttää niihin järkeään.
Dale oli nimittäin ajattelija, kuten monet muutkin metsien yksinäisyydessä olevat miehet, jotka eivät ole palanneet alkuperäiseen villeyden tilaan. Rakkaus teki hänestä nyt kärsijän.
Hänen tietämättömän antautumisensa aiheuttama hämmästys ja häpeä ja sen varma toivottomuus, vuosikausia kestänyt seurustelu kaiken sellaisen kanssa, joka on villiä, yksinäistä ja kaunista, ihmeellisesti kehittynyt luonnon salaisuuksien tunteminen ja tuo nopeasti kirkastuva huomio, ettei hän ollut mikään kaikkitietävä olento, joka on vapautettu ihmisten rauhattomasta sääntöjen mukaisesta onnesta — kaikki tuo osoitti hänelle hänen miehuutensa ja intohimonsa voiman ja pani hänet ymmärtämään, että hänen valitsemansa elintapa oli muiden elintapojen joukossa ainoa, joka muuttaa rakkauden surulliseksi ja peloittavaksi.
Helen Raynerin muisto ahdisti häntä. Auringon paistaessa ei leirissä eikä sen ympärillä ollut ainoatakaan paikkaa, joka ei olisi kuvannut hänen notkeaa ja solakkaa ruumistaan, hänen tummia ja ajattelevia silmiään, hänen kaunisilmeisiä ja päättäväisiä huuliaan ja tuota hänen niin suloista ja voimakasta hymyään. Öisin oli hän läsnä kuin suloinen henki, joka käveli hänen rinnallaan humisevien puiden juurilla. Jokaisen nuotion sydämessä oli hänen sielunsa hehkuvaa valkoista loistoa.
Luonto oli opettanut Dalen rakastamaan yksinäisyyttä ja hiljaisuutta, mutta rakkaus opetti hänet nyt käsittämään niiden tarkoituksen. Yksinäisyys oli luotu kalliollaan istuvalle kotkalle, tuulen tuivertamalle vuoristomännylle, tuolle kummullaan kasvavalle eristetylle ja kyhmyiselle, hirvelle ja sudelle, mutta sitä ei oltu tarkoitettu ihmisille. Alituinen oleskeleminen tuollaisten asumattomien seutujen hiljaisuudessa oli kuin itseensä sulkeutumista — ajattelemista ja haaveilemista onnellisissa olosuhteissa, jollainen olotila, vaikka ihmiset sellaista tavoittelevatkin, ei kumminkaan tyydyttänyt häntä. Ihmisen pitää haluta äärettömästi jotakin saavuttamatonta.
Silloin on vain jonkun saavuttamattoman naisen muisto tarpeen, jotta yksinäisyys muodostuisi ihmiselle halutuimmaksi, vaikka se onkin melkein sietämätöntä. Dale oli nyt yksinään salaisuuksineen, ja jokainen mänty ja kaikki tuossa laaksossa huomasivat, miten hän oli järkytetty ja hämmentynyt.
Öiden pimeässä sysimustassa elottomuudessa, kun ei tuullut ja vuorilta ulvova kylmä oli jäädyttänyt putouksen, tuntui hiljaisuus melkein sietämättömältä. Silloin kun hänen olisi pitänyt nukkua, käveli hän tuntikausia kylmien, valkoisten ja säälimättömien tähtien valossa yksinäisten puiden juurella.
Dalen muisti petti häntä, ivasi hänen pidättyväisyyttään ja riisti häneltä kaiken rauhan, ja hänen rakkauden teroittama kuvittelukykynsä loi kuvia, haaveita ja tunteita, jotka olivat tehdä hänet hulluksi.
Kun hän muisti Helen Raynerin voimakkaat, kaunismuotoiset ja päivettyneet kädet, muisti hän samalla niiden toimittamat lukemattomat työtkin. Kuinka nopeat ja kätevät ne olivatkaan leiritöissä, kuinka miellyttävästi ja sukkelasti ne liikkuivatkaan, kun hän palmikoksi tummaa tukkaansa, kuinka hellästi ja taitavasti ne toimivatkaan auttaessaan, kun joku hänen lemmikeistään oli loukkautunut, kuinka kaunopuheliaat, kun hän painoi ne sydäntään vasten pelätessään vaarallisilla huipuilla, ja kuinka ilmehikkäästi ne ilmaisivatkaan lausumattomia ajatuksia, kun hän laski ne Dalen käsivarrelle!
Dale näki tuon kauniin käden hivuttautuvan hitaasti hänen olkapäälleen ja liukuvan sitten hänen kaulaansa puristaakseen sitä. Hän ei jaksanut tukahduttaa tuollaisia kuvitteluja. Ja hänen tunteensa silloin olivat rajattomat ja kuvailemattomat. Ei ainoakaan nainen ollut ennen milloinkaan puristanut hänen kättään eivätkä tuollaiset kuvittelut olleet ennen ikinä vaivanneet hänen mieltään, vaikkakin syvällä hänessä, kätkettynä johonkin, oli asustanut tämä odottava, suloinen ja voimakas tarve. Kirkkaan päivän kuluessa tuntui hän saavan olla rauhassa tuollaisilta mielikuvilta, mutta öisin oli hän aivan avuton.
Kun hänen intohimonsa tämä vaihe oli pahimmillaan, rupesi Dale, joka ei ollut milloinkaan suudellut ketään naista, kuvittelemaan, miltä Helen Raynerin antamat suukkoset maistuisivat. Hän oli tulla melkein hulluksi riemusta ja toivottomuudesta rakastaessaan häntä yhtä paljon kuin hän vihasi itseään. Tuntui kuin hän olisi kokenut näitä peloittavia tunteita jossakin edellisessä elämässä ja unhottanut ne tässä. Hänellä ei ollut oikeutta muistella Heleniä, mutta hän ei voinut vastustaa haluaan. Hänen huuliensa suloisen kosketuksen kuvitteleminen oli kuin pyhyyden loukkaamista, mutta sittenkin, huolimatta omasta tahdostaan, kunniastaan ja häpeästään, ei hän voinut sille mitään.
Vihdoin joutui Dale tappiolle ja lopetti itsensä herjaamisen ja kuvittelujensa tukahduttamisen. Hän muuttui uneksivaksi ja surulliseksi nuotioontuijottajaksi, kuten moni muukin yksinäinen mies, joka on eronnut tahallaan tahi erehdyksestä sellaisesta, mitä sydän on enimmän kaivannut. Mutta tämä suuri kokemus, sittenkun koko sen merkitys oli selvinnyt hänelle, kypsytti äärettömästi hänen järkeään ymmärtämään luonnon periaatteita sovitettuina elämään.
Rakkaus tempasi hänet valtaansa voimakkaammasti kuin useamman muun ihmisen hänen ankarien, voimakkaiden ja yksinäisten metsissä viettämiensä vuosien vuoksi, jolloin järjen ja ruumiin terveys oli vain vahvistunut ja säästynyt. Kuinka yksinkertaista, luonnollista ja välttämätöntä sellainen olikaan! Hän olisi ehkä voinut rakastua jokaiseen hienoluontoiseen ja terveeseen tyttöön. Kuten puu työntää oksiaan, lehviään ja koko runkoaan auringonvaloa kohti, niin oli hänkin kehittynyt naisen rakkautta vastaanottamaan. Mutta miksi? Senvuoksi, että se, jota hän kunnioitti luonnossa, sen henki, yhtenäisyys ja elämä, se on Jumala, oli antanut hänelle syntyessä tahi ennen syntymistä perinnöksi seuraavat kolme luonnon peloittavaa vaistoa — taistella hengen puolesta, ruokkia itseään ja lisätä sukuaan. Noihin sisältyi elämän salaisuus. Mutta ah, miten tuon kolmannen vaiston salaperäisyydet, kauneudet, sen aiheuttamat tuskat ja pelko, tuo naisen rakkauden suloisuuden ja ihanuuden nälkä, huumasivatkaan.