Koko Veneziassa olomme aikana en puhunut parrasta enää sanaakaan.
Odotin, mitä hän on tekevä. Ehkä hän katuu ja omantunnonvaiva ajaa hänet parturille… Mutta odotukseni on ollut turha. Leo ei tunne mitään omantunnonvaivaa — hänen partansa kasvaa suurimmalla johdonmukaisuudella yhä pitemmäksi… Se on selvää: Leo on peruuttanut kuuliaisuuden ja demonstreeraa! Parran kasvaminen on vastalause minun valtaani vastaan!
Oi, Minka, Minka! Kuinka oikeassa olit, varoittaessasi varomaan Leoa; hän ei ole semmoinen mies, joka notkistaa polvensa, kumartaa päänsä vaimolleen; hänen kohteliaan, tyvenen, iloisen käytöksensä takana piilee paljon voimaa. Ja Minka antoi minulle sen neuvon, että jo kohta kihlauskautena rupeisin häntä taivuttamaan — silloin se käy helpommin… Kauan neuvottelimme, mistä aloittaisin. Minka kesytti miehensä siten, että vieroitti hänet jalanliikutuksesta. Hänellä oli se paha tapa, että istuessaan heitti toisen jalkansa toisen yli ja liikutteli yhtä mittaa päällimmäistä. Minka pyysi häntä luopumaan tästä tavasta, koska se hermostutti häntä. Mutta jalanliikutus oli tullut Arthurille toiseksi luonnoksi; kun hän unhotti itsensä, alkoi jalka itsestänsä liikkua. Silloin Minka katsahti häneen pitkään … heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa … jalka herkesi liikkumasta. Sillä tavoin totuttaen miestänsä siihen, että yhdestä silmäyksestä ymmärsi hillitä luontonsa, Minka vähitellen taivutti hänet tahtonsa alaiseksi.
— Mutta eihän Leo jalkaansa liikuta — vastustelin minä, vaan Minkalla oli heti vastaus valmiina:
—- Herran poika! Joka ei liikuta jalkaansa, se tupakoitsee, vaimon sopii siis vieroittaa hänet tupakanpoltosta, taikka on hänellä joku muu paha tapa… Oi! Viki — nyt juolahtaa jotakin päähäni! Entä, jos saattaisit Leon ajamaan partansa?
Kauhistuen katsahdin Minkaan. Mikä ajatus! Leon parta on todellinen taideteos, niin pehmeä, niin tuuhea; lisäksi se kaunistaa häntä, parrakkaana hän näyttää paljoa komeammalta kuin muuten.
— Tätä yhtä älä vaadi — pistin minä vastaan.
— Hyvä, silloin luovut myös vallasta.
—- Minä viis siitä, luontoni ei muutenkaan ole vallanhimoinen — oli vastaukseni, johon Minka ei kuitenkaan tyytynyt. Hän selitti, että vaimon tulee johtaa miestään ei vallanhimon tyydyttämiseksi, vaan perheonnen säilyttämistä varten, sillä muuten saattaa mies turmeltua, ystäväinsä vaikutuksen alaiseksi joutuen muuttua kevytmieliseksi, nautinnonhimoiseksi, irstaaksi ihmiseksi — sen sijaan että hänestä, jos hän pysyy vaimonsa vaikutuksen alaisena, ei tarvitse mitään pelätä.
— Sitä paitsi — jatkoi Minka — voit tästä uhrista päättää senkin, rakastaako sulhasesi sinua.