XVIII.
Bon oli pysyttävä vuoteessaan pari päivää. Hän kärsi melkoisia tuskia ja hourailikin kuumeessaan. Tämä hourailu huvitti Heleniä yhtä paljon kuin hän oli varma, että siinä lausutut sanat olisivat nostaneet Carmichaelin seitsemänteen taivaaseen.
Kolmantena päivänä oli Bo kumminkin jo parempi, ja kieltäydyttyään enää makaamasta laahautui hän arkihuoneeseen, jossa hän kulutti aikansa katselemalla ikkunasta aitauksiin päin ja tekemällä Helenille kysymyksiä kuin sattumalta. Mutta Helen näki hänen lävitseen ja riemuitsi. Hän toivoi nyt vain, että Carmichael muuttuisi nopeasti hieman kylmemmäksi Bota kohtaan. Tuo nuori neiti oli juuri sellaisen kohtelun tarpeessa ja parempaa tilaisuutta sellaiseen ei milloinkaan koittaisi. Helen oli melkein taipuvainen neuvomaan paimenta.
Carmichael ei tullut kumminkaan sinä eikä seuraavanakaan päivänä vieraisille, vaikka Helen tapasikin hänet pari kertaa kierroksillaan. Hän oli yhtä ahkera kuin ennenkin ja tervehti Heleniä kuin ei mitään kummempaa olisi tapahtunut.
Roy pistäytyi heidän luonaan pari kertaa, kerran iltapäivällä ja sitten taasen illalla. Opittuaan tuntemaan hänet paremmin pitivät tytöt hänestä yhä enemmän. Tällä viimeisellä käynnillään sai hän Bon aivan sanattomaksi kertomalla eräästä tytöstä, jonka Carmichael aikoi viedä mukanaan tanssiaisiin. Bon kasvoista näkyi, ettei hänen turhamaisuutensa uskonut sellaista, vaan hänen järkensä, joka myönsi nuorten miesten voivan käyttäytyä niinkin. Roy oli nähtävästi yhtä viisas kuin ystävällinenkin. Hän huomautti kuivasti kuin sattumalta, ettei lumi milloinkaan sulanut vuorilta maaliskuun kuluessa, mutta katse, joka seurasi tuota huomautusta, punastutti Helenin posket.
Sittenkuin Roy oli mennyt, sanoi Bo Helenille: "Hitto vieköön tuon miehen! Hän näkee suoraan lävitseni."
"Kultaseni, sinä oletkin hyvin läpinäkyvä nykyään", mumisi Helen.
"Älä ollenkaan puhu, sillä saithan tuota sinäkin osasi", vastasi Bo.
"Hän näyttää tietävän, miksi niin kiihkeästi odotat lumen sulamista."
"Suurenmoista! Luullakseni ei laitani ole kumminkaan vielä niin huonosti. Tietysti haluan, että lumi sulaisi, kevät tulisi ja kukat —"
"Voi sentään!" kiusoitteli Bo. "Nell Rayner, huomaatko silmissäni jotakin viheriätä? Kevät tulee! Runoilijat sanovat, että keväällä muuttuu nuoren miehen kiintymys johonkin tyttöön pian rakkaudeksi. Mutta runoilijat tarkoittavat varmaankin nuoria naisia."
Helen katseli ikkunasta valkoisia tähtiä.
"Nell, oletko tavannut häntä sen jälkeen kuin loukkauduin?" jatkoi Bo väkinäisesti.
"Ketä sitten?"
"Älä nyt ole olevinasi! Tarkoitan tietysti Tomia!" vastasi Bo sanoen tuon viimeisen sanan kiukkuisesti.
"Tomiako? Kuka hän on? Ah, tarkoitat varmaankin Las Vegasia. Kyllä.
Olen puhutellut häntä."
"Kysyikö hän, kuinka voin?"
"Muistaakseni kysyi hän todellakin jotakin sellaista."
"Pyh, Nell, luulen sinun joskus valehtelevan." Sen jälkeen hän vaikeni, lueskeli hetkisen ja haaveili sitten hetkisen, katseli tuleen, nilkutti lopulta toivottamaan Helenille suudellen hyvää yötä ja poistui sitten huoneesta.
Seuraavana päivänä hän oli melko hiljainen näyttäen olevan tuollaisen alakuloisuuden puuskan vallassa, jollaisia hänelle sattui hyvin harvoin. Varhain illalla, juuri kun lamput oli sytytetty ja hän oli tullut Helenin luo arkihuoneeseen, kuului tuttuja askelia portailta.
Helen meni ovelle Carmichaelia vastaan. Tämä oli ajellut partansa ja pukeutunut tummaan pukuun, joka erosi hyvin huomattavasti hänen tavallisista ratsastusvarusteistaan, semminkin siinä, että hänellä oli nyt kukkakin napinreiässään. Huolimatta kaikesta tästä komeudesta oli hän nyt kumminkin tyynempi, vapaampi ja huolettomampi kuin milloinkaan ennen.
"Iltaa, neiti Helen", sanoi hän tullessaan huoneeseen. "Iltaa, neiti Bo
Kuinka voitte?"
Helen vastasi hänen tervehdykseensä miellyttävästi hymyillen.
"Hyvää iltaa — Tom", sanoi Bo kainosti.
Tämä oli varmasti ensimmäinen kerta, kun Bo sanoi häntä Tomiksi. Kun hän puhui, näytti hän kiusoittavan kauniilta ja veitikkamaiselta. Mutta jos hän oli luullut voivansa masentaa Carmichaelin sanomalla häntä tuttavallisesti, puoleksi lupaavasti ja hyvin ivallisesti Tomiksi, oli hän laskenut väärin. Paimen suhtautui nimitykseen niin kuin hän olisi kuullut Bon käyttävän sitä tuhansia kertoja tahi sitten hän ei ollut sitä kuulevinaankaan. Helen totesi, että jos Carmichael näytteli nyt jotakin osaa, näytteli hän hyvin. Paimen hämmästytti häntä hieman, mutta hän piti hänen näöstään, hänen vapaasta käytöksestään ja tuosta jostakin hänessä, joka oli ehkä tietämätöntä ylpeyden tunnetta. Hän oli mennyt tarpeeksi pitkälle, ehkä liiankin pitkälle, noudattaessaan Bon oikkuja.
"Kuinka voitte?" kysyi hän.
"Olen jo parempi tänään", vastasi Bo katsoen maahan, "mutta nilkutan vielä."
"Mustangi antoi teille todellakin aika kolauksen. Neiti Helen sanoi, että tuo polveenne saamanne haava on melko vaarallinen. Jos miehen polvi loukkautuu vain pahasti, on hänen hyvin vaikea ratsastaa."
"Kyllä se pian paranee. Kuinka Sam voi? Toivoakseni se ei vahingoittunut."
"Sam on kuin ei tietäisi milloinkaan kaatuneensakaan."
"Tom, olen kiitollinen, että annoitte Riggsille hänen ansionsa mukaan."
Hän sanoi sen vakavasti ja miellyttävästi, eikä hänen äänensä kuulostanut nyt ollenkaan veitikkamaiselta eikä nenäkkään kiusoittavalta, kuten hänen tavallisesti puhuessaan tuolle hurmaantuneelle nuorukaiselle.
"Vai niin, olette siis kuullut siitä puhuttavan", vastasi Carmichael heilauttaen kättään kuin kuitatakseen sillä asian. "Siitä ei kannata puhua. Se oli kumminkin tehtävä. Pelkäsin todellakin Royta, sillä jos hän olisi sekautunut asiaan, olisi siitä tullut pahempaa. En antanut muidenkaan poikain sekautua juttuun. Minun on pidettävä silmällä, mitä he tekevät, sillä olenhan nyt neiti Helenin työnjohtaja."
Helen oli sanomattomasti huvitettu. Paimenen puheen vaikutus Bohun oli hämmästyttävä. Carmichael oli riisunut Bolta aseet. Hän oli valtiomiehen taitavuudella, hienotunteisuudella ja rakastettavuudella vapauttanut itsensä sitoumuksestaan ja itsensä ylistämisestä. Muuttaessaan suurenmoisen tekonsa jonkunlaiseksi satunnaiseksi tapaukseksi hämmästytti ja nöyryytti hän samalla Bota. Hän istui vaiti ollen muutamia sekunteja Helenin koettaessa yhtyä vapaasti keskusteluun. Ei ollut ollenkaan luultavaa, että Bo jäisi pitkäksi aikaa sanattomaksi, ja yhtä mahdollista oli, että hän ihmeellisen kekseliään järkensä avulla voisi silmänräpäyksessä nolata paatuneen rakastajansa. Kumminkin oli ilmeistä, että läksytys oli vaikuttanut. Hän näytti hämmästyneeltä, loukkautuneelta, miettiväiseltä ja lopulta suloisesti uhmaavalta.
"Mutta sanoittehan Riggsille minua tytöksenne!" Sitten paljasti Bo patterinsa. Eikä Helen voinut kuvitellakaan, miten Carmichael voisi sen kieltää ja vastustaa sanoja seuraavaa hellää ja veitikkamaista katsetta.
Helen ei kumminkaan tuntenut paimenta sen paremmin kuin Bokaan.
"Sanoin kyllä, sillä se oli välttämätöntä. Minun oli vahvistettava oikeuteni puolustaa teitä. Olin kyllä hieman liian julkea ja pyydänkin anteeksi käytöstäni."
Bo tuijotti häneen ja vaipui sitten huohottaen tuoliinsa.
"Tulin vain pikimmältään tervehtimään ja kysymään vointianne", jatkoi
Carmichael. "Olen menossa tanssiaisiin ja koska Flo asuu hyvän matkan
päässä kylästä, on minun totisesti kiiruhdettava. Hyvää yötä, neiti Bo.
Toivoakseni voitte pian ratsastaa Samilla jälleen. Hyvää yötä, neiti
Helen."
Bo sanoi hänelle ystävälliset ja lyhyet jäähyväiset teeskennellen hirveästi. Carmichael poistui, ja sanottuaan hänelle hyvästit sulki Helen oven.
Heti Carmichaelin poistumisen jälkeen muuttui kumminkin Bo surulliseksi.
"Flo! Hän tarkoitti tuota Flo Stubbsia, tuota kauheata, kierosilmäistä ja ylpeää pientä akkaa!"
"Bo!" huomautti Helen. "Myönnän, ettei tuo nuori neiti ole mikään kaunotar, vaan hän on kumminkin melko sievä ja miellyttävä. Pidän hänestä."
"Nell Rayner, miehet ovat aivan mahdottomia ja paimenet kaikista pahimpia!" selitti Bo julmasti.
"Miksi et huolinut silloin Tomista, kun olisit saanut hänet?"
Bo oli jo alkanut raivostua, mutta nyt tämä vihjaus valloitukseen, jonka hän nopeasti ja hämmästyttävästi huomasi itselleen välttämättömäksi, mursi hänen uhmansa. Tyttö, joka poistuessaan huoneesta karttoi Helenin katsetta, oli senvuoksi hyvin kalpea, horjuva ja surkea.
Seuraavana päivänä ei Bota voitu lähestyä miltään suunnalta. Helen huomasi hänen olevan monenlaisella tuulella, milloin itkuun purskahtamaisillaan, milloin raivoissaan, joskus synkissä mietteissä ja joskus toivovana, ja lopulta ylpeänä, mikä auttoi häntä kestämään.
Myöhään iltapäivällä Helenin levähtäessä, kun hän ja Bo olivat arkihuoneessa, kuului pihalta hevosten kavioiden kapsetta ja sitten portailta askelia. Kuultuaan äänekkään koputuksen aukaisi hän oven ja hämmästyi nähdessään Beasleyn. Pihalla oli muitakin ratsumiehiä. Helen säikähti. Tätä vierailua oli totisesti ennustettu.
"Hyvää iltaa, neiti Rayner", sanoi Beasley pyöritellen hattuaan. "Tulin tänne sopimaan muutamasta pienestä liikeasiasta. Haluatteko ottaa minut vastaan?"
Helen vastasi hänen tervehdykseensä ajatellen nopeasti. Miksipä hän ei voisi ottaa Beasleyä vastaankin ja siten suoriutua tästä välttämättömästä keskustelusta.
"Tulkaa vain sisään", sanoi hän, ja Beasleyn tultua huoneeseen sulki hän oven. "Sisareni ja herra Beasley:"
"Kuinka voitte, neiti?" kysyi karjanomistaja kovalla ja karkealla äänellä.
Bo vastasi kysymykseen kylmästi kumartaen.
Näin läheltä katsoen näytti Beasley voimakkaalta ja melko kauniilta, noin viisineljättävuotiaalta mieheltä. Hän oli kookas, tummaihoinen ja mustasilmäinen, kuten meksikolaiset, joiden verta sanottiin virtaavan hänen suonissaan. Hän näytti viekkaalta, luottavaiselta ja itsetietoiselta. Vaikka Helen ei milloinkaan ennen tätä vierailua olisi kuullut puhuttavankaan hänestä, olisi hän kumminkin epäillyt häntä.
"Olisin tullut jo aikaisemmin, mutta odotin vanhaa Josea, tuota meksikolaista, joka oli palveluksessani silloin kun olin enonne liiketoveri", sanoi Beasley ja istuutui laskien suuren sormikoidun kätensä polvelleen.
"Niin?" vastasi Helen kysyvästi.
"Jose kiiruhti tänne Magdalenasta ja nyt voin esittää vaatimukseni. Neiti Rayner, tämän maatilan pitäisi oikeastaan kuulua minulle ja onkin minun. En ollut näin vaikutusvaltainen enkä varakas silloin kun Al Auchincloss karkoitti minut luotaan. Myönnän sen mielelläni. Mutta nyt on minulla paperit valmiina ja vanha Jose voi todistaa. Olen laskenut, että teidän on maksettava minulle kahdeksankymmentätuhatta dollaria tahi luovutettava tila minulle."
Beasley puhui niin luonnollisesti ja asiallisesti, että se kieltämättä tuntui vakuuttavalta. Hän käyttäytyi töykeästi, mutta kumminkin hyvin vapaasti.
"Herra Beasley, vaatimuksenne eivät ole minulle tuntemattomat", vastasi Helen tyynesti. "Olen kuullut puhuttavan niistä. Kysyin niistä enoltanikin, ja hän vannoi pyhästi, ettei hän ole velkaa teille dollariakaan. Hänen sanojensa mukaan olette te päinvastoin hänelle velassa. En ole sitäpaitsi löytänyt mitään hänen papereistaankaan, joten minun on pakko hylätä vaatimuksenne. En otakaan sitä vakavalta kannalta."
"Neiti Rayner, en voi moittia teitä, että uskotte Alin sanat minusta tosiksi", sanoi Beasley. "Ja kantanne asiassa on luonnollinen. Mutta olette muukalainen täällä, ettekä senvuoksi tiedäkään mitään näiden seutujen karja-asioista. Ei ole kyllä kaunista puhua pahaa kuolleista, mutta totuus on kumminkin sellainen, että Al Auchincloss pääsi alkuun varastamalla lampaita ja merkitsemätöntä karjaa. Jokainen tuntemani karjanomistaja on aloittanut siten. Niin olen minäkin, eikä kukaan meistä ole milloinkaan pitänyt sellaista rosvoamisena."
Kuultuaan tämän toteamisen voi Helen ainoastaan näyttää epäilevältä ja hämmästyneeltä.
"Puhuminen on joutavaa kumminkin ja erittäinkin täällä Lännessä ei se merkitse juuri mitään", jatkoi Beasley. "En olekaan mikään puhuja. Sanon vain, miten asiat ovat, ja koetan sopia kanssanne, jos vain haluatte. Voin todistaa enemmän papereilla ja todistajilla kuin te. Tiedän sen varmasti. Teen teille seuraavan tarjouksen — menkäämme naimisiin ja sopikaamme siten tämä ikävä asia."
Miehen häikäilemätön julkeus, johon Helenin käytös ei ollut millään tavalla antanut ainetta, oli hämmästyttävää, tyhmää ja alhaista, mutta Helen oli niin hyvin valmistautunut tähän kaikkeen, että hän hillitsi vihansa.
"Kiitoksia, herra Beasley, mutta en voi hyväksyä tarjoustanne", vastasi hän.
"Ettekö halua miettimisaikaa?" kysyi Beasley levittäen leveälle suuret sormikoidut kätensä.
"En totisesti!"
Beasley nousi. Hän ei näyttänyt pettyneeltä eikä vihaiselta, mutta tuo ylpeä tyytyväisyyden ilme hävisi hänen kasvoistaan, ja vaikka tuo muutos olikin pieni, riisti se häneltä kumminkin kaiken siedettävyyden.
"Silloin on minun pakotettava teidät maksamaan nuo kahdeksankymmentätuhatta dollaria tahi karkoitettava teidät tilalta", sanoi hän.
"Herra Beasley, vaikka olisinkin velkaa teille niin paljon, miten voisin saada kokoon niin äärettömän summan? Mutta minä en ole velkaa teille dollariakaan, eikä omaisuuttani voida varmastikaan minulta ryöstää. Ette voi minulle mitään."
"Miksi en voi?" kysyi Beasley katsahtaen synkästi häneen.
"Senvuoksi, ettei vaatimuksenne ole rehellinen. Voin sen helposti todistaa", selitti Helen kiihkeästi.
"Kenelle aiotte todistaa, ettei vaatimukseni ole rehellinen?"
"Miehilleni ja teidän miehillenne, Pinen asukkaille ja kaikille ihmisille. Kaikki uskovat varmasti sanani."
Beasley näytti uteliaalta, tyytymättömältä ja loukkaantuneelta, mutta kumminkin Helenin sanojen tahi hänen olemuksensa lumoamalta, kun Helen nerokkaasti puolusti mielipiteitään.
"Ja kuinka aiotte tuon kaiken todistaa?" murisi Beasley.
"Herra Beasley, muistatteko, miten viime syksynä sovitte Snake Ansonin ja hänen miestensä kanssa metsässä, että he ryöstäisivät minut mukaansa?" kysyi Helen nopeasti ja kovasti.
"Mitä?" huudahti Beasley käheästi.
"Huomaan teidän muistavan. Milt Dale oli piilossa tuon metsäsaunan laipiolla, jossa kohtasitte Ansonin. Hän kuuli jokaisen sanan tuosta sopimuksestanne."
Beasley heilautti kättään niin vihaisesti että sormikas lensi lattialle. Kun hän kumartui ottamaan sitä, päästi hän sihisevän kirouksen. Mentyään ovelle työnsi hän sen kiivaasti auki ja paiskasi sen lujasti kiinni mennessään. Hänen kova ja vihasta käheä äänensä kajahteli pihalla ennenkuin rupesi kuulumaan kavioiden kapsetta.
Heti illallisen jälkeen samana päivänä, Helenin alkaessa jo tyyntyä, ilmestyi Carmichael avonaiselle ovelle. Bo ei ollut huoneessa. Pimenevässä hämärässä huomasi Helen, että paimen oli kalpea, vakava ja päättäväinen.
"Ah, mitä nyt on tapahtunut?" huudahti Helen.
"Royta on ammuttu. Se tapahtui Turnerin kapakassa. Mutta hän ei ole kuollut. Veimme hänet Cassin lesken luo. Hän käski minun sanoa teille, että hän kyllä vielä paranee."
"Ammuttu! Paranee!" toisti Helen hitaasti uskomatta korviaan. Hän tunsi olevansa syvästi järkytetty ja vapisevansa kuin vilusta.
"Niin, ammuttu!" toisti Carmichael vihaisesti. "Ja sanokoonpa hän mitä tahansa, olen kumminkin melkein varma, että hän kuolee."
"Voi taivas, miten hirveää!" huudahti Helen. "Hän oli niin hyvä ja erinomainen mies. Kuinka surkeaa! Hän haavoittui varmaankin puolustaessaan minua. Kertokaa minulle, miten se tapahtui. Kuka häntä ampui?"
"En tiedä ja senvuoksi olenkin melkein suunniltani. En ollut siellä silloin kun se tapahtui eikä hän rupea kertomaan minulle."
"Miksi ei?"
"En tiedä sitäkään. Luulin ensin hänen kieltäytyvän senvuoksi, että hän haluaa kostaa itse, mutta ajateltuani tarkemmin kieltäytyy hän kertomasta senvuoksi, että hän pelkää minunkin haavoittuvan, jos menen sinne tekemään selvää. Olette nyt kaikkien ystävienne tarpeessa. En voi muuten ymmärtää Royta."
Silloin Helen kertoi hänelle nopeasti Beasleyn iltapäivällä tekemästä vierailusta ja kaikesta, mitä silloin oli tapahtunut.
"Vai kävi tuo sekarotuinen meksikolainen roisto täällä!" huudahti Carmichael hirmuisesti hämmästyneenä. "Halusiko hän todellakin mennä kanssanne naimisiin?"
"Halusipa hyvinkin. Mielestäni oli se melko odottamaton ehdotus."
Carmichael halusi nähtävästi sanoa paljonkin, mutta hänen oli ensin hieman siliteltävä lauseitaan hammastensa takana. Lopulta hän kumminkin tiuskaisi:
"Neiti Nell, tunnen luissani, että minun on sittenkin nitistettävä tuo suuri härkä."
"Ah, hän varmaankin ampui Royta. Hän poistui täältä vihoissaan."
"Houkutelkaa Roy puhumaan. En saanut muuta selville kuin että Roy meni kapakkaan yksinään. Beasley oli ollut siellä ja Riggs —"
"Riggskö?" keskeytti Helen.
"Niin, Riggs juuri. Hän on palannut tänne jälleen. Parasta on kumminkin, että hän pysyy poissa minun ulottuviltani. Ja Jeff Mulvey miehineen myöskin. Turner kertoi minulle kuulleensa väittelyä ja sitten laukauksen. Miehet olivat hyökänneet silloin kadulle jättäen Royn lattialle makaamaan. Tulin sinne hieman myöhemmin. Roy makasi yhä paikoillaan. Kukaan ei ollut tehnyt mitään hänen hyväkseen eikä aikonutkaan tehdä. Turner saa sen vielä tuntea nahoissaan. Hankin apua ja vein Royn Cassin lesken luo. Roy näytti voivan hyvin. Mutta hän oli kumminkin liian kalpea ja puhelias miellyttääkseen minua. Luoti on varmasti lävistänyt hänen keuhkonsa ja hän menetti paljon verta, ennenkuin saimme haavan sidotuksi. Tuo Turner-roisto olisi voinut auttaa aikaisemmin. Ja jos Roy kuolee, ammun —"
"Tom, miksi vannotte aina tappavanne jonkun?" kysyi Helen vihaisesti.
"Senvuoksi, että jonkun on kuoltava täällä piakkoin"; tiuskaisi Tom takaisin.
"Vaikka niinkin, mutta tahtoisitteko jättää Bon ja minut nyt kokonaan ystävittä tänne?" kysyi Helen moittivasti.
Kuultuaan sen rupesi Carmichael epäröimään ja hänen raivostunut mielensä hieman tyyntyi.
"Ah, neiti Nell, olen vain suunniltani. Olkaa kärsivällinen kanssani ja koettakaa houkutella minua. En kumminkaan voi keksiä mitään muutakaan keinoa."
"Toivokaamme ja rukoilkaamme", sanoi Helen vakavasti. "Käskitte minun houkutella Royta sanomaan, kuka häntä ampui. Milloin voin mennä hänen luokseen?"
"Huomenna varmasti. Tulen teitä noutamaan. Ottakaa Bo mukaanne. Meidän on oltava tästä alkaen hyvin varuillamme. Sopiiko mielestänne, että minä ja Hal tulemme aina öiksi tänne asuinrakennukseen?"
"Tuntisin todellakin silloin olevani turvallisempi. Täällä on kyllä huoneita. Tulkaa vain."
"Hyvä sitten. Nyt menen puhuttelemaan Halia. Toivon vain, etten olisi säikähdyttänyt teitä noin hirveästi."
* * * * *
Noin kymmenen aikaan seuraavana aamuna vei Carmichael Helenin ja Bon vaunuilla Pineen ja sitoi valjakon kiinni Cassin lesken majan edustalle.
Persikka- ja omenapuissa oli sekaisin vaaleanpunaisia ja valkoisia kukkia, mehiläisten uninen surina täytti ilman, tummanviheriä paksu apilaruohokko peitti tuon pienen hedelmäpuiston kentät, talon piipusta kohosi hitaasti ilmaan sininen savupilvi ja linnut lauloivat suloisesti.
Helen voi tuskin uskoa, että kaiken tuon tyyneyden keskellä muudan mies lepäsi ehkä hyvinkin huonona sairaana. Carmichael oli todellakin ollut siksi vakava ja vaitelias, että suurinkin levottomuus oli oikeutettua.
Cassin leski ilmestyi pieneen kuistiin. Hän oli jo harmaantunut, kumara ja riutunut, mutta kumminkin hyvin iloinen vanha nainen, josta Helen oli saanut uskollisen ystävän itselleen.
"No, herranen aika! Olen, hyvin iloinen saadessani puhutella teitä, neiti Helen", sanoi hän. "Olette näemmä ottanut mukaanne pienen sisarennekin, johon en ole vielä tutustunutkaan."
"Hyvää huomenta, rouva Cass. Kuinka Roy nyt voi?" vastasi Helen tarkastellen levottomasti noita ryppyisiä kasvoja.
"Royko? Älkää nyt olko niin peloissanne. Roy on melkein valmis hakemaan hevosensa ja ratsastamaan kotiin, jos vain sallisin hänen tehdä niin. Hän tiesi teidän tulevan ja minun oli pidettävä kuvastinta sen aikaa kun hän ajoi partaansa. Hän ei ole millänsäkään, vaikka hänellä on luodin reikä rinnassaan. Noita mormooneja ei voi mikään tappaa."
Hän opasti heidät pieneen vierashuoneeseensa, jonka ikkunan vieressä olevalla sohvalla Roy Beeman makasi. Hän oli hereillään ja hymyili, mutta oli hyvin kalpea. Ruumis oli osittain huopapeitteen alla. Hänen harmaa paitansa oli auki niskasta niin, että siteet näkyivät.
"Huomenta, tytöt", tervehti hän. "Olette hyvin kilttejä, kun tulitte minua katsomaan."
Helen seisoi hänen vieressään ja kumartui innoissaan hänen puoleensa tervehtiessään häntä. Hän huomasi Royn silmien tuskallisen ilmeen ja hänen liikkumattomuutensa järkytti häntä, mutta muuten ei hän näyttänyt olevan niinkään huonossa kunnossa. Bo oli kalpea ja nähtävästi niin järkytetty, ettei hän voinut puhua. Carmichael toi tuolit tytöille vuoteen viereen.
"Mikä sinua vaivaa tänä aamuna?" kysyi Roy paimenelta.
"Huh! Toivoisitko minun sitten hymyilevän kuin naimisiin aikovan miehen?" vastasi Carmichael.
"Et suinkaan ole sopinut Bon kanssa lopullisesti vielä", sanoi Roy.
Bo punastui aivan tulipunaiseksi ja paimenenkin tumma iho muuttui hieman vaaleammaksi.
"Sinulla ei ole siinä mitään tekemistä, onko hän sopinut kanssani vai ei", sanoi hän.
"Las Vegas, olet aivan ihmeellinen. Sinulla on hevonen allasi, suopunki kädessäsi ja revolveri vyössäsi, mutta kun on kysymys tytöistä, olet aivan mitätön."
"Minä en, hitto vieköön, olekaan mikään mormoni! Tulkaa, rouva Cass, menkäämme tänne, että he voivat rauhassa puhella."
"Aioin juuri sanoa, että Roylla on kuumetta. Hän ei saa puhua paljon", sanoi vanhus. Sitten hän meni Carmichaelin kanssa keittiöön ja sulki oven.
Roy katsoi Heleniin terävästi. Hänen silmänsä näyttivät ystävällisemmiltä kuin milloinkaan ennen.
"Veljeni John kävi täällä. Hän poistui juuri ennen tuloanne. Hän ratsasti kotiin sanomaan omaisilleni, etten ole hyvinkään pahasti haavoittunut. Sitten hän kiiruhtaa niin suoraan kuin suinkin vuoristoon."
Helenin silmät kysyivät, mitä hänen huulensa kieltäytyivät lausumasta,
"Hän menee noutamaan Dalea minun käskystäni. Ajattelin nimittäin niin, että me kaikki olemme nyt tuon kelpo metsästäjän avun tarpeessa."
Roy käänsi nyt katseensa äkisti Bohun.
"Ettekö ole aivan yhtä mieltä kassani, tyttöseni?"
"Olen varmasti", vastasi Bo lämpimästi.
Kun Helen kuuli Royn sanat, lamautui hän hetkeksi kokonaan, mutta sitten alkoivat hänen sydämensä ja valtimonsa sykkiä nopeasti.
"Voiko John päästä Dalen luo, kun lunta on vielä niin paksulti?" kysyi hän änkyttäen.
"Kyllä varmasti. Hän vie mukanaan pari hevosta lumirajalle. Sitten, ellei hän muuten voi päästä etemmäksi, kulkee hän lumikengillä solien kautta. Sanoin hänelle kumminkin Dalen lähtevän ratsastamalla. Lumi on sulanut jo melkein kokonaan muualta, paitsi huippujen pohjoisilta rinteiltä."
"Milloin voimme siis odottaa Dalea?"
"Luultavasi noin kolmen tahi neljän päivän kuluttua. Kunpa hän olisi täällä nyt jo! Neiti Helen, meillä on vastassa huolestuttavat ajat."
"Tiedän sen, mutta olen valmis. Kertoiko Carmichael Beasleyn käynnistä luonani?"
"Ei, mutta kertokaa te", vastasi Roy.
Helen alkoi lyhyesti jutella hänelle tuon vierailun kuluessa sattuneista seikoista, mutta ennenkuin hän ennätti lopettaakaan, oli hän varma, että Roy kiroili itsekseen.
"Hän pyysi siis teitä vaimokseen! Jerusalem! En olisi sitä milloinkaan voinut uskoa. Voi tuota roistomaista meksikolaista, minkä teki! Neiti Helen, kun kohtasin Beasleyn eilen illalla, oli hän jostakin raivoissaan, ja nyt ymmärrän syyn. Valitsin hyvin sopimattoman ajan."
"Mihin? Mitä teitte, Roy?"
"Päätin joku aika sitten, että puhuttelen ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa Beasleytä. Eilen luulin saaneeni sellaisen. Olin kaupassa, kun näin hänen menevän Turnerille. Seurasin häntä sinne. Oli jo melkein pimeä. Beasley, Mulvey, Riggs ja muutamat muutkin joivat ja melusivat siellä. Rupesin juttelemaan Beasleyn kanssa heti."
"Roy, sillä tavoinko te, pojat, kartatte vaaraa?"
"Mutta, neiti Helen, muuta keinoa ei ole. Pelko enentää vain vaaraa. Beasley oli alussa tavattoman kohtelias. Erosimme muusta joukosta, joka seurasi meitä, kunnes tulimme muutamaan salin nurkkaan. En muista, mitä kaikkea sanoin hänelle, mutta puhuin varmasti melko paljon. Sanoin hänelle, mitä isäni ajattelee asiasta. Ja Beasley tietää aivan yhtä hyvin kuin minäkin, että isäni on tämän paikkakunnan vanhin asukas ja viisain myöskin, joka ei milloinkaan valehtele. Sovitin kaikki hänen sanansa väitteihini näyttääkseni Beasleylle, että ellei hän lopeta vehkeilyään hyvin nopeasti, saattaa sattua, että hän kuolee yhtä nopeasti. Mutta Beasley on tyhmä ja hirveästi itserakas. Hän on niin turhamainenkin kuin riikinkukko. Hän ei voinut ymmärtää ja suuttui. Sanoin hänelle, että hän on jo tarpeeksi rikas teidän maatilattannekin, ja koetin muutenkin puhua kaikin tavoin puolestanne. Silloin olivat hän ja hänen miehensä piirittäneet minut nurkkaan ja nähdessäni heidän katseensa aloin aavistaa pahaa. Mutta kun olin kerran aloittanut, oli minun koetettava hyötyäkin tilanteesta niin paljon kuin suinkin. Sanottuani, että haluan vaikka taistella puolestanne, näytti se tepsivän häneen, ja silloin alkoikin taistelu. Sanoin luultavasti omasta puolestani toivovani, että tuo taistelu tapahtuisi pian. Silloin tapahtuikin jotakin hyvin äkkiä."
"Roy, silloin hän varmasti ampui teitä!" huudahti Helen kiihkeästi.
"Neiti Helen, en sanonut teille, kuka sen teki", vastasi Roy hymyillen kohteliaasti.
"No sanokaa se sitten."
"Jos lupaatte, ettette sano Las Vegasille, kerron sen teille. Paimen on nyt jo melkein suunniltaan. Hän luulee tietävänsä, kuka minua ampui, ja minä olen valehdellut hänelle julmasti. Katsokaa, jos hän saa sen selville, menee hän suin päin sinne ampumaan. Neiti Helen, tuon texasilaisen kanssa ei ole leikkimistä. Las Vegas voi haavoittua, kuten minäkin, jolloin ei hänestäkään ole teille apua, kun onnettomuudet alkavat."
"Roy, lupaan teille, etten puhu hänelle mitään", sanoi Helen vakavasti.
"No silloin — Riggshän minua ampui!" Roy kalpeni yhä enemmän tunnustaessaan sen ja hänen äänensä, joka ei ollut kuiskausta kovempi, ilmaisi inhoa ja vihaa. "Tuo roisto sen teki. Hän ampui minua Beasleyn takaa. Minun oli mahdoton estää sitä. En edes huomannut hänen aikeitaan. Mutta kun kaaduin ja muut vetäytyivät takaisin, näin savuavan revolverin hänen kädessään. Hän näytti hirmuisen mahtavalta. Beasley alkoi läksyttää häntä ja läksytti häntä siihen asti kuin kaikki riensivät kadulle."
"Voi tuota pelkuria, tuota kurjaa pelkuria!" huudahti Helen.
"En ihmettele ollenkaan, että Tom haluaa saada tuon tietää!" sanoi Bo kiihkeästi. "Luulen hänen epäilevänkin Riggsiä."
"Niin hän tekeekin, mutta minä en aio myöntää hänen epäluulojaan oikeiksi. Roy, tiedättehän, ettei Riggs voi oleskella täällä pitkääkään aikaa."
"Toivon hänen viipyvän kumminkin niin kauan, kunnes pääsen jaloilleni jälleen."
"Kas niin, olette kaikki samanlaisia! Teidän on välttämättä vuodatettava verta!" mumisi Helen vapisten.
"Neiti Helen, älkää suhtautuko asiaan niin. Olen samanlainen kuin Dale enkä haasta milloinkaan riitaa. Mutta täällä Lännessä on voimassa jonkunlainen kirjoittamaton laki — silmä silmästä ja hammas hampaasta. Uskon kaikkivaltiaaseen Jumalaan ja tappaminen on vastoin uskontoni määräyksiä, mutta Riggs ampui minua aivan kuin hän olisi ampunut minua takaapäin."
"Roy, olen ainoastaan nainen. Pelkään olevani liian helläsydäminen ja sopimaton tänne Länteen."
"Odottakaa, kunnes saatte kokea jotakin. Otaksukaamme, että Beasley tulee, tarttuu teihin suurilla kourillaan, puristelee teitä hetkisen ja karkoittaa teidät sitten kotoanne. Tai otaksukaamme, että Riggs ajaa teidät johonkin nurkkaan."
Helen tunsi säpsähtävänsä kovasti ja veri alkoi kiertää hurjasti hänen suonissaan. Hän voi kumminkin päättää vain tuon haavoittuneen miehen julmasta hymystä, kun tämä katseli häntä terävillä viisailla silmillään, minkä näköinen hän nyt oli.
"Ystäväni, kaikkea voi tapahtua", sanoi Roy. "Mutta toivokaamme kumminkin, että säästytte pahimmalta."
Hän näytti heikontuvan, ja Helen nousi silloin heti ja sanoi, että heidän oli kai parasta lähteä ja tulla jälleen huomenna takaisin. Kun hän kutsui, tuli Carmichael jälleen huoneeseen rouva Cassin kanssa, ja muutamien huomautusten jälkeen loppui vierailu. Carmichael seisahtui kumminkin ovelle.
"Koeta rohkaista luontosi, vanha mormoni!" sanoi hän.
"Koeta itse, sinä vanha parantumaton poikamies", vastasi Roy tarpeettoman kovasti. "Eikö sinulla ole senkään vertaa luontoa, että voit sopia Bon kanssa?"
Carmichael katosi ovelta kuin kannustettu. Hän oli aivan punainen kasvoiltaan, kun hän irroitti valjakon, eikä hän puhunut sanaakaan kotimatkalla. Kun he saapuivat perille, seurasi hän tyttöjä arkihuoneeseen. Hän oli vieläkin hyvin vakava, mutta ei vihainen, ja hän voi täydellisesti hillitä itsensä.
"Saitteko selville, kuka Royta ampui?" kysyi hän äkkiä Heleniltä.
"Kyllä, mutta lupasin Roylle, etten kerro sitä teille", vastasi Helen hermostuneesti. Hän karttoi paimenen tarkastelevaa katsetta ja pelkäsi vaistomaisesti hänen seuraavaa kysymystään.
"Riggskö sen teki?"
"Las Vegas, älkää kyselkö minulta. En aio rikkoa lupaustani."
Paimen meni ikkunaan ja katsoi ulos hetkisen. Mutta sitten kun hän kääntyi Bohun päin, näytti hän voimakkaammalta, ylpeämmältä ja käskevämmältä kuin äsken. Hän voi myös täydellisesti hillitä itsensä.
"Bo, haluatteko kuunnella minua, jos vannon kertovani totuuden sellaisena kuin sen tiedän?"
"Kyllä varmasti", vastasi Bo lehahtaen punaiseksi.
"Roy ei tahdo sanoa minulle sitä senvuoksi, että hän haluaa kohdata tuon miehen itse. Mutta minä tahdon tietää sen senvuoksi, että haluan estää hänet, ennenkuin hän tekee enemmän pahaa meille ja ystävillemme. Kuulitte nyt sekä Royn että minun syyni. Pyydän nyt teitä ilmaisemaan nimen minulle."
"Mutta, Tom, minä en saa", vastasi Bo änkyttäen.
"Lupasitteko Roylle olla puhumatta?"
"En."
"Ettekö sisarellennekaan?"
"En kummallekaan."
"Silloin voitte kyllä sanoa sen minulle. Pyydän teitä luottamaan minuun tässä asiassa. Ei kumminkaan senvuoksi, että rakastan teitä ja uskalsin kerran haaveilla, että tekin pidätte ainakin hieman minusta, vaan —"
"Ah, Tom!" änkytti Bo.
"Kuunnelkaahan nyt. Teidän on luotettava minuun senvuoksi, että olen ainoa, joka tunnen parhaimman menetelmän. En tahdo valehdella enkä sanoisikaan niin, ellen olisi aivan varma asiasta. Vannon, että Dale on samaa mieltä kuin minäkin. Mutta hän ei voi saapua tänne ennenkuin muutamien päivien kuluttua. Nuo miehet on kumminkin nolattava. Käsitätte kai sen? Olettehan oppinut ymmärtämään nopeasti muitakin Lännen tapoja. En osaa sanoa teille suurempaa kohteliaisuutta, Bo Rayner. Haluatteko nyt sanoa sen minulle?"
"Haluan totisesti!" huudahti Bo leimuavin silmin.
"Voi, Bo, älä suinkaan, älä missään nimessä! Odota ainakin hieman!" pyysi Helen.
"Bo, tämä on meidän välinen asia", sanoi Carmichael.
"Tom, kerron sen teille", kuiskasi Bo. "Teko oli hyvin alhainen ja raukkamainen. Roy ympäröitiin ja häntä ampui Beasleyn takaa tuo Riggs-roisto."