Mutta tänään Leo on aivan käsittämättömällä tuulella; hänen silmänsä ovat niin veitikkamaiset, hänen kasvojensa juonteet niin oikulliset ja vallattomat, hän ei ota hattuaan, ei kiiruhda parturille, päin vastoin ilmoittaa aikovansa vielä muutamat päivät pitää tuota ilkeää parransänkiä.
— Ystäväni, minä en ymmärrä sinua — sanoin ihmetellen.
— Selitys on varsin yksinkertainen — vastasi Leo — minä luulin valloittaneeni sinut luonteeni ominaisuuksilla ja nyt tulee ilmi, että olitkin vaan kauneuteeni rakastunut. Tätä en saata siksensä jättää; koettelen sinua siis, voitko rakastaa minua tämänkin muotoisena, näin rumana, harjaksisena. Ja nyt, armahani, pue itsesi pian, sillä vielä emme ole Veneziasta mitään nähneet… Katsos tuota ihanaa näköalaa ikkunastamme, tuolla Dogana, Saluten kirkko… Joudu, tunnin päästä tulen takaisin!
Ja hän rientää ulos!
Minä katsoin hämmästyneenä hänen jälkeensä.
Mikä muutos!
Hän on vasta kolmipäiväinen aviomies eikä enää täytä pyyntöäni! Olisiko hän niin pian unhottanut kaikki sulhasajan herttaiset tavat, kalliit traditsionit?
Olisiko totta, että mies sinä hetkenä muuttuu, jona hän vihkituolista nousee; olisiko todellakin niin, että naisella on vaan yksi ihana ajanjakso — morsiuskausi, koska mies vaan silloin on kohtelias, hellä, myöntyväinen ja kuuliainen; olisiko siinä perää, että avioliitto, onnellisinkin, ei ole muuta kuin luonteiden taistelua?
Mutta kuka olisi sitä uskonut hänestä, joka näytti niin myödenantavalta, niin helläsydämiseltä!
Florens, huhtik. 20.