MAAMME
Oi maamme, Suomi, synnyinmaa, soi sana kultainen!
Ei laaksoa, ei kukkulaa, ei vettä rantaa rakkaampaa,
Kuin kotimaa tää pohjainen, maa kallis isien.
On Maamme köyhä, siksi jää jos kultaa kaipaa ken.
Sen kyllä vieras hylkäjää, mut meille kallein maa on tää
Kans' salojen ja saarien se meist' on kultainen.
Ovatpa meistä rakkahat kohinat koskien,
Ikuisten honkain huminat, täht' yömme, kesät kirkkahat
Kaikk', kaikki laulain loistaen mi lumes' sydämen.
Täss' auroin, miekoin, miettehin isämme sotivat,
Kun päivä piili pilvihin tai loisti onnen paistehin,
Täss' Suomen kansan suurimmat he vaivat kokivat.
Ken taistelut ne kaikki voi kertoilla kansan tään,
Kun sota laaksoissamme soi ja halla nälän tuskat toi?
Sen vert' ei mittaa yksikään ei kärsimystäkään.
Täss' on se veri vuotanut edestä meidänkin,
Täss' ilonsa on nauttinut ja tässä huoltain huokaillut
Se kansa, jolle muinoisin kuormamme pantihin.
Täss' olla meidän mieluist' on ja kaikki suotuisaa;
Vaikk' onni mikä tulkohon, meill' isänmaa on verraton.
Mit' oisi maassa armaampaa, mit' oisi kalliimpaa?
Ja tässä' täss' on tämä maa, sen näkee silmämme;
Me kättä voimme ojentaa, ja vettä, rantaa osoittaa,
Ja sanoa: kas tuoss on se, maa armas isäimme!
Jos loistoon meitä saatettais vaikk' kultapilvihin,
Miss' itkien ei huoattais' vaan tähtein riemun sielu sais,
Ois tähän kurjaan kotihin halumme kwitenkin.