Kamariherra-koncipisti sanoikin suoraan:
— Lazikani, tiedätkö etten ole nähnyt ketäkään, joka niin lyhyen ajan kuluessa osaa vanhentua kuin sinä. On kyllä totta, että sitte taas pian nuorennutkin?
Kovács yritti kääntää asian leikiksi, mutta vähitellen hänen täytyi käsittää, että näitä naamiaisia ei käy kauan jatkaminen. Ministeri ei muutenkaan pidä häntä vanhana, hän siis saattaa heittää nuoruuden naamarinsa. Asteettain hän tahtoo vanhentua, ensiksi luopuu ihomaalista, sitte jättää viiksien mustaamisen, sen jälkeen poskiparran maalaamisen (sillä siitä asti kuin hänen täytyi antaa partansa kasvaa, hän virastossa maalaa senkin mustaksi) ja niin edespäin, jottei hän yhtäkkiä hämmästyttäisi ministeriä. Noin kuusi viikkoa hänen vielä täytyy esiintyä kaksimuotoisena, sillä välin ratkaistaan hänen asiansa ja hän, ollen vanhin vuorossa, nimitetään ministerineuvokseksi, joka merkitsee hänen virkauransa huippua.
Ihminen päättää, kohtalo säätää!
Paljon on katuja Budapestissä ja niillä saattaa kaksi ihmistä vuosikausia kävellä toisiaan kohtaamatta. Mutta se on tieteellisesti todeksi näytetty ilmiö, että jos joku ihminen joko pääkaupungissamme taikka missä hyvänsä muualla maan päällä tahtoo karttaa jotakuta, hän välttämättömästi on sattuva yhteen juuri sen kanssa.
Tätä luonnonlakia saa Lázár Kovácskin kiittää siitä yhtymyksestä, mikä eräänä iltapäivänä kello 6 Vácz-kadulla Krisztóf Nagyin apteekin edustalla tapahtui hänen ja ministerin välillä. Kovács talutti Milkaansa käsivarresta, astuen kaupungintalon puolelta Gizella-toria päin: hänen ylhäisyytensä tuli vastaista suuntaa — molemmat sattuvat yhteen — tervehtivät toisiaan — ministeri luopi terävän katseen neuvokseen, ikäänkuin ei heti tuntisi häntä — sitte hän yhtäkkiä tuntee hänet, kasvoillaan jonkinlaisen kummastuksen ilme — neuvos punastuu ja katukohtaus on ohitse.
Lázár Kovács nukkui yönsä levottomasti ja hänen vaimonsa herätti häntä kaksi kertaa, kysyen mitähän inuu. Hän vastasi näkevänsä pahoja unia, sudet vainoovat häntä ja ministerihuoneiston laki putosi hänen päällensä. Hän ei puhunut totta … hän näki unta siitä, että hänen on mentävä ministerin eteen eikä osaa päättää, missä muodossa hänen tulee esiintyä. Hän seisoo yhä peilin edessä, milloin maalaten viiksiään, milloin pesten maalin niistä pois, milloin sovittaen peruukkia päähänsä, milloin taas temmaten sen siitä alas. Ministeri lähetti jo kolmannen vahtimestarin häntä hakemaan…
Ja tämä uni toteutui. Seuraavana päivänä hän todellakin joutui siihen tilaan, josta koko yön oli nähnyt unta. Hän ei voinut päättää, olisiko vanha vai nuori. Kummassakin tapauksessa hän saattaa tulla naurettavaksi. Kello kahdeksitoista ministeri oli kutsuttanut hänet luokseen esittelemään erästä monimutkaista asiaa. Hän ei vielä ollut ehtinyt ottaa selkoa uudemmista siihen kuuluvista asiakirjoista, vaikka kello jo oli lyönyt kymmenen. Mutta mitä hän voi siihen, että hänen oli saatava selville toinen tärkeä kysymys, se, onko hänen esiteltävä peruukissa vai peruukitta, harmaa- vai mustapartaisena. Hän oli jo suorittanut kolminkertaisen muutoksen… Milloin hän istuu asiakirjain, milloin peilin ääressä, milloin tutkii esiteltävää asiaa, milloin käyttää ihomaalia.
Ei kumpikaan toimi suju, ja mikä on pahinta, hän joutuu niin sekaisin päästään, että pian unhoittaa koko asian, vieläpä senkin, mitä jo ennen on tarkoin tietänyt.
Jo on yhdestoista tuntikin kulunut.