XVII.
Kun kevät vihdoinkin saapui ja pajut nojautuivat viheriöinä ja tuoreina purojen yli ja laitumet kajahtelivat aasien kiljunnasta ja oriitten hirnunnasta, oli vanha Al Auchincloss maannut jo kuukauden haudassaan.
Helenistä tuntui siitä kuluneen jo pitempi aika. Kuukauden kuluessa oli työskennelty kovasti, se oli ollut täynnä tapauksia ja alkavia toivorikkaampiakin velvollisuuksia, joten se oli ollut hyvin elämisen arvoinen. Enoa ei oltu unhotettu, mutta nuo lukemattomat määräykset maatilan kehittämiseksi ja vaurastuttamiseksi eivät olleet enää niin hallitsevia. Beasley ei ollut näyttäytynyt eikä esittänyt minkäänlaisia vaatimuksia Helenille, ja Helen, tullen luottavaisemmaksi päivä päivältä, alkoi jo luulla, että noita huolia tuottavia huhuja oli suurenneltu.
Hän oli jo alkanut rakastaa työtään ja kaikkea siihen kuuluvaa. Maatila oli suuri. Hän ei ollut oikein selvillä, kuinka monta aaria hän omisti, mutta kolmattatuhatta niitä kumminkin oli.
Tuo hieno, vanha, laaja ja säännötön asuinrakennus, joka sijaitsi kuin linna alimmalla vuorenpenkereellä, nuo aitaukset ja kedot, vajat ja niityt, tuo kauempana oleva aaltoileva laidun, nuo lukemattomat lampaat, hevoset ja naudat kuuluivat nyt Helenille hänen suureksi hämmästyksekseen ja alituisesti kiihtyväksi ilokseen. Hän pelkäsi kumminkin antautua liiallisen onnellisuuden valtaan. Hänellä oli aina sellainen pelko mielessään, että tapaukset olivat olleet liian voimakkaita ja syviä tullakseen niin pian unhotetuiksi.
Tänä kirkkaana ja raittiina maaliskuun aamuna tuli Helen kuistiin nauttiakseen hieman lämpimästä auringonpaisteesta ja raikkaasta pihkalta tuoksuvasta tuulesta, joka puhalsi vuorilta päin. Ei mennyt ainoatakaan aamua, ettei hän katsonut vuorille päin koettaakseen nähdä, mikä hänen omasta mielestäänkin oli hulluutta, oliko lumi jo huomattavammasti sulanut jylhiltä vuorten huipuilta. Hänen mielestään ei se kumminkaan ollut sulanut tuumaakaan, eikä hän halunnut tunnustaa, miksi hän huokaisi. Erämaa oli muuttunut viheriäksi ja kirkasväriseksi jatkuen näkymättömiin tuonne hänen tilansa rajain ulkopuolelle ja muuttuen etäisyydessä tummaksi ja purppuranväriseksi hämärästi näkyvine kukkuloineen. Ilma oli täynnä ääniä, kottaraiset lauloivat ja lampaat määkivät, aitauksista kuului ammumista ja pihalta hevosien kavioiden töminää.
Bo ratsasti talleilta taloon päin. Helenistä oli mieluista katsella häntä jonkun tuollaisen vireän pienen mustangin selässä, mutta näky herätti hänessä aina pelkoakin. Tänä aamuna tuntui Bo päättäneenkin oikein säikähdyttää Helenin. Carmichael ilmestyi kujalle heilutellen käsivarsiaan, ja Helen yhdisti heti hänen ilmestymisensä Bon selvään toivoon päästä niin kauas kuin suinkin tuosta paikasta. Tuon päivän jälkeen, kuukausi sitten, jolloin Bo oli tunnustanut rakastavansa Carmichaelia, ei Helen eikä hän olleet puhuneet siitä eivätkä paimenesta. Bo ei ollut vielä kumminkaan sopinut paimenen kanssa. Mutta se ei huolettanut Heleniä. Bo oli muuttunut paljon paremmaksi, erittäinkin siinä, että hän nyt uhrautui Helenille ja tämän työlle. Helen tiesi kaiken päättyvän lopulta onnellisesti ja oli sen vuoksi ollut hyvin varovainen tukalassa asemassaan noiden nuorten tulisielujen välissä.
Bo pysähdytti mustangin kuistin edustalle. Hänellä oli yllään peurannahkainen ratsastuspuku, jonka hän oli neulonut itse, ja sen vaaleanharmaa väri ja siihen ommellut punaiset helmet sopivat hänelle mainiosti. Hän oli sitäpaitsi kasvanut melkoisesti talven kuluessa ollen nyt liian viehättävä ja kaunis pojaksi, mutta kumminkin yhtä terve, voimakas ja notkea. Hänen poskensa olivat punaiset ja silmissä oli tuo vaarallinen välke.
"Nell, oletko luvannut minut tuolle paimenelle?" kysyi hän tiukasti.
"Luvannutko sinut hänelle?" huudahti Helen hämmästyneenä.
"Niin. Minähän kerroin sinulle kuukausi sitten, että olen häneen hurjasti rakastunut. Oletko luvannut minut hänelle, sano se minulle heti?"
Bo mahtoi olla aivan raivoissaan, koska hän ei ollut ollenkaan hämilläänkään.
"Kuulehan, Bo, miten sinä voitkaan olla tuollainen? En, en milloinkaan", vastasi Helen.
"Etkö ole vihjaissutkaan sellaisesta hänelle?"
"En milloinkaan. Annan sinulle kunniasanani pantiksi. Mitä nyt on tapahtunut?"
"Hän tekee minut vallan sairaaksi."
Bo ei halunnut sanoa enempää, koska paimen oli jo aivan lähellä.
"Hyvää huomenta, neiti Nell", tervehti paimen. "Varoitin juuri tätä neiti Boo-Peep Rayneria —"
"Älkää nimittäkö minua niin!" huudahti Bo äkäisesti.
"No niin. Varoitin vain häntä, ettei hän saa enää mennä noille pitkille ratsastusretkille. Ne eivät, totta puhuen, neiti Nell, ole ollenkaan turvallisia eivätkä —"
"Ette te ole minun käskijäni", sanoi Bo.
"Kuulehan, Bo, olen samaa mieltä kuin hänkin. Etkö halua totella minuakaan?" kysyi Helen.
"Jonkun on kumminkin oltava käskijänne", sanoi Carmichael. "Minä en todella tunkeudukaan siihen hommaan. Saatte minun puolestani ratsastaa vaikka Comen kuningaskuntaan tahi apachien valtakuntaan tahi minne tahansa", tässä hän nauroi kiusoittavasti, "minä en siitä ainakaan välitä. Mutta minä olen neiti Nellin palveluksessa ja hänellä on valta käsissä. Ja jos hän sanoo ettette saa tehdä tuollaisia ratsastusmatkoja, ette tule niitä tekemäänkään. Ymmärrättekö sen, neiti?"
Helenistä oli nautinto katsella, miten Bo katsoi paimeneen.
"Herra Carmichael, saanko kysyä, miten aiotte estää minua ratsastamasta minne ikinä haluan?"
"Jos aiotte uhmata minua jatkamalla noita tyhmyyksiä, en päästä teitä hevosen lähellekään. Sidon teidät kiinni, ellei muu auta. Niin totisesti teenkin."
Hänen kuiva leikillisyytensä oli haihtunut ja hän tarkoitti nähtävästi mitä sanoi.
"Jos te uskallatte koskea minuun vielä kerran", sanoi Bo hiljaa ja melko suloisesti, mutta ilkeästi, "niin —"
Tässä hän punastui ja heilautti kiihkeästi kättään kuin vihasta ja häpeästä.
"Me emme milloinkaan tule sopimaan", sanoi paimen arvokkaasti ja lämpimästi. "Huomasin sen kuukausi sitten, jolloin käytöksenne minua kohtaan muuttui nopeasti. Mutta sillä mitä sanon ei olekaan mitään tekemistä itseni kanssa. Puhun sisarenne puolesta ja teidän itsennekin. En ole milloinkaan sanonut hänelle enkä teille, että olen huomannut Riggsin seuraavan teitä pari kertaa noille retkillenne erämaahan. Ilmoitan sen nyt."
Ilmoitus ei vaikuttanut nähtävästi ollenkaan Bohun, mutta Helen hämmästyi ja säikähtyi.
"Riggsinkö? Voi, Bo, olen nähnyt hänet itsekin ratsastelemassa täällä ympäristössä. Hän ei tarkoita mitään hyvää. Sinun on oltava varovainen."
"Jos huomaan hänet vielä", jatkoi Carmichael huulet tiukasti yhdessä, "lähden hänen jälkeensä."
Hän katsoi Bohun tyynesti, tarkkaavaisesti ja tutkivasti, painoi sitten päänsä alas, kääntyi ja poistui aitauksia kohti.
"Kuukausi sitten muutuin muka nopeasti", mumisi Bo. "Mitä hän mahtoi sillä tarkoittaa. Nell, muutuinko minä tuon keskustelumme jälkeen?"
"Muutuit todellakin, Bo. Mutta vain parempaan päin. Hän ei vain huomaa sitä. Kuinka ylpeä ja hienotunteinen hän onkaan! Sinä et huomannut sitä ollenkaan. Pidättyväisyytesi on haavoittanut häntä enemmän kuin keimailemisesi. Hän luulee sinun kylmenneen."
"Ehkä se tekee hyvää hänelle", selitti Bo. "Toivooko hän minun rientävän hänen kaulaansa? Hän on sitten vasta tyhmä! Hän se houkka on enkä minä."
"Haluan kysyä sinulta, Bo, oletko huomannut, miten hän on muuttunut?" kysyi Helen vakavasti. "Hän on vanhentunut ja hän on pahoillaan jostakin. Hänen sydämensä on joko särkymäisillään sinun vuoksesi tahi sitten hän pelkää muuten puolestamme. Luulen kummankin olevan siihen syynä. Kuinka hän vahtiikaan sinua. Bo, hän tietää kaikki tekosi ja on selvillä teistäsi. Tuo hänen puheensa Riggsistä huolettaa minua."
"Jos Riggs seuraa minua ja koettaa ahdistaa minua, saa hän kyllä tekemistä", sanoi Bo julmasti. "En tarvitse siihen tuota paimensuojelijaanikaan. Toivonkin, että Riggs ryhtyisi johonkin. Silloin saisimme nähdä, mihin toimenpiteihin Las Vegas Tom Carmichael ryhtyisi. Niin, silloin saisimme nähdä, välittääkö hän minusta."
Bo sanoi nuo viimeiset sanat intohimoisesti ja mustasukkaisesti. Sitten hän tarttui vireän mustanginsa suitsiin.
"Nell, älä ole ollenkaan huolissasi puolestani", sanoi hän. "Osaan kyllä suojella itseäni."
Helen katseli, kun hän ratsasti tiehensä, ollen enemmänkin kuin halukas myöntämään, että Bon sanoissa oli ehkä sittenkin jotakin perää. Sitten hän meni töihinsä, joiden joukossa oli sekä arkipäiväisiä hommia että vakavaa pyrkimystä tutustua maalaiselämän uusiin ja mutkallisimpiin puoliin. Jokainen uusi päivä toi mukanaan uusia tehtäviä. Hän kirjoitti muistiin kaikki huomionsa ja kaikki, mitä hänelle kerrottiin, ja huomasi muutamien viikkojen kuluttua sen olevan hänelle suureksi hyödyksi. Hän ei halunnut aina olla palkattujen miesten tiedoista riippuvainen, vaikka nuo miehet olisivat olleet miten uskollisia tahansa.
Tämänaamuisella kierroksellaan oli hän odottanut saavansa nähdä jonkunlaisia uudistuksia Roy Beemanin ja tämän veljien talossa olon vuoksi. He olivat tulleet eilen. Mutta hän olikin saanut tietää, että Jeff Mulvey sekä kuusi muuta paimenta ja Jeffin toveria olivat luopuneet hänestä sanomatta jäähyväisiä ja tahtomatta palkkaansakaan. Carmichael oli ennustanut sen, mutta Helen ei ollut oikein halunnut uskoa. Tuntui helpolta vaikkakin järkyttävältä nyt, kun se oli tapahtunut. Hän oli valmistautunut kestämään paljon suurempiakin onnettomuuksia kuin oli tapahtunutkaan. Suurimman kuorituista paaluista valmistetun aitauksen portilla kohtasi hän Roy Beemanin. Tällä oli suopunki kädessään, ja hän oli vielä tuo sama pitkä, laiha ja nilkuttava mies, jonka hän muisti niin hyvin. Nähdessään hänet tunsi hän selittämätöntä huumausta ja muisti äkkiä tuon unhottumattoman yöllisen ratsastuksen. Roy oli saanut tehtäväkseen pitää huolta tilan hevosista, joita oli monta sataa lukuunottamatta laitumille ja vuoristoon kadonneita ja merkitsemättömiä varsoja.
Roy otti hatun päästään ja tervehti häntä. Tämä mormoni oli niin kohtelias naisille, että se oli hänelle hyväksi suositukseksi. Helen toivoi, että hänellä olisi ollut useampia Royn laisia työmiehiä.
"Kävi juuri niin kuin Las Vegas ennustikin", sanoi hän pahoillaan.
"Mulvey poistui miehineen tänä aamuna. Olen hyvin pahoillani, neiti
Helen. Tämä tapahtui senvuoksi, että tulin palvelukseenne."
"Kuulin jo puhuttavan siitä. Teidän ei tarvitse olla millännekään, Roy, sillä minulle se on yhdentekevää. Olen paremminkin iloinen, sillä siten saan selville, keneen voin luottaa."
"Las Vegas sanoo, että tuo aika on nyt koittanut."
"Roy, mitä ajattelette kaikesta tästä?"
"Olen samaa mieltä kuin Las Vegaskin, vaikka hän nykyään onkin niin äreällä tuulella, että hän suhtautuu kaikkiin asioihin liian synkästi. Meille pojille kumminkin riittää, kun tiedämme milloin se tapahtuu. Mutta, neiti Helen, jos Beasley ryhtyy panemaan aikomuksiaan täytäntöön, muuttuu tilanne hyvin vakavaksi. Olen nähnyt sen tapahtuvan. Noin neljä tahi viisi vuotta sitten karkoitti Beasley muutamia meksikolaisia niiden maatiloilta kenenkään tietämättä, oliko hänellä sellaiseen mitään oikeutta."
"Beasleyllä ei ole mitään oikeutta omaisuuteeni. Enoni vannoi sen vakavasti kuolinvuoteellaan. En ole sitäpaitsi löytänyt mitään hänen kirjoistaan enkä papereistaan noilta vuosilta, jolloin Beasley oli hänen palveluksessaan. Beasley ei ole todellisuudessa milloinkaan ollutkaan enoni yhtiötoveri. Totuus on päinvastoin sellainen, että enoni oli ottanut Beasleyn luokseen tämän ollessa köyhä ja koditon poika."
"Niin minun vanha isänikin sanoo", vastasi Roy. "Mutta tällaisissa asioissa ei oikeus pääse aina voitolle."
"Roy, olette viisain täällä Lännessä tuntemani mies. Sanokaa nyt minulle, mitä luulette tapahtuvan."
Beeman näytti olevan mielissään, mutta epäröi vastatessaan. Helen oli jo aikoja sitten tottunut näiden luonnon parissa elävien miesten vaiteliaisuuteen.
"Tarkoitatte luultavasti syitä ja niiden seurauksia, kuten Milt Dale sanoisi?" vastasi Roy miettiväisesti.
"Aivan niin. Jos Beasley koettaa karkoittaa minut maatilaltani, niin mitä luulette tapahtuvan?"
Roy suoristautui ja katsoi häntä silmiin. Helen muisti jo entuudestaan tuon hänen kasvojensa harvinaisen rauhallisuuden ja terävyyden.
"Jos Dale ja John saapuvat tänne ajoissa, pidämme kyllä puoliamme
Beasleyn miehiä vastaan."
"Tarkoitatte siis, että ystäväni — mieheni rupeavat vastustamaan Beasleytä, kieltävät hänen valtauksensa ja tarpeen vaatiessa karkoittavat hänet."
"Juuri niin."
"Mutta otaksukaamme, ettette satu silloin olemaankaan täällä. Beasley on kyllä siksi viisas, että hän osaa käyttää sopivaa hetkeä hyväkseen. Otaksukaamme, että hän onnistuu karkoittamaan minut ja ottamaan tilan haltuunsa. Mitä silloin tapahtuu?"
"Silloin johtuu asian ratkaisu vain siitä, kuinka pian Dale, Carmichael tahi minä pääsemme Beasleyn kimppuun."
"Roy, pelkäsin juuri sitä. Olen hyvin levoton senvuoksi. Carmichael pyysi minulta jo, eikö hän saisi mennä haastamaan riitaa Beasleyn kanssa. Hän kysyi minulta sitä aivan samoin kuin hän kyselee minulta töistään. Säikähdin hirveästi. Ja nyt te sanotte, että Dale ja tekin —"
Helen oli niin järkytetty, että häntä rupesi ryittämään.
"Neiti Helen, voitteko muuta oikeastaan odottaakaan? Las Vegas rakastaa Bota. Hän sanoi minulle niin. Ja Dale rakastaa teitä. Te voitte estää heitä yhtä vähän kuin tuulta kaatamasta puuta, ennenkuin se jo on tehty. Minun laitani ei ole aivan niin. Olen mormoni ja olen jo naimisissa, mutta olen ollut Dalen ystävä jo vuosikausia. Olen sitäpaitsi kiintynyt voimakkaasti teihin ja Bohun. Senvuoksi hyökkään minäkin Beasleyn kimppuun ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa."
Helen koetti sanoa jotakin, mutta ei voinut. Royn vilpitön Dalen rakkauden toteaminen enensi hänen mielenliikutustaan ja muutti kokonaan sen laadun. Hän unhotti kaikki muut huolensa ja voi vain tuijottaa Royhin.
"Neiti Helen, älkää olko huolissanne", sanoi Roy ystävällisesti. "Teitä ei ainakaan voida syyttää. Tulonne tänne Länteen ei ole muuttanut Beasleyn kohtaloa, vaan ainoastaan kiiruhtanut sitä ehkä hieman. Isäni on vanha ja kun hän puhuu, on kuin lukisi historiaa. Hän muistelee entisiä tapahtumia ja tuomitsee niiden mukaan. Luonnonlaki on nyt sellainen, että Beasley kuolee ennen täydellistä miehuuttaan. Hänen laisensa miehet eivät elä kauan täällä Lännessä. Sentähden ei teidän tarvitse ollenkaan surra. Onhan teillä ystäviä."
Helen kiitteli häntä epäjohdonmukaisesti, ja unhottaen tavallisen kierroksensa aitauksiin ja talleihin, kiiruhti hän takaisin asuinrakennukseen syvästi järkytettynä, vapisten, kostein silmin ja tuntein, joita hän ei voinut hillitä. Roy Beeman oli ilmaissut hänelle muutaman tosiasian, joka järkytti hänen mielensä tasapainoa. Se tuntui hyvin yksinkertaiselta ja luonnolliselta, mutta kumminkin kohtalokkaalta ja hämmentävältä. Ilmoitus, että Dale rakasti häntä, ja huomio, että Dalen paras ystävä siitä puhui vilpittömästi ja vakavasti, oli omituista, suloista ja peloittavaa. Mutta oliko se totta? Hänen oma tietoisuutensa myönsi sen. Se oli kumminkin aivan erilaista kuin tuon miehen vilpitön toteaminen. Se ei ollut enää mikään suloinen unelma eikä ainoastaan hänen omistamansa salaisuus. Kuinka hän olikaan hellinyt tuota hänen rintaansa syvälle kätkettyä tunnetta!
Jokin kuivasi kosteuden hänen silmistään, kun hän katseli vuorille, ja hänen katseensa muuttui kirkkaaksi ja kauasnäkeväksi voimakkuudessaan. Vuoret näyttivät uhkaavilta ja suurenmoisilta. Niiden rinteissä oli nyt mustia läikkiä ja tilkkuja niissä paikoin, joissa muutamia päiviä sitten oli vielä ollut lunta. Lumi näytti sulavan nopeasti. Dale voi ehkä piankin ratsastaa tänne Pineen. Sen tapahtumista rukoili Helen sydämestään, vaikka hän samalla pelkäsikin sitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
Päivälliskellon kilinä herätti Helenin unelmista, jotka olivat miellyttävästi tukahduttaneet hänen levottomuutensa. Kuinka tunnit olivat lentäneetkään! Tänä aamuna oli hän todellakin laiskoitellut.
Bo ei ollut ruokasalissa, ei omassa huoneessaan eikä häntä voitu nähdä mistään ikkunasta eikä ovestakaan. Tällaista poissaoloa oli sattunut ennenkin, mutta Helen ei ollut silti ollut hyvinkään levoton. Mutta nyt säikähti hän kumminkin hyvin kovasti. Hänen sydämensä aavisti jotakin järkyttävää. Hänen tunteittensa herkkyys oli liiaksi jännitetty tahi sitten oli ilma omituisesti painostavaa. Hän aterioi yksinään ajatellen pelkoaan, jota ei vanhan Marian, tuon meksikolaisen naisen, joka tarjoili hänelle, ilmehikäs levottomuus ollenkaan lieventänyt.
Aterian jälkeen lähetti hän sanan Roylle ja Carmichaelille, että he ratsastaisivat etsimään Bota. Sitten syventyi Helen päättäväisesti kirjoihinsa, kunnes pihalta kuuluva nopea kavioiden kapse lennätti hänet tuolista ja joudutti kuistiin. Roy palasi juuri matkaltaan.
"Löysittekö hänet?" kysyi Helen nopeasti.
"Tuolta pohjoisesta en löytänyt hänestä jälkeäkään", vastasi Roy laskeutuessaan satulasta ja hellittäessään suitset käsistään. "Ratsastin senvuoksi takaisin lähteäkseni hänen jäljilleen aitauksesta alkaen ja etsiäkseni siten hänet käsiini. Mutta silloin näin Carmichaelin tulevan ja heiluttavan hattuaan. Hän on ollut tuolla etelässä päin. Tuossa hän nyt on."
Carmichael ilmestyi juuri pihalle. Hän ratsasti Helenin suurella
Rangerilla niin, että tomu pölähteli.
"Hän on varmasti tavannut Bon", sanoi Roy huokaisten helpotuksesta, kun
Carmichael saapui heidän luo.
"Neiti Nell, Bo on tulossa", sanoi paimen pysähdyttäessään hevosensa ja liukuessaan notkeasti satulasta. Sitten heitti hän nopeasti katseensa kuistin lattialle luonteenomaisella tavallaan ja kohotti molemmat käsivartensa. "Luulen sen nyt alkavan!" huudahti hän.
"Minkä sitten?" kysyi Helen.
"Las Vegas, puhu nyt järkeä", huomautti Roy. "Neiti Helen on hyvin hermostunut tänään. Onko mitään tapahtunut?"
"On kyllä, mutta en vielä tiedä, mitä", vastasi Carmichael hengähtäen syvään. "Minusta on varmaankin tullut jo aivan ikäloppu. Olin totisesti omituisessa mielentilassa, ennenkuin huomasin Bon. Hän ratsasti juuri laakson poikki ulottuvan harjanteen rinnettä alas. Hän ratsasti hyvin nopeasti ja on täällä tuossa tuokiossa, ellei hän ole pysähtynyt kylään."
"Kuulen hänen nyt tulevan", sanoi Roy. "Minunkin mielestäni ratsastaa hän hyvin nopeasti."
Helen kuuli kavioiden nopeaa, kevyttä ja tahdikasta kapsetta ja huomasi sitten Pineen vievän tien mutkassa Bon mustangin tulevan hirmuista vauhtia valkoisena vaahdosta.
"Las Vegas, huomasitko kenties apachien jälkiä?" kysyi Roy arvoituksellisesti.
Paimen ei vastannut, vaan meni suoraan mustangia vastaan. Bo veti kovasti ohjaksista ja saikin mustangin hieman hiljentämään vauhtiaan, mutta ei voinut pysähdyttää sitä. Kun se saapui talon luo, voitiin helposti huomata, että Bo oli jännittänyt voimansa äärimmilleen, mutta ei jaksanut hillitä sitä. Carmichael sieppasi suitsista kiinni ja pysähdytti sen lopulta paikoilleen.
Nähtyään Bon lähempää huudahti Helen pelosta. Bo oli aivan kalpea, hänen hattunsa oli mennyt menojaan, hiukset olivat epäjärjestyksessä, hänen kasvonsa olivat veressä ja liassa, ja hänen ratsastuspukunsa oli repeytynyt ja likainen. Hän oli nähtävästi pudonnut satulasta. Roy katsoi häneen ihmetellen ja hämmästyneenä, mutta Carmichael ei vilkaissutkaan häneen. Hän tutki nähtävästi vain hevosta. "No, auttakaa nyt minut satulasta!" huudahti Bo ratkaisevasti. Hänen äänensä oli heikko, mutta ei hänen mielensä.
Roy kiiruhti auttamaan häntä, ja kun Bo oli päässyt maahan, ei hän voinutkaan kävellä.
"Voi Bo, olet varmaankin pudonnut satulasta!" huudahti Helen levottomasti rientäessään Royn avuksi. He taluttivat hänet kuistiin ja sitten ovelle. Siellä hän kääntyi Carmichaeliin päin, joka yhä vieläkin tutki väsynyttä mustangia.
"Käskekää hänen tulla tänne sisälle", kuiskasi hän.
"Kuulehan, Las Vegas, kiiruhda nopeasti tänne!" huusi Roy.
Kun Bo oli päässyt arkihuoneeseen ja istuutunut tuoliin, tuli Carmichael sisään: Hänen kasvojaan kannatti katsella, kun hän hitaasti lähestyi Bota.
"Tyttöseni, oletteko loukkautunut?" kysyi hän käheästi.
"Teidän ansiotanne ei ollenkaan ole, etten ole nyt raajarikko, kuollut tahi vieläkin pahempaa", vastasi Bo. "Sanoitte eteläistä laidunta niin turvalliseksi, että siellä voi ratsastaa. Mutta siellä tämä kumminkin tapahtui."
Hän huohotti hieman ja hänen rintansa kohoili. Toinen hänen sormikkaistaan oli pudonnut ja paljas, naarmuinen ja verinen käsi vapisi, kun hän ojensi sen nähtäväksi.
"Kultaseni, kerro nyt, oletko pahoinkin loukkautunut?" kysyi Helen nopeasti ja lempeästi.
"Ei juuri ollenkaan. Putosin vain hevosen selästä", vastasi Bo. "Mutta ah, olen aivan suunniltani raivosta."
Hän näytti aivan siltä kuin olisi hän liioitellut väheksiessään saamiaan vammoja, mutta mielentilaansa ei hän ollenkaan liioitellut. Helen ei ollut milloinkaan nähnyt noiden kirkkaiden silmien niin hurjasti salamoivan kuin nyt. Ne aivan leimusivat. Bo oli nyt kauniimpi kuin tavallisesti. Roy ihaili selvästi hänen kasvojaan, mutta Carmichael näki syvemmälle. Hän kalpeni hitaasti.
"Katsastin tuonne eteläiselle laitumelle, kuten minua oli pyydettykin", aloitti Bo hengittäen syvään ja koettaen hillitä tunteitaan. "Ratsastin tuota tietä, jota sinäkin, Nell tavallisesti, mutta jos olisit lähtenyt sinne tänään, et totisesti olisikaan täällä nyt. Noin kolmen peninkulman päässä täältä poikkesin laitumelta tuolle setrejä kasvavalle kukkulalle. Pysyttelin nimittäin aina korkeilla paikoilla. Saavuttuani sinne huomasin parin ratsastajan ilmestyvän idässä päin olevien kallioiden välistä. He ratsastivat kuin päästäkseen minun ja kodin väliin. En pitänyt siitä ja kiersin senvuoksi etelään. Peninkulmaa kauempana huomasin kolmannen ratsastajan suoraan edessäni, ja hän tuli suoraan minua kohti. Siitä pidin vieläkin vähemmän. Tuo voi kyllä olla sattumakin, mutta minusta näytti kumminkin, että noilla ratsastajilla oli jonkunlainen tarkoitus. En voinut tehdä muuta kuin kääntyä kaakkoa kohti ja ratsastaa sinnepäin. Lasketin niin nopeasti kuin hevoseni suinkin pääsi, mutta sitten saavuin kallioiseen seutuun, jossa en milloinkaan ennen ollut ollut. Kulkuni muuttui hyvin hitaaksi. Lopulta saavuin kumminkin setrimetsään ja läksin oikaisemaan luullen voivani kiertää noiden vierasten ratsastajien edelle ja tulla kotiin Pinen kautta. Mutta minä erehdyin."
Tässä hän keskeytti ehkä huoahtaakseen, sillä hän oli puhunut nopeasti, tahi muistellakseen tarkemmin tapahtumia. Hänen kertomuksensa vaikutus kuulijoihin alkoi jo kumminkin näyttää merkitykselliseltä. Roy istui ajatuksissaan aivan liikkumatta, teräskovin silmin ja suu auki. Carmichael katsoi Bon pään yli ikkunasta vainioille ja näytti aivan siltä kuin hän olisi jo tiennyt lopunkin. Helen taasen tiesi, että hänen suuri tarkkaavaisuutensa kannusti tarpeeksi voimakkaasti Bo Rayneria.
"Niin, minä erehdyin", toisti Bo. "Kuulin pian kavioiden kapsetta takaani ja katsoessani sinnepäin huomasin suuren kimon tulevan suoraan minua kohti. Ah, millaista vauhtia se tuli! Se ikäänkuin lävisti setrit. Säikähdin hirmuisesti. Mutta minäkin kannustin ja löin mustangiani. Siitä kehittyi kauhea kilpa-ajo kuoppaisen maan, tiheiden metsikköjen, soiden ja hetteikköjen yli. Minun oli kiihoitettava mustangini juoksua, pysyteltävä satulassa ja haettava tie. Mutta se oli kumminkin suurenmoista! Ajaa kilpaa leikin vuoksi on aivan erilaista kuin ratsastaa pakoon henkensä pelastamiseksi. Sydän nousi kurkkuun ja oli melkein tukahduttaa minut. En olisi voinut huutaakaan. Olin aivan jääkylmä, huumautunut joskus ja joskus aivan sokeakin, sitten oksensin enkä voinut enää hengittää. Olin aivan hurjistunut. Kestin kumminkin ja jatkoin samaan suuntaan aivan setrimetsän laitaan. Silloin alkoi tuo suuri hevonen tavoittaa minua. Se tuli lähemmäksi ja lähemmäksi, ehkä noin sadan metrin päähän minusta, sillä kuulin sen tulon hyvin selvästi. Silloin lensin satulasta. Hevoseni kompastui ja lennätti minut päänsä yli. Lensin kevyesti, mutta kauaksi, jolloin sain nämä naarmut. Polveni on myöskin aivan nahaton. Kun pääsin jaloilleni, saapui tuo suuri hevonen paikalle lennättäen soraa ylitseni, ja ratsastaja laskeutui satulasta. Arvaatteko, kuka hän oli?"
Helen tiesi sen kyllä, mutta ei ilmaissut ajatustaan. Carmichaelkin näytti tietävän, mutta vaikeni. Roy hymyili kuin ei hänen kuulemansa kertomus olisi tuntunutkaan hänestä enää niin järkyttävältä.
"Koska nyt kerran olette päässyt tänne turvallisesti ja terveenä, ei sen ole väliä, kuka tuo roikale oli", sanoi hän.
"Riggs, Harve Riggshän se oli!" huudahti Bo. "Tuntiessani hänet haihtui heti pelkoni. Raivostuin niin, että luulin pakahtuvani. En tiedä, mitä sanoin, mutta en valinnut kumminkaan lauseitani, siitä saatte olla aivan varmat.
"'Osaatte totisesti ratsastaa', sanoi hän.
"Kysyin, miksi hän oli uskaltanut ajaa minua takaa, ja hän sanoi haluavansa lähettää Nellille merkityksellisen viestin. Tällainen se oli: 'Ilmoittakaa sisarellenne, että Beasley aikoo karkoittaa hänet ja anastaa hänen maatilansa. Jos hän menee naimisiin kanssani, estän sen, mutta ellei hän huoli minusta, menen Beasleyn puolelle.' Sitten hän käski minun kiiruhtaa kotiin eikä hiiskua sanaakaan kenellekään muulle kuin Nellille. Niin, tässä nyt olen, ja tulin siis rikkoneeksi tuon hänen kieltonsa melko pian."
Hän katsoi Helenistä Royhin ja Roysta Las Vegasiin. Hän hymyili tälle viimeksimainitulle, ja jokaiselle, jota ei hänen kertomuksensa ollut järkyttänyt, olisi tuo hymy kertonut paljon.
"Olen sanaton hämmästyksestä!" huudahti Roy lämpimästi.
Helen nauroi.
"Tuon miehen haaveiden tukahduttaminen on minulle todellakin mahdotonta. Minäkö menisin naimisiin hänen kanssaan suojellakseni omaisuuttani! En menisi naimisiin hänen kanssaan henkenikään pelastamiseksi."
Carmichael lopetti nyt äkkiä vaitiolonsa.
"Bo, tunsitko nuo toiset miehet?"
"Olin juuri kertomaisillani siitä", vastasi Bo. "Näin heidät vilahdukselta setrien välistä. Heitä oli luullakseni kolme ja he olivat piilossa muutamien puiden takana. Kotiin tullessani aloin sitten miettiä. Raivostanikin huolimatta olin pitänyt silmäni auki. Riggs hämmästyi selvästi tuntiessaan minut. Lyön vaikka vetoa, että hän oli luullut minua joksikin toiseksi. Hän oli luullut minua Nelliksi! Näytän suuremmalta tässä peurannahkaisessa puvussani. Hiukseni olivat nutturalla, kunnes pudotin hattuni, mikä tapahtui lentäessäni satulasta. Hän oli luullut minua varmasti Nelliksi. Muistan nyt senkin, että haukkuessani häntä hän antoi muutamia merkkejä, joiden tarkoitus luultavasti oli pysyttää nuo toiset miehet etäällä. Riggsin ja noiden toisten miesten tarkoitus oli nähtävästi ryöstää Nell ja viedä hänet mukanaan. Olen ihan varma siitä."
"Bo, olet aina valmis otaksumaan mahdottomia", vastasi Helen koettaen uskoa omia sanojaan. Mutta sisällisesti hän vapisi.
"Neiti Helen, tuo ei ole ollenkaan mahdotonta", sanoi Roy vakavasti. "Sisarenne on luullakseni melko oikeassa. Las Vegas, eikö sinustakin tunnu siltä?"
Carmichael vastasi poistumalla huoneesta.
"Kutsukaa hänet takaisin!" huusi Helen peloissaan.
"Älä mene!" huusi Roy tiukasti.
Helen ennätti ovelle yhtä pian kuin Roykin. Paimen otti hattunsa, pisti sen päähänsä, vetäisi vyötään niin vihaisesti, että revolverin tuppi heilui, ja oli yhdellä voimakkaalla hypyllä Rangerin selässä.
"Carmichael, ette saa mennä!" huusi Helen.
Mutta paimen kannusti mustaa ja kivet lentelivät raudoitettujen kavioiden tieltä.
"Bo, huuda hänet takaisin! Älä anna hänen mennä!" vaikeroi Helen tuskissaan.
"Menköön vain!" sanoi Bo Rayner. Hänen kasvonsa olivat kalpeammat nyt ja hänen silmänsä paloivat kuin tulikekäleet. Tuollainen oli hänen vastauksensa lempeälle hyväsydämiselle sisarelleen ja Lännen kutsulle.
"Ei kannata", sanoi Roy tyynesti. "On parasta, että lähden hänen jälkeensä."
Hänkin poistui, hyppäsi satulaan ja ratsasti nopeasti tiehensä.
* * * * *
Huomattiin, että Bo olikin enemmän naarmuissa, loukkaantunut ja järkytetty kuin hän oli kuvitellutkaan. Toisessa polvessa oli melko ilkeä haava, joka jo yksin estäisi hänen ratsastusretkensä pitkäksi ajaksi. Helen, joka oli melko taitava haavuri, oli hyvin pahoillaan noista Bon kauniiseen ihoon ilmestyneistä naarmuista, joiden pesemiseen ja sitomiseen kului melkoisesti aikaa. Vielä pitkän aikaa senkin jälkeen kun se oli tehty, aikaisen illallisen kuluessa ja jälkeenkinpäin oli Bo yhtä kiihkoissaan. Hänen kasvonsa pysyivät yhtä kalpeina ja silmät leimusivat yhtä pahaenteisesti. Helen käski ja pyysi häntä menemään vuoteeseen, sillä Bo ei todella voinut ollakaan pystyssä ja hänen kätensäkin vapisivat.
"Menisinkö nukkumaan? Älä luulekaan", hän sanoi. "Haluan ensin kuulla, mitä hän on tehnyt Riggsille."
Tuo mahdollisuus ei antanut Helenillekään mitään rauhaa. Jos Carmichael oli tappanut Riggsin, tuntui Helenistä kuin pohja olisi pudonnut tästä Lännen elämän rakennuksesta, jota hän oli alkanut rakentaa niin vakavasti ja pelokkaasti. Hän ei voinut uskoa, että Carmichael oli menetellyt niin. Mutta epävarmuus kidutti häntä kumminkin.
"Rakas Bo", vetosi Helen sisareensa, "et suinkaan toivo, että
Carmichael tappaisi Riggsin?"
"En, mutta en välitä, vaikka hän sen tekeekin", vastasi Bo töykeästi.
"Luuletko hänen tahtovan?"
"Nell, jos tuo paimen rakastaa todellakin minua, luki hän ajatukseni ennen poistumistaan", selitti Bo. "Ja hän tietää, mitä halusin."
"Mitä sitten?" änkytti Helen.
"Tahdoin, että hän kävisi Riggsin kimppuun tuolla kylässä jossakin ihmisjoukossa. Halusin, että Riggs näyttäisi olevansa suuri raukka, kerskuri ja sellainen roisto kuin hän todellisuudessa onkin. Haukuttuaan, lyötyään ja potkittuaan häntä tarpeeksi ajaa Carmichael hänet pois koko Pinestä."
Hänen kiihkeät sanansa kaikuivat vielä huoneessa, kun eteisestä kuului askelia. Helen kiiruhti irroittamaan salpaa ja avasi oven juuri kun siihen toiselta puolelta naputettiin. Royn kasvot loistivat valkoisilta pimeästä, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja hänen hymynsä teki Helenin pelokkaan kysymyksen tarpeettomaksi.
"Kuinka voitte nyt tänä iltana?" sanoi hän tullessaan. Tuli paloi iloisesti takassa ja lamppu paloi pöydällä. Levätessään suuressa nojatuolissa näytti Bo tulen valossa kalpealta ja kiihkeältä.
"Mitä hän sitten teki?" kysyi hän niin kiihkeästi kuin suinkin.
"Ettekö aio sanoakaan minulle, miten voitte?"
"Roy, olen melkein palasina. Minun olisi mentävä nukkumaan, mutta en saa unta, ennenkuin saan kuulla, mitä Las Vegas on tehnyt. Annan hänelle anteeksi kaiken muun, paitsi juopottelua."
"Voitte olla aivan rauhallinen", vastasi Roy. "Hän ei juonut siellä tippaakaan."
Roy oli ärsyttävän hidas aloittamaan kertomustansa, vaikka jokainen lapsikin olisi voinut huomata, miten innokas hän oli saadakseen sen tehdä. Kerrankin olivat hänen kasvojensa kova ja terävä rauhallisuus ja työn tuskain ja kärsimysten aiheuttama kova ilme miellyttävän liikutuksen pehmittämät. Hän kohenteli palavia halkoja kenkänsä kärjellä. Helen huomasi hänen vaihtaneen kenkiään ja olevan nyt kannuksitta. Silloin oli hän käynyt asunnossaan tulonsa jälkeen Pinestä.
"Missä hän nyt on?" kysyi Bo.
"Kuka? Riggskö? En tiedä. Mutta luullakseni on hän jossakin tuolla metsässä hoitelemassa saamiaan vammoja."
"En tarkoita Riggsiä. Sanokaa minulle ensin, missä hän on."
"Tarkoitatte varmaankin Carmichaelia. Hän jäi juuri tuonne asuntoonsa mennäkseen heti nukkumaan, vaikka nyt onkin vielä näin aikaista. Hän oli hyvin väsynyt ja niin kalpea, ettette olisi tuntenut häntä. Mutta hän oli silti iloinen ja viimeiset sanat, jotka hän mumisi enemmän itsekseen kuin minulle, kuuluivat: 'Olen kyllä melko töykeä veitikka, mutta ellei hän sano minua nyt Tomiksi, ei hän ole minkään arvoinen'."
Bo taputti käsiään, vaikka toinen niistä olikin kääreissä.
"Sanoa häntä Tomiksi! Nauraisin, jos vain voisin. Kiiruhtakaa nyt ja kertokaa, miten —"
"On todellakin ihmeellistä, miten hän vihaa tuota Las Vegas-nimeä", jatkoi Roy kylmäverisesti.
"Roy, kertokaa minulle nyt, mitä hän tekee, mitä Tom teki, tahi huudan", komensi Bo tiukasti.
"Neiti Helen, oletteko milloinkaan nähnyt hänen laistaan tyttöä?" vetosi Roy Heleniin.
"En, Roy, en milloinkaan", myönsi Helen. "Mutta kertokaa nyt jo toki meille nuo tapahtumat."
Roy hymyili ja hykersi tyytyväisesti käsiään. Tämä syvä, hänelle niin vieras mielenliikutus muutti hänet melkein kiihkeäksi. Mitä Riggsille sitten lienee tapahtunutkaan, ei se olisi voinut järkyttää Roy Beemania mitenkään noin. Helen muisti enonsa sanoneen, ettei todellinen Lännen asukas vihaa mitään niin kovasti kuin kerskailevaa pelkuria ja teeskentelevää tappelupukaria, joka purjehtii Lännen oikean, villin ja jotakin merkitsevän lipun suojassa.
Roy nojasi notkean ja pitkän vartalonsa uunin reunustaan ja katsoi tyttöihin.
"Kun ratsastin Carmichaelin jälkeen, näin hänen jo menevän kaukana tiellä", aloitti Roy nopeasti. "Näin myös toisenkin miehen ratsastavan Pineen toiselta suunnalta. Tulija oli kuulemma Riggs, vaikka en sitä silloin tiennyt. Las Vegas ratsasti kauppaan, jossa oli muutamia miehiä, ja puhui heille. Kun saavuin kylään, olivat he kaikki matkalla Turnerin kapakkaan. Kaiteeseen oli kiinnitetty toistakymmentä hevosta. Las Vegas ratsasti kumminkin sivu. Laskeuduin satulasta ja menin sisälle joukon mukana. Mitä Las Vegas sitten lienee sanonutkaan noille miehille, varmaa on kumminkin, etteivät he hänestä luopuneet. Pian saapui sinne vielä enemmän miehiä kunnes niitä lopulta oli siellä noin parikymmentä. Jeff Mulveykin oli siellä tovereineen. He olivat jo melkoisesti juovuksissa, eikä tapa, jolla Mulvey minua katseli, minua ollenkaan miellyttänyt. Menin senvuoksi kauppaan, mutta pidin kumminkin silmällä Las Vegasia. Hän ei ollut näkyvissä. Näin kumminkin Riggsin tulevan. Turnerin kapakka on juuri Riggsin oleskelu- ja kerskailupaikka. Hän näytti hyvin masentuneelta ja miettiväiseltä, laskeutui satulasta huomaamatta tuota tavatonta hevosten paljoutta ja tallusteli sitten kapakkaan. Noin minuutin kuluttua ratsasti Las Vegas viivana sinne ja oli yhtä nopeasti ovien sisäpuolella."
Roy keskeytti kuin kootakseen voimia tahi etsiäkseen sanoja. Hän näytti nyt kohdistavan sanansa kokonaan Bolle, joka tuijotti häneen lumottuna.
"Ennenkuin ehdin Turnerin ovellekaan — eikä sinne ollut kuin muutamia askelia — kuulin Las Vegasin jo huutavan. Oletteko milloinkaan kuullut hänen kiljaisevan? Ettekö? No niin, hänellä on kovempi ääni kuin kenelläkään vanhastaan tuntemallani paimenella. Avasin nopeasti oven ja pujahdin sisään. Tuon suuren huoneen keskellä seisoivat Riggs ja Las Vegas kahden, muiden nojautuessa seiniin ja paetessa tiskin taakse. Riggs oli kalpeampi kuin kuollut. En kuullut enkä tiedä, mitä Las Vegas oli hänelle huutanut, mutta Riggs tuntui sen tietävän ja samoin nuo muutkin miehet. Kaikki huomasivat nähtävästi heti Las Vegasin olevan juuri sellaisen kuin Riggs oli aina kehunut olevansa. Tuollainen hetki koittaa jokaiselle Riggsin laiselle miehelle.
"'Miksi minua sanoittekaan?' kysyi hän ja hänen leukansa vapisi.
"'En ole sanonut sinua vielä miksikään', vastasi Las Vegas. 'Minä vain huusin.'
"'Mitä haluatte?'
"'Olet peloittanut tyttöäni.'
"'Mitä helvettiä te nyt puhutte! Kuka hän on?' tiuskaisi Riggs ruveten katselemaan nopeasti ympärilleen. Mutta hän ei uskaltanut liikuttaa kättäänkään. Hänen asennossaan oli jotakin pingotettua. Las Vegasilla oli molemmat käsivarret puoleksi ojennettuina kuin hyökkäykseen. Mutta hän ei hyökännytkään. En ole milloinkaan nähnyt Las Vegasin tekevän sitä, mutta kun näin hänet nyt, ymmärsin sen.
"'Kyllä sen tiedät. Uhkasit häntä ja hänen sisartaan. Tartu revolveriisi!' huusi Las Vegas tiukasti.
"Nyt ymmärsivät miehetkin, mitä oli tulossa, eikä kukaan liikahtanutkaan. Riggs muuttui aivan viheriäksi. Säälin melkein häntä. Häntä alkoi vapisuttaa niin, että hän olisi pudottanut revolverinsa, jos hän olisi koettanut vetäistä sitä esille.
"'Olette varmasti erehtynyt. En ole nähnyt ketään tyttöä enkä —'
"'Tuki suusi ja ammu!' huusi Las Vegas. Hänen äänensä kaivoi kuin reikiä kattoon ja tavasta, jolla Riggs kaatui, olisi voitu luulla, että häneen oli sattunut luoti. Jokainen mies huomasi sekunnissa, ettei Riggs uskaltanut eikä voinutkaan ampua. Hän pelkäsi henkeään. Hän ei ollutkaan sellainen kuin hän oli sanonut olevansa. En tiedä, onko hänellä täällä ystäviä. Mutta täällä lännessä eivät hyvät eivätkä huonot miehet tarvitse Riggsin laista toveria. Tuon syvän hiljaisuuden rikkoivat silloin kaikkialta kuuluvat halveksumisen huudot. Oli säälittävä katsella Riggsiä, mutta sitä mukavampi Las Vegasia.
"Kun hän laski käsivartensa alas, tiesin, ettei ampuminen enää tule kysymykseenkään. Las Vegas punastui hiusmartoa myöten. Hän löi Riggsiä ensin toisella ja sitten toisella kädellään. Sitten hän alkoi haukkua häntä. En olisi milloinkaan uskonut, että tuo siisti Las Vegas Carmichael voi käyttää sellaisia sanoja. Hän latoi tulemaan pahimmat täällä tunnetut haukkumanimet ja sitten vielä joukon sellaisia, joita en ikinä ole kuullutkaan. Silloin tällöin kuulin jotakin sellaista kuin: roikale, roisto, käärme, pitkäkarvainen haisunäätä, mutta enimmäkseen käytti hän sellaisia nimityksiä, ettei niitä voida mainita. Ja hän syyti niitä suustaan; kunnes hän oli aivan musta kasvoiltaan, hänen suunsa vaahtosi ja hänen äänensä oli käheämpi kuin ammuvan lehmän.
"Kun hän oli haukkunut tarpeekseen, potki hän Riggsiä kapakan ympäri, ajoi hänet ulos, löi hänet kumoon ja potki häntä sitten niin kauan, kunnes Riggs jälleen nousi, ja jatkoi sitten potkimistaan kadulla tuon huutavan miesjoukon seuratessa jäljessä. Ja hän ajoi Riggsin pois koko kylästä."