XIX.
Naisen muisto oli hävittänyt Milt Dalen rauhan, hämmentänyt hänen filosofiansa ja eristetyn onnellisuutensa metsien yksinäisyydessä, se oli pakottanut hänet katsomaan sieluaan silmiin ja ajattelemaan elämän kohtalokasta merkitystä.
Kun hän huomasi tappionsa, kun hän totesi, etteivät kappaleet olleetkaan sellaisia kuin miltä ne näyttivät, kun hän tunsi, ettei koittava kevät voinut ilahduttaa häntä, ja huomasi, että hän oli ollut sokea vapaassa, tunnelmarikkaassa intiaanimaisessa suhtautumisessaan elämään, muuttui hänen luonteensa selittämättömän omituiseksi, toivottomaksi ja niin synkäksi kuin hänen kotinsa eristetty hiljaisuus oli. Dale mietti, että kuta voimakkaampi joku eläin on, sitä terävämmät ovat sen hermot, sitä suurempi sen ymmärrys ja sitä kauheammat sen kärsimykset sitä kohdanneen vääryyden johdosta. Hän piti itseäänkin eläimistä voimakkaimpana, jonka suurin ruumiillinen tarve oli työskenteleminen, mutta nyt tuntui tuo työhalu kokonaan loppuneen. Hän laiskistui niin, ettei hän halunnut liikkuakaan, ja toimitti vähenevät tehtävänsä pakosta.
Hän odotti kevättä kuin vapautusta, ei kumminkaan senvuoksi, että hän halusi poistua laaksosta. Hän vihasi kylmyyttä ja väsyi tuuliin ja lumeen, hän kuvitteli, että lämmin aurinko, kerran vielä ruohosta viheriä ja tuhatkaunokeista kaunis puisto ja lintujen, oravien ja antilooppien palaaminen entisille laitumille haihduttaisivat tämän hänen mieltään lamauttavan lumouksen. Silloin hän ehkä vähitellen voisi saavuttaa entisen tyytyväisyytensä, vaikka siinä olisikin tapahtunut suuri muutos.
Mutta kevät, joka saapui aikaisin Paratiisiin, kuumensikin Dalen veren ja sytytti siihen kuvaamattoman ikävän tulen. Oli ehkä hyväksi, että niin kävi, koska se pakotti hänet työskentelemään, kiipeilemään, kuljeskelemaan ja liikkumaan yhtämittaa auringonnoususta pimeään saakka. Työ karaisi hänen veltostuneita jänteitään ja esti häntä vaipumasta tuntikausiksi tuollaiseen toimettomaan haaveiluun. Hänen ei tarvinnut hävetäkään ikäväänsä tuon omistamiseksi, jota hän ei kumminkaan milloinkaan luullut saavansa omistaa — naisen suloa, valoa, iloa ja toivoa täynnä olevaa kotia ja kauniita herttaisia lapsia. Nämä kuvitelmat aiheuttivat kumminkin helvetillisiä tuskia.
Dale ei ollut kiinnittänyt huomiotaan juuri mihinkään monen viikon kuluessa. Hän ei tiennyt, milloin lumi suli Paratiisin kolmelta rinteeltä. Hän tiesi vain vanhentuneensa ja ymmärsi kevään saapuneen. Valvoessaan vuoteellaan rauhatonna ja nukkuessaankin tuntui hänen tietoisuutensa pohjalla olevan jonkunlainen varmistuva vakaumus, että hänen kidutuksensa pian loppuu ja hän sitten muuttuneena miehenä tyytyy kohtaloonsa ja luopuu tästä itsekkäästä ja laiskasta nautintorikkaasta luonnonelämästä mennäkseen sinne, missä hänen voimakkaat käsivartensa voivat olla joksikin hyödyksi ihmiskunnalle. Kumminkin hän halusi viipyä täällä autiossa vuoristossa siksi, kunnes hänen taistelunsa loppuu, kunnes hän voi kohdata hänet ja maailman ja voi sanoa itseään miehekkäämmäksi kuin milloinkaan ennen.
Eräänä kirkkaana aamuna, kun hän askaroi nuotion ääressä, murisi kesy puuma hiljaa ja varoittavasti. Dale hämmästyi. Tom ei käyttäytynyt noin jonkun kuljeskelevan harmaan karhun tai harhailevan hirven vuoksi. Pian huomasi Dale kumminkin ratsastajan, joka ilmestyi hitaasti näkyviin tiheiden kuusten varjosta. Nähdessään hänet tunsi Dale sydämensä sykkivän nopeammasti ja hän ajatteli pakostakin tulevaa suhtautumistaan ihmisiin. Hän ei ollut milloinkaan iloinnut niin suuresti kenenkään tulosta.
Tulija näytti olevan joku Beemaneista hänen ratsastamistavastaan päättäen, ja pian Dale tunsikin hänet Johniksi.
Vieras kiiruhti nyt hevosensa juoksuun ja saapui nopeasti mäntyjen varjoon ja leiriin.
"Hyvää päivää, sinä vanha karhuntappaja!" huusi John heiluttaen kättään.
Huomattuaan, minkä näköinen hän oli, ei Dale voinutkaan tervehtiä häntä yhtä iloisesti. Hevonen oli nimittäin liassa kylkiään ja John polviaan myöten. Hän oli muutenkin märkä, rapainen, väsynyt ja kalpea. Kasvojen väri ilmaisi jotakin muutakin kuin uupumusta.
"Kuinka voit, John?" vastasi Dale.
He tervehtivät. John nosti väsyneesti jalkansa satulannupin yli, mutta ei laskeutunut heti maahan. Hänen kirkkaat harmaat silmänsä olivat ihmetellen kohdistuneet metsästäjään.
"Milt, mikä sinua oikeastaan vaivaa?"
"Miten niin?"
"Olet mielestäni muuttunut niin, etten tahdo sinua oikein tunteakaan.
Olet varmaankin sairastanut täällä yksinäisyydessä?"
"Näytänkö sitten sairaalta?"
"Nauraisin jos voisin. Olet laihtunut, kalpea ja muutenkin aivan lamassa. Mikä sinun oikeastaan on?"
"Olen vain vanhentunut."
"Olet menettämäisilläsi järkesi, kuten Roy sanoo, täällä yksinäisyydessä. Luulit voivasi mukautua siihen paremmin kuin olet voinutkaan. Näytät muutenkin sairaalta."
"John, sairauteni on täällä", vastasi Dale synkästi laskien kätensä sydämelleen.
"Ovatko keuhkosi kipeät?" huudahti John. "Tuollainen rinta ja tällainen ilmasto! Mahdotonta!"
"Keuhkoni ovat aivan terveet!"
"Ymmärrän. Roy kertoikin minulle asiasta."
"Mitä sitten?"
"Odotahan nyt, veikkoseni! Enkö mielestäsi tule luoksesi tavattoman varhain? Katsohan tätä hevosta." John liukui satulasta ja viitattuaan väsyneeseen ratsuun alkoi hän irroittaa satulaa sen selästä. "Se suoriutui kaikesta suurenmoisesti. Olimme hukkumaisillamme rämeihin tullessamme tänne. Solasta selviydyin yöllä, kun lumi oli jäässä."
"Olet yhtä tervetullut kuin toukokuun kukat. John, mikä kuukausi nyt on?"
"Siunatkoon, onko laitasi todellakin niin huonosti? Odotahan nyt. Nyt on maaliskuun kolmaskolmatta päivä."
"Maaliskuunko? Olen aivan ymmällä. Olen unhottanut laskea päivät ja ehkä paljon muutakin."
"Kas niin!" huudahti John taputellen hevostaan. "Voit oleskella nyt täällä tulevaan käyntiini asti. Milt, millaisessa kunnossa sinun hevosesi ovat?"
"Ne ovat läpäisseet talven komeasti."
"Hyvä sitten. Tarvitsemme pari voimakasta ja suurta hevosta hetimiten."
"Mihin?" kysyi Dale tiukasti. Hän heitti halon kädestään tuleen ja suoristautui.
"Siihen, että sinun on heti lähdettävä kanssani Pineen."
Dale muisti silloin heti tuon Beemanin veljesten tyynen ja voimakkaan aloitekyvyn vaikeuksien alkaessa.
Kun Dale kuuli tämän Johnin määräyksen, joka oli liian merkityksellinen epäiltäväksi, synnyttivät hänen ajatuksensa Pinestä omituisen tunteen, kuin olisi hän ollut kuollut ja alkaisi nyt virota jälleen elämään.
"Kerro nyt, mitä sinulla on kerrottavaa!" huudahti hän.
Ja mormoni vastasi yhtä nopeasti: "Royta on ammuttu, mutta ei hän silti kuole. Hän lähetti hakemaan sinua. Vaikeat ajat ovat tulossa. Beasley aikoo karkoittaa Helen Raynerin ja anastaa hänen maatilansa."
Dalen koko ruumis vapisi. Hänen menneisyytensä ja tuon epämääräisesti kutsuvan tulevaisuuden välillä tuntui olevan toinenkin tuskallinen ja järkyttävä yhteys. Hänen tunteensa olivat olleet mietteihin syventyviä unelmia ja ikävöimistä. Mutta nämä hänen ystävänsä mainitsemat asiat kuuluivat todelliseen elämään.
"Silloin on vanha Al varmaankin kuollut?"
"Jo kauan aikaa sitten, muistaakseni noin helmikuun puolivälissä. Helen peri talon ja tavarat. Hän on suoriutunut kaikesta niin hyvin, että monet ihmiset säälivä häntä, kun hän nyt menettää kaiken."
"Hän ei menetä mitään", selitti Dale. Kuinka oudolta hänen äänensä tuntuikaan omistakin korvista! Se oli käheä ja epätodellinen kuin harjoituksen puutteesta.
"Meillä on kaikilla omat luulomme siitä asiasta. Luullakseni hän menettää sen. Isäni sanoo niin ja Carmichaelkin on samaa mieltä."
"Kuka hän on?"
"Muistat varmaankin tuon paimenen, joka tuli tänne Royn ja
Auchinclossin kanssa hakemaan tyttöjä viime syksynä?"
"Muistan kyllä. He sanoivat häntä Las — Las Vegasiksi. Pidin hänen näöstään."
"Opittuasi tuntemaan hänet pidät hänestä vielä enemmän. Hän on hoitanut maatilaa neiti Helenin puolesta koko talven. Mutta nyt alkavat asiat kehittyä lopullisesti. Beasleystä ja tuosta Riggsistä on tullut oikein hyvät ystävät. Muistat kai hänet?"
"Kyllä."
"Hän on oleskellut Pinessä koko talven odottaen tilaisuutta, milloin hän voisi ruveta ahdistamaan neiti Heleniä tahi Bota. Kaikki ovat sen huomanneet. Muutamia päiviä sitten oli Bo ratsastamassa, jolloin Riggs ajoi häntä takaa ja aiheutti sen, että Bo loukkautui melko pahasti. Roy sanoo Riggsin olleen vahtimassa neiti Heleniä. Mutta luullakseni on tuo roisto tyytyväinen, kun hän vain saa toisen tahi toisen tytöistä haltuunsa. Asia ei kumminkaan siihen loppunut. Carmichael antoi Riggsille selkään ja ajoi hänet pois koko kylästä. Mutta hän tuli takaisin. Beasley tuli vieraisille neiti Helenin luo ja tarjoutui menemään naimisiin hänen kanssaan, jottei hänen olisi pakko anastaa maatilaa häneltä, kuten hän sanoi."
Dale hätkähti kauheasti kiroten.
"Kas niin!" huudahti John. "Sanoisin samaa, ellen olisi uskovainen. Eivätkö tuon mulkosilmäisen meksikolaisen suunnitelmat voi raivostuttaakin jokaista kunnon ihmistä? Roy oli ainakin aivan suunniltaan, koska hän pitää äärettömästi neiti Helenistä ja Bosta. Ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa uhkasikin Roy sitten Beasleytä ja puhui hänelle asiat melko suoraan. Silloin juuri ampui Riggs Royta, ampui häntä Beasleyn takaa, Royn tietämättä. Ja tuo Riggs kehui olevansa oikea tappelupukari. Luultavasti saa hän vielä katua tuota laukausta."
"Varmasti!" vastasi Dale nielaisten kovasti. "Ilmoita nyt, mitä Roy käski minulle sanomaan."
"En muista kaikkea, mitä hän sanoi", vastasi John miettiväisesti. "Hän oli kumminkin hyvin kiihoittunut ja hyvin vakava, kun hän sanoi: 'Kerro Miltille, mitä on tapahtunut. Kerro hänelle, että Helen Rayner on suuremmassa vaarassa kuin viime syksynä. Sano hänelle, että olen nähnyt hänen katselevan vuorten yli Paratiisiin päin sydän silmissään. Kerro hänelle, että Helen on nyt kaikista enimmän hänen apunsa tarpeessa!"
Dale vapisi kuin tuskasta. Hänen rinnassaan riehuivat intohimoiset ja peloittavan suloiset tunteet, mutta hän halusi kumminkin moittia Johnia ja Royta noista yksinkertaisista päätelmistä.
"Roy on aivan hullu!" huudahti hän.
"Milt, käyttäydyt todellakin hyvin kummallisesti. Roy on viisain tuntemani mies."
"John, jos hän saisi minut uskomaan puheitaan, jotka sitten osoittautuisivat valheiksi, tappaisin hänet."
"Valheiksiko! Luuletko Roy Beemannin haluavan valehdella?"
"Mutta, John, ette ymmärrä luultavasti ollenkaan tilannetta. Nell
Raynerkö ikävöisi ja tarvitsisi minua? Mahdotonta!"
"Kuulehan nyt, rakastunut toverini, mikään ei voi olla niin totta!" huudahti John lämpimästi. "Rakkaus muodostaa elämän tutkimattoman helvetin, mutta tämä on sinulle vain iloksi. Voit uskoa Roy Beemanin puheihin naisista yhtä hyvin kuin luotat hänen taitoonsa etsiä kadonneita hevosia. Roy on ollut jo naimisissa kolmen tytön kanssa eikä hän luullakseni siihen vielä lopeta. Hän on vasta kahdeksankolmattavuotias ja hänellä on kaksi suurta tilaa. Kun hän sanoo nähneensä Nell Raynerin sydämen tämän sinua ikävöivissä silmissä, voit uskaltaa elämäsi, että se on totta. Hän ilmoitti sen juuri sen vuoksi, että kiiruhtaisit taistelemaan tytön puolesta."
"Lähden mukaasi" kuiskasi Dale värisevin äänin istuutuessaan nuotion vieressä olevalle pölkylle. Hän tuijotti hajamielisesti ruohokossa oleviin kissankelloihin tunteitten myrskyjen myllertäessä hänen rinnassaan. Ne olivat kovia, hänen tahtonsa aiheuttamia puuskia. Näiden muutamien jatkuvan taistelun hetkien kuluessa vapautui Dalen mieli kokonaan tuosta synkkyydestä, joka oli kiusannut häntä talven kuluessa kuin painajainen ja kun hän nousi seisoalleen jälleen, tuntui maalla olevan pakottava ja sähköistävä vaikutus hänen jalkoihinsa. Jokin synkkä, katkera, surullinen ja kuolettava,tunne, joka oli ollut hänelle aina vieras, haihtui ikuisiksi ajoiksi. Tämä suurenmoinen hetki oli koittanut odottamatta hänelle. Hän ei uskonut Roy Beemanin vihjauksia Helenistä, mutta hän oli saavuttanut kuin taikavoimasta vanhan mielenrauhansa.
Ratsastaen Dalen voimakkaimmilla hevosilla saapuivat nuo pari miestä solan lumirajalle puolenpäivän korvissa samana päivänä. Heillä oli vain kevyet kuormat mukanaan, kirves ja aseet. Tom, tuo kesy puuma, juoksi heidän jäljessään.
Hanki, jonka aurinko oli nyt jo puoleksi sulattanut, ei kannattanut oikein hevosia, vaikka se kestikin miesten kulkea. He kävelivät taluttaen ratsujaan. Kulku ei ollut vaikeaa, ennenkuin lunta alkoi olla paksummalti, jolloin eteneminen muuttui hitaaksi. John ei ollut teltassaan voinut seurata tien suuntaa, minkä vuoksi Dale ei seurannutkaan hänen jälkiään. Puissa olevat vanhat merkit auttoivat Dalea pysymään melko hyvin tiellä, ja lopulta saapuivat he solan korkeimmalle kohdalle, jossa lumikerros oli paksuin. Täällä eivät hevoset voineet kulkea muutoin kuin askel askeleelta eteenpäin. Kun ne lopulta upposivat kylkiään myöten, oli niitä vedettävä, hoputettava ja autettava asettamalla paksuja kuusenoksia niiden kavioiden alle. He saivat työskennellä kovasti kolme tuntia päästäkseen tuon paksun, muutamia satoja metriä pitkän lumikerroksen poikki. Puuman oli hyvin helppo seurata, vaikka olikin ilmeistä, ettei se pitänyt sellaisesta kulusta.
Kun he olivat jättäneet sen taakseen, lisäsivät hevoset vauhtiaan saapuen pian jyrkälle rinteelle, jossa niiden oli jarrutettava jaloillaan kaikin voimin ollakseen liukumatta ja kaatumatta. Rinteestä suoriuduttiin kumminkin hyvin nopeasti, ja sen juurelta alkoi sitten tiheä metsä, jossa paikoitellen oli paksulti lunta ja murtoja, joita oli vaikea kiertää. Miehet tekivät siellä oikean Herkuleksen työn päästen kumminkin vihdoin eräälle niitylle, josta lumi oli jo sulanut. Maanpinta oli kuitenkin siellä muutamin paikoin niin pehmeä ja liejuinen, että se oli vaikeammasti kuljettavaa kuin lumi, minkä vuoksi heidän oli oikaistava sen pään poikki vastakkaiselle puolelle ja sitten jatkettava matkaansa metsässä. Kun he saapuivat paljaalle ja kovalle maalle juuri ennen pimeää sinä iltana, tapahtui se juuri kreivin aikaan, sillä sekä hevoset että miehet olivat melkein kuolemaisillaan väsymyksestä.
He leiriytyivät aukeaan metsään. Ilta pimeni ja miehet paneutuivat pitkäkseen havuvuoteilleen jalat tuleen päin. Tom makasi läheisyydessä ja hevoset seisoivat pää painuksissa siinä, missä satulat oli irroitettu. Mutta kun miehet heräsivät aamulla, huomasivat he hevosten syövän pitkää kuihtunutta heinää. John pudisti päätään katsoessaan niitä.
"Sanoit meidän ennättävän Pineen vielä tänä iltana. Kuinka pitkälti sinne on tätä valitsemaasi tietä?"
"Noin viisikymmentä peninkulmaa", vastasi Dale.
"Nuo hevoset eivät siihen ainakaan kykene."
"John, vaikka matka sinne olisi pitempikin, kulkisimme sen kumminkin tänään."
He satuloivat ratsunsa ja lähtivät matkalle ennen auringonnousua jättäen lumen ja sumun taakseen. Tasaiset niityt ja metsät muuttuivat toinen toisensa jälkeen pitkiksi rinteiksi ja mäiksi tullen sitä aurinkoisemmiksi ja viheriäisemmiksi, kuta enemmän korkeus väheni. Oravia ja metsälintuja, kalkkunoita ja antilooppeja ja villimpääkin riistaa oli sitä enemmän kuta pitemmälle matka jatkui. Riistan paljouden vuoksi oli Dalen kumminkin hyvin vaikea hillitä Tomia. Hänen oli pakko pitää puumaa silmällä ja huudella sitä usein, jotta se pysyisi mukana.
"Tom ei pidä pitkistä matkoista", sanoi Dale. "Mutta otan sen sittenkin mukaani, sillä siitä voi olla hyötyä tavalla tahi toisella."
"Usuta se Beasleyn miesten kimppuun", vastasi John. "Muutamat ihmiset pelkäävät hirveästi puumia. En kumminkaan minä."
"Enkä minä, vaikka puumat ovatkin minua joskus hirmuisesti säikähdyttäneet."
Miehet keskustelivat vain vähän. Dale ratsasti edellä ja Tom juoksi äänettömästi hänen hevosensa rinnalla. John seurasi aivan kintereillä. He ohjasivat hevosensa niittyjen poikki, ajoivat hölkkää metsissä, nousivat hitaasti eteen sattuville harjanteille ja liukuivat sitten pehmeitä, märkiä ja neulasten peittämiä rinteitä alas. Siten he kulkivat kuudesta kahdeksaan peninkulmaan tunnissa. Hevoset kestivät hyvin tällaista tasaista vauhtia levähtämättä keskipäivälläkään.
Dale tunsi mielensä hyvin kiihtyneeksi. Siitä huolimatta oli hänen huomiokykynsä kumminkin yhtä herkkä kuin ennenkin, omituisesti suloinen ja eloisa noiden kuolettavien kuukausien jälkeen, jolloin eivät aurinko, tuulet, pilvet, pihkan tuoksu eivätkä muutkaan luonnon omituisuudet voineet häntä liikuttaa. Hänen mielensä, sydämensä ja sielunsa tuntuivat juopuvan odotuksen viinistä, silmäin, korvain ja nenän ollessa herkemmät kuin milloinkaan ennen erottamaan metsien erikoisuuksia. Hän huomasi kaukana edellään mustan pilkun, joka muistutti palanutta kantoa, mutta hän tiesi sen karhuksi ennen sen katoamista metsään. Hän näki harmaita antilooppeja, susia ja arosusia, punaisia kettuja ja vanhain kalkkunakukkojen varuillaan olevia pieniä päitä, jotka juuri näkyivät ruohosta. Hän huomasi hirvien syviä jälkiä ja hitaasti taasen pystyyn nousevia kissankelloja siellä, missä joku varovaisesti liikkuva peto juuri oli kulkenut. Hän kuuli lintujen surullista viserrystä, metsojen sihinää, tuulen huminaa, männynkäpyjen pehmeää putoilemista, oravien kaukaista ja läheistä tirskumista, aivan läheisyydessä olevan kalkkunan kotkotusta ja kauempana olevan kilpailijan kirkunaa, oksien katkeilemista tiheikössä, virtaavan veden kohinaa, kotkan huutoja ja haukkojen kimeitä ääniä, ja alituisesti hevosten kavioiden pehmeätä, kumeata ja tahdikasta kapsetta.
Tuoksutkin olivat noita kevään suloisia ja pistäviä, lämpimiä ja miellyttäviä. Puhtaan sulavan maan haju sekoittui mäntyjen voimakkaaseen ja läpitunkevaan, auringonpaisteessa mätänevien runkojen ja lumiveden muodostaman puron rannalla kasvavan tuoreen ruohon ja kukkien tuoksuihin.
"Tunnen savun hajua", sanoi Dale nopeasti pysähdyttäen hevosensa ja kääntyen toverinsa puoleen saadakseen vahvistuksen luulolleen.
John haistoi lämmintä ilmaa.
"Olet enemmän intiaani kuin minä", vastasi hän pudistaen päätään.
He jatkoivat matkaansa ja saapuivat nopeasti rämeisen kukkulan laelle. Pitkä viheriä rinne oli heidän edessään loppuen säännöttömään metsän ja metsikköjen laitaan. Nämä viimeksimainitut yhtyivät lopulta setrikköön, joka taasen vuorostaan jatkui erämaan tummanharmaihin täpliin, jotka kimallellen ja paljaina tummine juovineen häipyivät lopulta himmeään etäisyyteen.
Pinen pieni kylä näytti piiloutuneen erääseen tuon suuren metsän mutkaan. Rakennukset olivat kuin pieniä valkoisia viheriän keskellä olevia täpliä.
"Katsohan tuonne!" sanoi Dale viitaten.
Muutamia peninkulmia oikealle oli rinteessä harmaa jyrkänne muodostaen penkereen, jolta kohosi ohut sininen savupatsas taivaalle hävitäkseen näkyvistä heti, kun se pääsi viheriää taustaa korkeammalle.
"Tuollahan tuo sinun savusi nyt onkin", sanoi John miettiväisesti. "Ihmettelenpä, ketkä sinne ovat leiriytyneet. Siellä ei ole vettä lähellä eikä ruohoa, hevosille."
"John, tuolle paikalle sytytetään tavallisesti merkkituliakin."
"Ajattelin juuri samaa. Ratsastammeko sinne katsomaan?"
"Ei, mutta pidän tuon kumminkin mielessäni. Jos Beasley on aloittanut konnantyönsä, on Snake Anson miehineen jossakin täällä läheisyydessä."
"Roy sanoi juuri samaa. Auringonlaskuun on vielä noin kolme tuntia eivätkä hevoset näytä hyvinkään väsyneillä. Olen aivan ymmällä, sillä saavumme kun saavummekin Pineen vielä tänä iltana. Tom on kumminkin jo väsynyt ja laiskistunut."
Suuri puuma makasi läähättäen ja katseli puoleksi ummessa olevilla silmillään Daleen.
"Tom on vain laiska ja lihava. Se voi kulkea tällaista vauhtia vaikka viikon. Levätkäämme kumminkin puolituntia ja tarkastelkaamme tuota savua, ennenkuin lähdemme liikkeelle. Ennätämme kumminkin Pineen ennen auringonlaskua."
Lähdettyään jälleen liikkeelle huomasi Dale rinteen puolivälissä leveän kengitettyjen hevosten polkeman uran, joka näytti jatkuvan loivaa mäkeä pitkin jyrkänteelle. Hän laskeutui satulasta tutkimaan sitä, ja kun John saapui paikalle, seurasi hän nopeasti Dalen esimerkkiä. Tehtyään huomionsa seisahtui Dale synkkänä hevosensa viereen odottamaan Johnia.
"Millaisen johtopäätöksen olet tehnyt noista jäljistä?" kysyi viimeksimainittu.
"Tästä on kulkenut eilen muutamia hevosia, niistä yksi poni. Tuo tuore jälki on taasen jonkun tästä tänään kulkeneen hevosen."
"No niin, Milt, metsästäjäksi olet melko taitava jälkien selittäjä", huomautti John. "Kuinka monta hevosta luulet kulkeneen tästä eilen?"
"En saanut sitä oikein selville. Niitä on ollut kumminkin useampia, ehkä neljä tahi viisi."
"Kuusi hevosta ja varsa tahi pieni mustangi, kaikki kengittämättömiä, jos sanotaan aivan tarkasti. Onkohan niillä jotakin tekemistä meidän asioissamme?"
"En tiedä enkä ajattelisikaan mitään tavatonta, ellen olisi huomannut tuota penkereeltä kohoavaa savua ja noita tuoreita tämänpäiväisiä jälkiä. Ne tuntuvat minusta epäilyttäviltä."
"Toivoisin, että Roy olisi täällä", vastasi John raapien päätään.
"Milt, luulen, että jos hän olisi täällä, hän seuraisi noita jälkiä."
"Ehkä, mutta meillä ei ole aikaa. Voimme kumminkin seurata niitä taaksepäin, jos ne ovat yhtä selvästi näkyvissä kuin täälläkin. Emme menetä siiloin aikaakaan turhaan."
Tuo leveä ura jatkui suoraan Pineä kohti setrimetsän laitaan, jossa muutamien kallioiden välissä oli selviä merkkejä, että miehiä oli asustanut siellä päiväkausia. Leveä ura loppui siihen, mutta pohjoisesta päin yhtyi siihen tuo tuore tänään tehty yksinäinen jälki, ja idästä, suunnilleen Pinestä päin, tulivat parin hevosen jäljet, jotka olivat vuorokauden vanhoja. Ne olivat sekä suurten että pienten kavioiden tekemät. Nähtävästi kiinnittivät ne enemmän Johnin kuin Dalen mieltä, koska Dalen oli pakko odottaa toveriaan.
"Milt, nuo pienet jäljet eivät olekaan minkään varsan", sanoi John.
"Miksi eivät, ja onko se nyt niin tärkeää, vaikka ne eivät olisikaan?" kysyi Dale.
"Varsat aina peräytyvät ja juoksentelevat sinne tänne. Nämä pienet jäljet sitävastoin pysyttelevät aivan näiden suurien kintereillä. Ja, jukoliste, ne ovat talutettavan mustangin tekemiä."
Johnin harmaat silmät leimusivat niin, että hän muistutti suuresti veljeään Royta. Vastaukseksi kannusti Dale hevostaan ja kutsui tiukasti hidastelevaa puumaa. Kun he kääntyivät leveälle kukkien reunustamalle tielle, joka oli ainoa Pinen läpi vievä katu, alkoi aurinko juuri laskea punaisena ja kullanvärisenä vuorien taakse. Hevoset olivat jo niin väsyneet, etteivät ne jaksaneet muuta kuin kävellä. Kun kylän asukkaat näkivät Dalen ja Beemanin ja tuon heidän kintereillään juoksevan suuren kissan, huusivat he kiihtyneinä toisilleen. Turnerin kapakan edustalle oli kokoutunut suuri joukko miehiä, jotka katsoivat tarkkaavaisesti kadulle ja näyttivät sitten hyvin kiihtyneiltä. Dale ja hänen toverinsa laskeutuivat satulasta Cassin lesken asunnon edustalla. Mennessään kapeaa polkua taloon huudahti Dale ja rouva Cass tuli silloin portaille. Hän oli kalpea ja vapisi, mutta näytti muuten tyyneltä. Kun John Beeman näki hänet, huoahti hän syvään.
"Mitä tänne —" aloitti hän, mutta keskeytti.
"Kuinka Roy jaksaa?" kysyi Dale.
"Jumala tietää, miten iloinen olen nähdessäni teidät, pojat! Milt, olet laihtunut ja muuttunut kummallisen näköiseksi. Roy on hieman huonompi. Hän säikähti tänään ja se huononsi hänen tilaansa. Hänellä on kuumetta ja hän hourailee nyt. On hyödytöntä, että tuhlaatte aikaa menemällä häntä katsomaan. Uskokaa sanojani, ettei hänen tilansa ole vaarallinen. Mutta on olemassa muita, jotka — Herra siunatkoon, Milt Dale, sinä toit siis kumminkin tuon puuman mukanasi tänne! Älä anna sen tulla lähelleni!"
"Tom ei tee teille mitään pahaa, täti", sanoi Dale, kun puuma tallusteli taloon polkua pitkin. "Olitte juuri kertomaisillanne joistakin muista. Onko neiti Helen turvassa? Kiiruhtakaa nyt!"
"Ratsastakaa heti hänen luokseen älkääkä tuhlatko enää aikaa hukkaan täällä."
Dale oli nopeasti satulassa ja samoin Johnkin, mutta hevosia oli kovasti kannustettava, ennenkuin ne viitsivät hölkätäkään. Kulku oli nyt niin hidasta, ettei Tomkaan jäänyt jälkeen.
Matka Auchinclossin taloon tuntui Dalesta loppumattomalta. Kylän asukkaat tulivat kadulle katselemaan hänen kulkuaan. Vaikka hän osasikin hyvin hillitä tunteensa, ei hän kumminkaan voinut tukahduttaa täydellisesti kiihtyvää iloaan ja aavistusta jostakin peloittavasta onnettomuudesta. Mutta välipä sillä, millaiset asiat olivat häntä odottamassa, millaiset kohtalokkaat tapaukset seuraisivatkaan näitä kuvaamattomia olosuhteita, nykyisyyden ihmeellinen ja ihana tosiasia oli kumminkin, että hän hetken kuluttua saisi nähdä Helen Raynerin.
Pihalla oli satuloituja hevosia, mutta ei ratsastajia. Muudan meksikolainen poika istui kuistin penkillä juuri samalla paikalla, missä Dale muisti puhutelleensa Al Auchinclossia. Suuren arkihuoneen ovi oli avoinna. Dale tunsi epämääräisesti, miten kukat tuoksuivat, mehiläiset surisivat ja hevosten kaviot kopisivat. Hänen silmänsä sumenivat niin, että maa, kun hän laskeutui satulasta, näytti olevan hyvin kaukana hänen allaan. Hän nousi portaita kuistiin, jolloin hänen silmänsä nopeasti kirkastuivat, mutta kurkussa tuntuva kuristus muutti hänen pojalle sanomansa sanat epäselviksi. Mutta poika näytti ymmärtäneen ne kumminkin, koska hän juoksi nurkan taakse piiloon. Dale koputti ovenpieleen kovasti ja astui kynnyksen yli.
John uskollisena tavoilleen jäi kumminkin pihalle ja rupesi näistä jännittävistä hetkistä huolimatta hoitamaan väsyneitä hevosia. Kun hän irroitti satuloita, sanoi hän: "Hevoset näyttävät pysyvän lihavina ja voimissaan, kun ne saavat viettää talven tuolla ylätasangolla. Painetaanpa se mieleen."
Sitten kuuli Dale ääniä toisesta huoneesta, askelia ja oven narinaa. Se aukeni. Näkyviin ilmestyi muudan valkoisiin pukeutunut nainen. Hän tunsi Helenin. Mutta tuon ruskettuneen ja tummasilmäisen kaunottaren asemesta, joka oli niin lähtemättömästi painunut hänen muistiinsa, näki hän edessään valkoiset ja kauniit, tuskan vääristämät ja raatelemat kasvot ja silmät, joiden katse liikutti hänen sydäntään. Hän ei voinut sanoa sanaakaan.
"Ah, ystäväni, olette siis saapunut!" kuiskasi Helen.
Dale ojensi hänelle vapisevan kätensä, mutta Helen ei näyttänyt sitä huomaavankaan. Hän nosti kätensä. Dalen olkapäille kuin tunnustellakseen, oliko hän todellakin siinä, ja kietoi ne sitten hänen kaulaansa.
"Jumalalle kiitos! Tiesin teidän tulevan", sanoi hän painaen päänsä
Dalen rintaa vasten.
Dale ymmärsi sen tapahtuneen, jota hän oli epäillytkin. Helenin sisar oli ryöstetty. Vaikka hänen terävä järkensä ymmärsikin Helenin järkytetyn mielentilan, joka oli syynä tähän ihmeelliseen ja ihanaan tervehdykseen, ei hän antanut syleilylle omasta puolestaan minkäänlaista toista merkitystä. Hän seisoi vain siinä ihastuneena ja vapisten kuin salaman iskemä puu koettaen painaa mieleensä kaikkien terävien aistiensa avulla, että hän voisi muistaa sen ikuisesti, kuinka Helen oli kietonut käsivartensa hänen kaulaansa ja nojannut päänsä hänen riemusta sykkivää sydäntään vasten niin, että hän tunsi häneen kiinni painautuneen ruumiin vapisemisen.
"Bostako on kysymys?" sanoi Dale värisevin äänin.
"Hän meni ratsastamaan eilen tulematta lainkaan takaisin!" vastasi
Helen änkyttäen.
"Olen nähnyt hänen jälkensä. Hänet on viety metsiin. Löydän hänet kyllä ja tuon hänet takaisin", vastasi Dale nopeasti.
Helen näytti säpsähtäen käsittävän hänen tarkoituksensa. Hän kohotti vapisten kasvonsa, nojautui taaksepäin hieman ja katsoi häntä silmiin.
"Luuletteko voivanne löytää hänet ja tuoda hänet takaisin?"
Dale oli huomaavinaan, että Helen sanoessaan tuon näki miten hän seisoi. Hän tunsi Helenin vapisevan, kun hän laski käsivartensa alas ja peräytyi, samalla kun hänen kasvojensa kalpea väri muuttui ruusunpunaiseksi. Hän oli kumminkin urhoollinen hämmennyksestään huolimatta. Hän ei luonut silmiään hetkeksikään maahan, vaikka ne muuttuivatkin nopeasti, tummenivat häpeästä, hämmästyksestä ja tunteista, joita ei Dale ymmärtänyt.
"Olen melkein pyörällä päästäni", änkytti hän.
"Ihmekö tuo! Huomasin sen. Mutta nyt on teidän ajateltava selvästi, sillä en voi hukata hetkeäkään."
Hän talutti Helenin ovelle.
"John, Bo on ryöstetty!" huusi hän. "Eilen. Lähetä tuo poika hakemaan minulle pussillinen lihaa ja leipää. Juokse sitten itse aitaukseen ja tuo minulle sieltä levännyt hevonen. Ota Ranger, jos vain voit sen löytää. Ja kiiruhda!"
Lausumatta sanaakaan hyppäsi John kahareisin toisen hevosen selkään, josta hän juuri oli irroittanut satulan, ja kannusti sen laukkaan pihan poikki.
Silloin huomasi suuri puuma Helenin portailta, jossa se makasi, ja tuli hänen luokseen.
"Ah, Tomko siinä on!" huudahti Helen. Kun puuma painautui hänen polviaan vasten, taputti Helen sitä vapisevin käsin. "Sinä kaunis suuri lemmikkini! Ah, miten hyvin sinut muistankaan! Bo olisi tullut aivan —"
"Missä Carmichael on?" keskeytti Dale. "Onko hän mennyt hakemaan Bota?"
"On. Carmichael se ensin häntä kaipasikin. Hän ratsasti seudun ristiin rastiin jo eilen. Kun hän sitten illalla palasi, oli hän aivan raivoissaan. En ole nähnyt häntä tänään. Hän käski kaikkien muiden miesten, paitsi Halin ja Joen, pysytellä kotosalla."
"Hyvä. Johnin on jäätävä tänne myöskin", selitti Dale. "On kumminkin omituista, ettei Carmichael löytänyt tytön jälkiä, sillä Bo on ratsastanut ponilla."
"Bo ratsasti Samilla. Hevonen on pieni, mutta nopea ja voimakas mustangi."
"Kuljin Carmichaelin jälkien yli. Miten hän on voinut eksyä mustangin jäljiltä?"
"Ei hän eksynytkään. Hän löysi ne ja seurasi niitä kauas pohjoiseen, jonne hän oli kieltänyt Bota menemästä. Ymmärrätte kai, että he rakastavat toisiaan? He ovat kumminkin riidelleet, eikä kumpikaan halua tunnustaa olleensa väärässä. Bo ei totellut häntä. Carmichael sanoi maan tuolla pohjoisessa olevan hyvin vaikeasti kuljettavaa. Hän ei voinut seurata mustangin jälkiä kauemmaksi."
"Oliko hän huomannut siellä muita jälkiä?"
"Ei."
"Neiti Helen, löysin ne kaakkoon päin Pinestä vuoren rinteeltä. Kun kuljimme niiden poikki, oli seitsemän muuta hevosta seurannut niitä. Alempaa löysimme hylätyn leirin, jossa miehet olivat odottaneet. Ja Bon poni, jota muudan suurella hevosella ratsastava mies on taluttanut, on tullut tuohon leiriin idästä, ehkä hieman koillisesta päin. Silloin on asia selvä."
"Riggs on saanut hänet kiinni ja vienyt hänet mukanaan!" huudahti Helen kiihkeästi. "Voi tuota roistoa, minkä teki! Hänellä oli miehiä siellä odottamassa. Tämä on Beasleyn työtä. He ovat olleet vahtimassa minua!"
"Ellei asia olekaan niinkuin luulette, olette kumminkin hyvin lähellä oikeata ratkaisua. Bo on nyt pahemmassa kuin pulassa. Teidän on saatava se itsellenne selväksi ja koetettava suhtautua siihen tyynesti pelosta huolimatta."
"Ystäväni, lupaattehan suojella häntä?"
"Tuon hänet takaisin joko kuolleena tahi elävänä."
"Kuolleenako! Ah, Jumalani!" huudahti Helen sulkien silmänsä hetkeksi ja avaten ne sitten leimuavina. "Mutta Bo ei ole kuollut. Tiedän ja tunnen sen. Eikä hän kuolekaan niin helposti. Hän on kuin pieni villi eikä hän pelkää. Hän taistelee kyllä kuin naarastiikeri elämänsä puolesta. Muistatte kai, miten voimakas hän on? Elleivät he tapa häntä muitta mutkitta, on hän elävä kauan vaikeissakin olosuhteissa. Pyydän siis teitä, ystäväni, ettette menettäisi hetkeäkään ettekä milloinkaan hellittäisi."
Dale vapisi Helenin puristaessa hänen käsiään. Irroitettuaan ne meni hän portaille. Juuri silloin ilmestyi John näkyviin Rangerin selässä. Hän lasketti tulemaan täyttä vauhtia.
"Nel, en tule milloinkaan takaisin hänettä", sanoi Dale. "Voitte toivoa, mutta teidän on silti valmistauduttava pahempaankin. Sellainen on kyllä kovaa, mutta muutakaan neuvoa en voi antaa. Tällaiset kirotut työt ovat hyvin tavallisia täällä Lännessä."
"Otaksukaamme, että Beasley tulee tänne, niin miten silloin käy?" kysyi
Helen ojentaen jälleen kätensä Dalea kohti.
"Jos hän tulee, niin kieltäytykää lähtemästä", vastasi Dale. "Älkää kumminkaan salliko hänen eikä hänen meksikolaistensa koskea teihin likaisilla kourillaan. Jos he uhkaavat käyttää väkivaltaa, ottakaa hieman vaatteita ja arvoesineenne mukaanne ja menkää Cassin lesken luo. Odottakaa sitten siellä, kunnes palaan."
"Kunnes te palaatte!" änkytti Helen kalveten hitaasti jälleen. Hänen tummat silmänsä suurenivat. "Milt, olette samanlainen kuin Las Vegaskin. Aiotte tappaa Beasleyn."
Dale kuuli oman kylmän ja omituisen naurunsa kaikuvan korvissaan. Julma ja kuolettava viha Beasleytä kohtaan kilpaili hänen tyttöä kohtaan tuntemansa hellyyden ja säälin kanssa. Oli todellakin järkyttävää katsella, miten Helen nojautui ovenpieleen, kun hänen pakosta täytyi poistua hänen luotaan. Dale läksi nopeasti portailta. Tom seurasi häntä. Musta hevonen hirnui tuntiessaan Dalen ja korskui nähdessään puuman. Juuri silloin palasi meksikolainen poika tuoden pussin. Dale sitoi senkin muiden vähien tavarain joukkoon satulan taakse.
"John, sinun on oltava täällä neiti Helenin luona", sanoi Dale. "Ja jos Carmichael palaa, on sinun pidätettävä hänetkin tänne. Nähdessäsi jonkun ratsastavan Pineen tänä iltana sieltäpäin, josta tulimme, on sinun tehtävä velvollisuutesi."
"Kyllä, Milt", vastasi John.
Dale hyppäsi satulaan ja kääntyi sanoakseen jäähyväiset Helenille. Mutta iloiset sanat jähmettyivät hänen huulilleen, kun hän näki Helenin seisovan kalpeana ja murtuneena kädet rinnoilla. Dale ei voinut katsoa häneen enää toista kertaa.
"Tule tänne, Tom", kutsui hän puumaa. "Seuraamalla näitä jälkiä voit maksaa kaikki vaivani."
"Ah, ystäväni!" kuuli hän Helenin surullisen äänen kantautuvan jyskyttäviin korviinsa. "Jumala auttakoon teitä suojelemaan häntä! Minä —"
Silloin Ranger läksi eikä Dale kuullut enempää. Hän ei voinut katsoa taakseenkaan, sillä hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä ja hänen rintaansa poltti. Hän tukahdutti kumminkin mielenliikutuksensa voimakkaalla ponnistuksella ja kohdisti olentonsa koko henkisen voiman alkaviin julman työnsä velvollisuuksiin.
Hän ei ratsastanut kylän läpi, vaan oikaisi pohjoiseen ja kiersi sieltä sitten etelään. Saavuttuaan entisille jäljilleen seurasi hän niitä suoraan nyt illan hämärässä pimenevää rinnettä kohti. Suuri puuma tuntui olevan halukkaampi seuraamaan näitä jälkiä takaisin kuin se oli ollut äsken kylään tullessa. Ranger oli hyvissä voimissa ja halusi rientää, mutta Dale pidätteli sitä.
Vuorilta puhaltava kylmä tuuli ennusti yön tuloa. Kirkastuvien tähtien valossa näki Dale, mistä jyrkänne häämötti jylhänä. Se oli vielä peninkulmain päässä. Se järkytti häntä vetäen häntä omituisesti puoleensa. Yö ja ehkä vielä päiväkin erotti hänet tuosta joukosta, joka piti Bo Rayneria vankinaan. Dalella ei ollut vielä minkäänlaisia suunnitelmia. Häntä kannusti vain yhtä suuri vaikute kuin hänen Helen Rayneria kohtaan tuntemansa rakkaus.
Beasleyn paha henki oli suunnitellut tämän ryöstön. Riggs oli vain väline, jonkunlainen pelkuri heitukka, jonka oli toteltava voimakkaampaa tahtoa. Snake Anson miehineen oli ollut odottamassa tuolla setrikössä ja he olivat juuri polkeneet tuon vuorille johtavan jäljen. Beasley oli ollut heidän mukanaan tänä päivänä. Tämä kaikki oli Dalelle yhtä selvää kuin jos hän olisi nähnyt nuo miehet.
Mutta tytön nopea etsiminen kannusti hänen henkiset voimansa suurimpaan toimeliaisuuteen. Ratsastaessaan eteenpäin ja tuijottaessaan tarkasti yöhön samalla kun hän kuunteli jännitetyin korvin juolahti hänen mieleensä montakin taistelusuunnitelmaa. Mutta hän ei hyväksynyt niistä ainoatakaan. Ja jokaisen uuden ajatuksen syntyessä hänen mieleensä katsoi hän voimakkaaseen puumaan, joka notkeasti juoksi hevosen rinnalla. Kun hänelle oli selvinnyt, että hänen oli lähdettävä auttamaan Heleniä, oli hänen mielessään pyörinyt lemmikkinsä mahdollinen hyöty siinä asiassa. Tom osasi ihmeellisen tarkasti vainuta eläimiä, mutta ihmisten jäljille ei sitä vielä milloinkaan oltu usutettu. Dale uskoi kumminkin voivansa saada sen ajamaan takaa vaikka mitä, vaikka hän ei ollut sitä vielä koettanut. Dalelle oli lisäksi aivan selvä eräs asia, että muutamat miehet, vieläpä hyvin urhoollisetkin, pelkäävät suunnattomasti puumia.
Kaukana rinteellä muutamassa syvänteessä, jossa oli vettä ja hieman ruohoa Rangerille, hyppäsi Dale satulasta, sitoi Rangerin kiinni ja valmistautui viettämään siinä yönsä. Hän säästi eväitään antaen Tomille enemmän kuin itselleen. Tom kiertyi niin lähelle Dalea kuin suinkin ja rupesi nukkumaan.
Mutta Dale valvoi kauan.
Yö oli rauhallinen lukuunottamatta tuulta, joka humisi suojaisella rinteellä kasvavissa puissa. Dale imi toivoa tähdistä. Hänestä tuntui kuin hän ei olisi luvannut itselleen eikä Helenillekään, että hän suojelisi Bota ja Helenin omaisuutta. Hän näytti päättäneen sen tietämättään, kiinnittämättä siihen ollenkaan ajatuksiaan. Tuntui omituiselta, ettei tuo varmuus ollut ollenkaan epämääräinen, vaikka se ei sopinutkaan hänen suunnitelmiinsa. Sen pohjalla, jollakin tavoin nimetönnä käsittämättömine voimineen, kohisivat hänen ihmeelliset tietonsa metsistä, teistä, hajuista, öistä, sellaisten miesten luonteesta, jotka uskaltavat nukkua pimeässä, eristetyistä metsistä ja tuon suuren puuman luonteesta, jonka jokainen teko oli Dalen tahdosta riippuvainen.
Häntä alkoi nukuttaa ja vähitellen tyyntyivät hänen aivonsa. Viimeinen tietoinen merkitsevä ajatus oli, että hän herättyään on täydentävä tämän toivottoman yrityksen.