— Onneton vaimo! Kaikkiin sinä sekaannut etkä mitään ymmärrä. Jos olisit ollut siellä ja kuullut millä äänellä ministeri sanoi: "menkää kotia ja pankaa maata", niin et hetkeksikään epäilisi. Sitte hän piti asiakirjatkin luonaan. Hän ei tahdo minua enää esittelemään. Ministerineuvoksen viran sijasta pensiooni! Mene ja etsi asuntoa linnasta!
Päivät kuluivat, mutta Kovácsia ei voitu saada virastoonsa menemään.
Mitä hän sieltä etsisi? Kyllä hän menee silloin kun täytyy mennä viimeinen kerta: sanomaan jäähyväiset virkaveljilleen, järjestämään kirjoituspöytänsä, tyhjentämään laatikkonsa; eihän pensioonille paneminen enää kauan voi viipyä. Siitä vaan on kysymys, missä muodossa hän saa sen. Otetaanko laskuun hänen valtion palveluksessa monien vuosien kuluessa hankkimansa ansiot ja lievennetään katkeruutta ainakin pienellä ritaritähdellä vai eikö lievennetä milläkään, eipä edes parilla tunnustavalla sanalla erokirjassa ("uutterasti ja menestyksellä"), vaan annetaan matkapassi muitta mutkitta?
Kaksi viikkoa kului tällä tavoin.
Eräänä "kauniina" päivänä … se on: päivä ei suinkaan ollut kaunis … sade valui virtana ulkona ja Kovácsinkin mieliala oli synkkä. Siis eräänä synkkänä ja sateisena päivänä tulee palvelija sisään ilmoittamaan että viraston vahtimestari on täällä.
— Tulkoon sisään! — sanoo pahalla tuulella Lázár Kovács, ajatellen itsekseen: varmaan se nyt tuo erokirjan.
Vahtimestarilla olikin muassaan kuittikirja ja siinä saattoi selvästi nähdä ison sinetillä suljetun kirjeen, No Lázár, nyt on hetkesi lyönyt.
Mutta hillitse itseäsi, älköön vahtimestari saako huomata mielenkuohuasi!
— No Balga, mitä hyvää tuotte?
— Kirjeen, armollinen rouva — vastasi vahtimestari ja kurotti kuittikirjaa herra neuvokselle, jotta hän nimikirjoituksellaan todistaisi saaneensa lähetteen.