Vihdoin hänen kuitenkin täytyy tehdä päätös.
Se tapahtuu…
"Nuori" Lázár Kovács on esittelevä. Pian peilin eteen … riennä, maalaa pian viikset ja parta, sillä heti sinua kutsutaan. Hän ei vielä ollut puoleksikaan valmis, kun jo kaksi vahtimestaria koputti ovella: "Hänen ylhäisyytensä kutsuu, tulkaa pian!" Kohta, kohta! Kolmas koputus, kolmas vahtimestari! "No, ettekö jo tule?" Heti paikalla! Hän vain etsii peruukkia — mutta turhaan! Piru tietäköön, mihin sen on pannut? Neljäs koputus, joka jo kuuluu kolkutukselta. Se ei olekaan enää vahtimestari, vaan esimiehen koncipisti, joka oven takaa huutaa hoputtaen:
— Ministeri tulee kärsimättömäksi, hänen täytyy mennä valtiopäiville, tehkää hyvin ja joutukaa!
Onneksi Kovács löytää asiakirjain sekaan joutuneen peruukkinsa, panee sen päähänsä ja, ehtimättä enää hätäisestikään luoda peiliin viimeistä silmäystä, sieppaa käteensä asiakirjat, aukaisee oven ja rientää yhdessä koncipistinsa kanssa ministerin luokse.
Hänen ylhäisyytensä ottaa hänet vastaan näillä sanoilla:
— Te olette antanut odottaa itseänne, mutta minulla on paljon työtä…
— Anteeksi, teidän ylhäisyytenne! … mutta…
— Pian nyt! Tehkää hyvin, istukaa!
Istuttiin ja Kovács ryhtyi suurimmalla kiireellä asian esittämiseen. Siinä häneltä ei voi jäädä huomaamatta tavaton ilme ministerin kasvoissa. Ikäänkuin hän vain sangen vaikeasti voisi tukehuttaa esiin tunkevaa naurua.