Yhtäkkiä nuot vakavat kasvot muuttuvat — aurinko pilkistää — Leo purskahtaa nauruun ja huudahtaa:
— Nukkeni! Onko todellakin päätetty, ettet suutele minua ennen kuin parta on poissa?
— On kuin onkin!
— Hyvä, se on siis poistettava; anna minulle nyt vaan suukkonen! — vastaa mieheni suurimmalla hellyydellä.
— Todellakin?
— Heti huomenna aamulla!
Maailma melkein pyöri ympärilläni — riemun tunne valtasi koko olentoni. Ei voitto ilahuttanut minua, ei se, että Leo antautui, vaan se kokemus, että hän tosiaan minua rakastaa! Kuinka hyvä ihminen hän on, mieheni! Hän rakastaa minua — jää siis vaikutusvoimani alaiseksi — ei siis ole minulta katoova! Kylläpä pidän vaaria, ettei hän turmellu. Vaan silti en anna hänen tuntea valtaani — hellästi, huomaamatta olen häntä taluttava — ja Budapestiin palattuamme saattaa hän huoleti taas antaa partansa kasvaa, minä en siitä välitä.
Lankesin hänen kaulaansa! Hehkuvassa suudelmassa huulemme kohtasivat toisensa… Katedraalin tornissa kello ilmoitti sydänyön hetken… Suloisia sanoja kuiskaellen teimme sovinnon… Kuinka ihana sovinto on!
Nizza, huhtik. 27.
Olisin tahtonut että hän sovintoillan jälkeisenä aamuna heti olisi ajauttanut partansa, mutta juna lähti aikaisin, parturilat olivat vielä suljetut, minun täytyi luopua aikomuksestani.